Suomessa realisoitui ikävällä tavalla ulkomaille lähdön negatiiviset seuraukset 1980 -luvun lopun ikäluokkien kanssa. Ulkomaille lähdettiin liian aikaisin ja takki auki. Kukapa noita kaikkia nimiä enää edes muistaa, osalla sentään nykyään riittää taso veikkausliigaan. Onneksi edes Perpa sai tarpeeksi aikaisin kiinni harjoittelun punaisesta langasta, ja säästyi totaaliselta maitojunalta.
Etenkin Italialaisiin seuroihin lähteminen on kannibalisoinut erittäin tehokkaasti suomalaista juniorityötä ja niitä sen harvoja valopilkkuja.
IceWalker kirjoitti:
Maailmalla futiksen taso on niin kova, että suurseuroilla on kymmeniä dallavalleja kiikarissaan ja vain aniharva näistä pääsee edariin. Suomen huippulupauksetkin päässevät korkeintaan keskitason liigoihin näillä meriiteillä. Huipulla pysyäkseen pelaajan on oltava paitsi lahjakas, myös todella tasainen suorittaja: kaikkein suurimpien lahjakkuuksienkin on tehtävä rajusti työtä pitääkseen pelipaikkansa suurseuroissa. Maajoukkueen ainoa toivo menestyksestä on se, että pelaajat osaavat pelata täsmälleen systeemin mukaan ja joukkue on erittäin yhtenäinen. Kuulostaa valitettavan tutulta muutenkin.
Hyviä puheenvuoroja molemmat.
Itse olen ollut pettynyt nimenomaan suomalaisten "lupausten" asenteeseen jalkapalloa kohtaan, siksi käytän aina metaforaa hienoista hiuksista ja kengistä, eli ne perusasiat jotenkin tuppaavat unohtumaan.
On se varmasti hienoa lähteä nuorena kehittymään ulkomaille, kun paikan saa mutta tässä sitten tullaan juuri siihen intohimoon ja valmiuteen tehdä töitä jopa vuosia. Jalkapallo on hyvin raakaa fysiikkaduunia sekä tietenkin huipputasolla vaaditaan paljon pelin opiskelua ja uusien juttujen sisäistämistä.
En ihmettele yhtään jos Italiassa nousee seinä pystyyn, koska kotimaassa vähätellään taktista valmennusta ja jaksetaan toitottaa sitä yksilöä ynnä muuta. Tokihan yksilöä pitää osata valmentaa mutta futis on nähtävä kokonaisuutena, johon liittyy aina myös taktinen elementti hyvin vahvasti.
Tästä syystä haluan edelleen tuoda esiin suomalaisen pelitavan tärkeyttä nimenomaan pelin oppimisen kannalta. Aivan kuten koulujärjestelmämme määrittää tietyn tason mikä pitää olla peruskoulun jälkeen, tulisi myös jalkapallovalmennuksessa määritellä ne tasot ja tavallaan se ideaali mitä pelaajan pitää pystyä tekemään läpäistyään junioriputken.
Ja toki tämä koskee yhtälailla myös valmentajia, ja lienee pitkäli liiton asia, eli valmentajakunta ei oikein voi olla mitään sillisalaattia, vaan suuret linjat täytyisi olla lähes samankaltaiset. Detaljeissa voi eroa tulla mutta tässäkin lähtökohtana menestys isossa kuvassa.
Pieni maa kuitenkin tarvitsee erityisvahvuuksia, koska pelaajamassa on pieni ja sitä kautta lahjakkuuksien määrä myös. Näin ollen se osaaminen pitäisi hakea muuta kautta ja taktiikka on tietenkin "helpoin" tapa tasoittaa eroja.
Haluaisin siis tilanteen jossa maajoukkueella olisi selkeä suomalainen peli-identiteetti ja uudet pelaajat olisivat pelanneet täsmälleen samalla tavalla junioreissa. Pelitapa olisi yhtenäinen kautta linjan ja perustuisi suomalaisiin vahvuuksiin, jotka on määritelty kunnollisen pelianalyysin kautta. Yksinkertaistaen siis fysiikka, puolustaminen ja vastahyökkäyspelaaminen.
Miksi sitten määritellä suomalainen pelitapa?
Haluaisin ajatuksen tasolla tuoda esiin, että tällä tavoin pelaajia olisi tehokkaampi täsmävalmentaa pelipaikkakohtaisesti, sekä taktisesti. Tämä taas olisi mielestäni omiaan kehittämään ymmärrystä taktisesti ja sitä kautta auttaisi omaksumaan nopeasti uudet asiat tähän liittyen. Ja jatkaen se taas pienentäisi kulttuurishokkia ja nopeuttaisi sopeutumista isojen maiden kiistatta paljon vaativampaan vaatimustasoon.
Nuorten pelaajien kohdalla en ole lainkaan yllättynyt, että venäläisen koulukunnan Roman Eremenko ja balkanilta ponnistava Perparim Hetemaj ovat tämän hetken suunnannäyttäjiä monessa mielessä. Kolmas suuri "tähti" eli Niklas Moisander on hänkin toppari, kuten on myös tämä mainittu Thomas Lam.
Sitten taas jos miettii Teemu Pukkia, niin hänenkin vahvuuksiensa pitäisi soittaa vähän kelloja, siinä on kuin Tintti Johansson päivitettynä. Eli jos tästä jotain voi päätellä edes löyhästi, niin yksipuolisillakin pelaajilla on mahdollisuus päästä hyviin sarjoihin pelaamaan. Kysymys on omien vahvuuksien tunnistamisesta ja niiden maksimoinnista, tässä minusta Suomessa on oltu huonoja liian usein.