Mä en osaa oikeastaan uida senttiäkään, vituttaa. Lapsena opin pelkäämään vettä ja siitä se lähti.
Uimataito on aikalailla tarpeeton taito.
Osaan toki uida sen vaadittavat 200m, joista 50m selkää. Ei vaan ole ollut mitään käyttöä moisella osaamisella käytännössä koskaan.
Viimeksi kävin uimassa vuonna 2002.
Uida en osaa minäkään. Tai no, ajattelen asian niin, että jos minut nyt heitettäisiin järveen ja rannalle olisi inhimillinen matka niin ehkä selviäisin. Lääkäri joskus tavallaan "kielsi" tuon uimisen, koska muksuna sairastin epilepsiaa. Sairaudesta on selvitty jo aikapäiviä sitten, mutta eipä tuota uimista ole otettu haltuun. En nyt sinänsä edes kaipaa veteen. Ehkä joskus.
Minäkin myös uin niin surkeasti, että vaikka "teknisesti ottaen" olen uimataitoinen (olen oikeastaan aikuisiällä vähän kuin itsenäisesti oppinut sellaiselle välttävälle tasolle), niin käytännössä tuntuu aika rohkealta kehua sellainen olevansa. En ole koskaan suorittanut tuota mainittua uimataidon määritelmää hyväksytysti, koska en yksinkertaisesti pysty siihen, sillä jos käännyn vedessä selälleni niin hukkumiskuolema on taattu. Tosin faktahan on, että suomalaisista aikuisikäisistä jopa kolmasosa ei tuota uimataidon määritelmää täytä, joten yksin me virallisesti uimataidottomat emme todellakaan ole tässä maassa.. itse asiassa minusta tuo uimataidon virallinen vaatimus on todella kova
Hiukan sama mitä
@Smitty#41 tuossa sanoo. Minullekin syntyi jo lapsena jonkinlainen kammo vettä kohtaan, en kykene muistamaan onko tapahtunut jotakin joka sen aiheutti, vai mikä homman nimi sitten lieni. Jokin psyykkinen takalukko vettä kohtaan minulle kuitenkin syntyi, joka aukesi kunnolla vasta aikuisiällä. Tosin äitini on käsittääkseni myös aikalailla uimataidoton, eikä isäukkokaan ole kummoinen uimari, vaikka uida osaakin. He eivät myöskään kumpikaan millään tavalla tietääkseni pitäneet uimisesta, joten itse asiassa kävimme uimassa erittäin vähän lapsena (jos käydään jossain kylpylässä tms. niin sehän ei ole oikeaa uimista), eli tavallaan perhetaustastakaan sitä uimataitoa ei luonnostaan tullut. Laittoivat minut ja velipojan (joka ei muuten hänkään ole nykyään käsittääkseni kuin tällainen minun tasoiseni uimari) toki uimakouluun, mutta jotenkin tuntuu että siellä vesikammoni jopa paheni eikä helpottunut. Muistan sen tunteen kun tuntui, että kaikki muut jotenkin kehittyivät ja menivät eteenpäin, mutta itse ei vain mennyt. Itse asiassa nyt kun tätä kirjoittaessa tuota aikaa muistelen, niin minulla on todella pahoja muistoja uimakoulusta..
Nyt kun aikuisiällä kykenen sentään selviämään vedessä enkä enää pelkää sitä, niin olen oman pojan kanssa käynyt uimassa. Hän toki täyttää vasta kolme, eli uimisen itsensä oppiminen on vielä varmaan parin vuoden päässä, mutta olen ennen kaikkea yrittänyt totuttaa häntä veteen. Ihan vain ettei hänestä koskaan tulisi sellainen täysnolla veden suhteen kuin mitä isänsä on hyvin suuren osan elämästään ollut. Olen ehkä aika huono opettamaan häntä uimaan, mutta katsotaan sitä sitten varmaan hiukan myöhemmin että miten tuen hänen uimaan oppimistaan kaikkein parhaiten..