Ratkesin juomaan ja pahemman kerran. Olin kuin iso kiukutteleva lapsi joka ei suostunut luopumaan kivasta lelustaan... kun sen kerran oli saanut.
Kaikki alkoi siitä kun jouduin kolariin omalla lähitielläni. Iso pakettiauto tuli vastaan mutkassa. Kaikki kävi niin äkkiä etten ihan edes muista miten se meni. Hyvä etten ajanut ulos tieltä (ales jyrkkää mäkeä). Ei se iso juttu ollut, peili meni ja vähän peltiä naarmuuntui. Minusta tilanne oli ahdistava mutta en halunnut myöntää sitä. Iso auto vaan tuli uniini ja jopa välillä päivänääni. En vain osannut puhua siitä. Ahdistuin... Eikä auttanut että muut sanoi että peltiä se oli tai onneksi ei käynyt pahemmin (nokkakolari tai ulosajo). Tuntui että he vähättelivät. Ajamisen ilo katosi ja aloin jopa säikkymään autoja. En vaan osannut päästää irti.
Ja sitten tein sen mitä minun ei koskaan pitäisi tehdä eli hoidin ahdistusta alkoholilla. Aluksi se meni ok kun otin vain vähän ja harkitusti. Oli jopa ihme ettei se heti karannut käsistä. Mutta koska olen alkoholisti niin kyllähän se lähti sitten totaalisesti lapasesta. Ja sitten oli helvetti irti. Yleensä kadun ja parannan tapani kun ratkean. Mutta tällä kertaa, jostain syystä, olin vain näennäisesti pahoillani ja punoin juonia mieheni selän takana. Se oli niin väärin mutta minun marinoituneissa aivoissa se oli oikein sitä kohtaan joka esti minua olemasta minä. Olin taas siinä maailmassa jossa oli minä(&viina) vastaan muut. Luulin että se olisi ollut kaukana takana päin mutta...
Olin liian syvällä mieheni autettavaksi ja tarvitsin ammattiapua päästäkseni irti rakkaastani, alkoholista. Nyt olen ollut kuivilla 10 päivää ja jatkan päivä kerrallaan eteenpäin. Tunnustan ettei se ole helppoa. Kaikki välittäminen ja rakkaus on saatavilla mutta olen liian verillä ottaakseni sen vastaan. Mutta päivä kerrallaan. Tulee vielä parempia päiviä...
Kaikki alkoi siitä kun jouduin kolariin omalla lähitielläni. Iso pakettiauto tuli vastaan mutkassa. Kaikki kävi niin äkkiä etten ihan edes muista miten se meni. Hyvä etten ajanut ulos tieltä (ales jyrkkää mäkeä). Ei se iso juttu ollut, peili meni ja vähän peltiä naarmuuntui. Minusta tilanne oli ahdistava mutta en halunnut myöntää sitä. Iso auto vaan tuli uniini ja jopa välillä päivänääni. En vain osannut puhua siitä. Ahdistuin... Eikä auttanut että muut sanoi että peltiä se oli tai onneksi ei käynyt pahemmin (nokkakolari tai ulosajo). Tuntui että he vähättelivät. Ajamisen ilo katosi ja aloin jopa säikkymään autoja. En vaan osannut päästää irti.
Ja sitten tein sen mitä minun ei koskaan pitäisi tehdä eli hoidin ahdistusta alkoholilla. Aluksi se meni ok kun otin vain vähän ja harkitusti. Oli jopa ihme ettei se heti karannut käsistä. Mutta koska olen alkoholisti niin kyllähän se lähti sitten totaalisesti lapasesta. Ja sitten oli helvetti irti. Yleensä kadun ja parannan tapani kun ratkean. Mutta tällä kertaa, jostain syystä, olin vain näennäisesti pahoillani ja punoin juonia mieheni selän takana. Se oli niin väärin mutta minun marinoituneissa aivoissa se oli oikein sitä kohtaan joka esti minua olemasta minä. Olin taas siinä maailmassa jossa oli minä(&viina) vastaan muut. Luulin että se olisi ollut kaukana takana päin mutta...
Olin liian syvällä mieheni autettavaksi ja tarvitsin ammattiapua päästäkseni irti rakkaastani, alkoholista. Nyt olen ollut kuivilla 10 päivää ja jatkan päivä kerrallaan eteenpäin. Tunnustan ettei se ole helppoa. Kaikki välittäminen ja rakkaus on saatavilla mutta olen liian verillä ottaakseni sen vastaan. Mutta päivä kerrallaan. Tulee vielä parempia päiviä...