Tähän caseen on pakko nostaa esille yksi näkökulma.
Joukkueissa varmasti enemmistönä on jäsenet, jotka haluavat pelata. Kuitenkin aivan jokaisessa joukkueessa joihin olen kuulunut ja jokaisessa lapsiryhmässä jota vähäistä pidempään olen kasvattanut on ollut jäseniä, joiden prioriteettina vaikuttaisi olevan kokemus joukkoon kuulumisesta ja salattuna toiveena vähäinen vastuu.
Vanhemmat eivät tietenkään tällaista osallisuutta oman lapsensa valinnaksi ymmärrä. Aktiivinen osallisuus on käytännössä ainoa olemisen muoto josta palkitaan. Kuinka moni lapsi on saanut korotuksen arvosanaansa (suhteessa koemenestykseen) sillä, että on keskittynyt tunneilla voimakkaasti, mutta introvertisti? Oletteko koskaan kuullut tällaisesta? Sen sijaan "tuntiaktiivisuus" on kovassa huudossa koululaitoksessa. Se kun antaa palautetta opettajalle, että tunneissa on edes jotain mielekkyyttä.
Olen nähnyt B-junnu veskarin pelkäävän sählypalloa. Olen varma siitä, niin pitkään sain tarkkailla häntä. Mitä tällainen jätkä tekee joukkueessa? Hän on. Joukkueessa ollaan lopulta, koska kaverit. Kaveruus on joukkueurheilun suurin arvo. Tasalaatuista kohtelua vaativat tahot eivät tunnista, saati tunnusta sitä. Siellä vaihtopenkillä on se heppu, joka viittaa vaikka ei tietäisikään. Ja se, joka toivoo ettei opettaja ainakaan häneltä kysyisi. Ja se, joka luottaa siihen että oikea määrä annetaan ja laittaa seuraavissakin treeneissä kaiken likoon.
Noiden heppujen tasalaatuinen kohtelu peluutuksessa ei ole oikein. Tasa-arvoa se voi olla, mutta oikein se ei kohtele käytännössä ketään.