Itse olen koko ajan puhunut suomalaisen futiksen ydinosaamisesta, joka on mielestäni riittävää maajoukkueenkin käyttöön. Itse taas puhut ylipäänsä futiskulttuurista ja sen ankeudesta, joka koskettaa suurta massaa.
Se näkyy nimenomaan sekä ydinosaamisessa että suuressa yleisössä. Tämä puolustuspelaamisen ja suomalaisten vahvuuksien aliarviointi on juurikin ydinosaamisen puutetta. Jopa ihan huipputasolla puhutaan paljon yhdestä oikeasta jalkapallosta ja sellaistahan ei ole olemassakaan. Toinen ydinosaamisen puute on mielestäni Veikkausliigan ja vähän muidenkin asenne sitä kohtaan, että voittaminen on lähes kiellettyä, kun suurimmat otsikot tulevat "kehittymisellä". No, eihän siellä oikein kukaan ole oikeasti kehittynyt minnekään vaikka kauheasti on niin väitetty. Se on taas ydinosaamisen puutetta.
Suomen kaikkien aikojen pelaajista Litmanen oli 21-vuotias kun siirtyi Ajaxiin ja Hyypiä oli 23-vuotias siirtyessään Willemiin. Nyt kuvitellaan, että on lähdettävä hirmu nuorena ulkomaille. Ilmeisesti Veikkausliigassa tehtiin jo silloin jotain oikein, kun herroilla oli varaa vielä pelata täällä. Ja se oli aikaa paljon ennen olosuhdeohjelmia ja geelitukkia. Ja ihan oikeasti tuntuu, että vanhempi sukupolvi osasi oikeasti voittaa ja joutui taistelemaan siitä voitosta. Sekin kehittää pelaajaa enemmän kuin mikään muu. Se vain on unohtunut täällä meidän ydinosaamisessamme. En ymmärrä miten vaikkapa nykypelaajat eivät ymmärrä katsoa Litin ja Hyypiän esimerkkiä, tai mikseivät he nyt "kohentuneissa" olosuhteissa osaa oikeasti menestyä?
Sitten on sekin asia, että maailman parhaita joukkueita vastaan ei voi lähteä huonolla koutsilla. Esimerkiksi Saksalla jo pelkkä lajikulttuuri ja osaaminen takaa sen, että jokainen uusi maajoukkuekoutsi pieksee täkäläisiä 12-0. Samoin on tilanne vaikkapa Italiassa jossa nuoret lupaavat valmentajat pääsevät Serie B:hen tai Serie A:han, ja vielä maassa jossa valmennus ja taktisuus on isossa arvossa. Kilpailu tekee näissäkin maissa sen, että eroa Suomeen tulee hirmuisesti. Ja siellä on yksinkertaisesti tietoa.
Kun Suomen materiaali kalpenee erittäin monelle niin silloin korostuu myös valmennuksen osaaminen. Se on ainoa asia millä eroa voidaan kuroa kiinni. Harmi vain, ettei meillä vain ole yhtään sen kaliiperin kaveria jolla olisi taktista silmää niin paljon, että osaisi pelata vaikka jonkun huippupelaajan vahvuudet pois. Sellaista täydellistä yksityiskohtiin paneutumista kuin vaikkapa Jose Mourinholla ei täällä ole kenelläkään. Mourinho on maailman ehkä paras valmentaja mutta pelkääkö hän muuttaa joukkueensa peliä tarpeen vaatiessa tai välittääkö hän siitä miltä se peli näyttää? Ei tietenkään välitä. Veikkausliigassa sen sijaan jokainen valmentaja osaa käytännössä sen oman pelinsä ja that's it.
Kyllä minäkin odotan paljon vaikkapa Aleksei Eremenko Seniorilta, tai Vallu Popovitshilta. Nämä kaksi ovat Suomen mittakaavassa jo todella kovia nimiä valmennuspuolelle. Samoin Sixten Boström on mielenkiintoinen seurattava puhtaasti siksi, että on uskaltanut lähteä ulkomaille ja tekee siellä juuri nyt hyvää tulosta.
Lajikulttuurin puute on mielestäni sitäkin, että Suomessa on saatu jo 80-luvulla kovia tuloksia futiksessa. Näitä ei vain mielestäni arvosteta eikä osata ymmärtää tarpeeksi hyvin. Tampereen Ilves pelasi joskus AS Roman kanssa tasan ja siitäkin on aikaa ties kuinka ja kauan. Nyt sitten koitetaan repiä riemua kun HJK voittaa Ekranasin.
Kulttuurin ongelma ja vajavaisuus näkyy pikemminkin siinä, että suomalaiset kiinnostuvat futiksesta aina silloin kuin tulee voittoja. Maajoukkueen voitot saavat suuret massat liikkeelle ja kiiman heräämään. Tällöin on melkeimpä sama millaisella pelillä se voitto on tullut. Mielestäni suomalaisen futiskulttuurin ongelma on siis se, että joukkuetta arvostetaan vain voittojen jälkeen ja silloin herätään kannustamaan "koko maan voimin". Muuten laji ei jaksa niin paljoa kiinnostaa. Koko ajan mennään kuitenkin parempaan suuntaan ja kulttuuri kehittyy tältäkin osin.
Lajikulttuurin "ongelma" ei ole suuressa massassa koska se on periaatteessa aina vain suurta massaa. Se ongelma kytee edelleen nimenomaan futisyhteisössä joka luulee tietävänsä ja ymmärtävänsä. Se koskee jopa juniorikoutseja. Ainahan on poikkeuksia enkä tietenkään väitä, että suomalaiset ammattivalmentajat olisivat ihan idiootteja. Totta kai heillä on jo nyt paljon osaamista mutta sitä on vain edelleen ihan liian vähän. Minulla itsellänikin oli nuorena hyviä valmentajia ja sellaisia jotka ymmärsivät oikeasti peliä. Heidän poikansa olivat erittäin lahjakkaita futiksessa, jääkiekossa, koripallossa ja käsipallossa. Ja samalla itse pelasin paljon muitakin lajeja kuin futista. Silloin oppii ymmärtämään peliä. Se on sellainen asia joka vain on tai sitä ei ole, peliä ei opi lukemalla eikä pelkästään tuijottamalla telkkaria. Eivätkä sitä opi kaikki. Minusta sen asian ymmärtäminen olisi ensisijaisen tärkeää suomalaisessa jalkapallossa.
Lainaan loppuun Antti Pohjaa:
"Niin jalkapallo kuin kirjoittaminenkin ovat ajattelulajeja. Tutki, älä hutki. Ajatus on nopeampi ja tehokkaampi kuin tyhjänravi tai tyhjä teksti. Tekniikkaakin tarvitaan. Se on rakennusaine, jota jalostamalla on mahdollisuus saada taitoa, keskeisintä kaikesta. Kikkailu itseisarvona on turhaa ja kuuluu sirkukseen. Kynän- tai pallonhallinnan renkinä tempuista on sen sijaan hyötyä ja iloa." (AL 10.9.2009 S.B22)
Ken tämän sisäistää osaa todennäköisesti myös nähdä miksi Jari Litmanen on 39-vuotiaana, hitaana ja kankeana edelleen tärkeä osa maajoukkuetta. Ja osaa nähdä myös sen, miksi moni muu ei ole.