Mää aina kuvittelin monikulttuurisuudella ja sen nykyisellä ihannoimisella tarkoitettavan sitä, että kulttuurit sekoittuvat ja sitten lopulta tulevat yhdeksi isoksi yhtenäiskulttuuriksi -- ja itse asiassa pidin ja pidän sitä vähän kammottavana ajatuksena, koska musta on hienoa, että on erilaisia kulttuureja, tapoja, ruokia ja muita, joihin voi tutustua sen oman kapean elinpiirinsä lisäksi. Ajatus siitä, että me kaikki maailmassa oltaisiin yhdenlaisia ja samanlaisia, on silleen ylätason ajatuksena hieno ja kannatettava, mutta käytännössä vain tasapäistävä ja tylsä.
Mutta sitten se suunnilleen sama porukka, ainakin hyvin samanhenkinen porukka, alkoi puhua tästä omimisesta, että se kulttuurien sekoittuminen ei olekaan se juttu. Että ne moninaiset kulttuurit pitää kyllä saada joka paikkaan, mutta niiden pitää pysytellä erillä toisistaan -- siis ainakin tosiaan siihen yhteen suuntaan. Että Suomenkin homogeenistä ja rasistista maata pitää saada värittämään näitä eri kulttuureja... mutta sitten me ei kuitenkaan saada ottaa sitä osaksi meidän kultturiamme, vaan meidän pitää edelleen pukeutua sukkiin ja sandaaleihin, näyttää Hannu-Pekka Björkmanilta ja kuunnella Kari Tapion aitosuomalaisia italialaislainaiskelmiä. Meidän pitää vain arvostaa ja katsoa niitä muita juttuja mutta koskea ei saa, ihan kuin se olisi joku eläintarha.
Laitan raa'asti aika paljon saman sateenkaarenvärisen sateenvarjon alle tässä ja nyt, mutta tämä koko PC-LBGTQ+merkkijonolyhennemaailma on täynnä näitä samoja ristiriitaisuuksia. Ainoa niitä yhdistävä seikka on yhteinen vihollinen, joka olen minä. Sitten vielä ihmetellään, miksi minäkään en pidä heistä.
www.is.fi
