Kirjoitin, että Hodgsonilla oli käytettävissään pelaajia, jotka olivat lähes huippuaikojensa tasolla. Antti Niemi, Sami Hyypiä, Hannu Tihinen, Jari Litmanen, Mikael Forssell, Aki Riihilahti ja muut huiput pelasivat parasta peliään seurajoukkueissa Muurisen aikana. Hodgsonin aikana heistä suurin osa oli vielä valmentajan käytössä, joten tappio Azerbaidzhanissa ja tasapeli Armeniassa olivat suuria ja ratkaisevia miinuksia Hodgsonin päävalmentajauralle. Siitä ei päästä mihinkään. Hodgson ei onnistunut tehtävässään Suomen maajoukkuevalmentajana.
Päinvastoin onnistui ihan loistavasti kun otetaan huomioon Suomen lohko ja Suomen joukkueen sen hetkinen tilanne. Tottakai voi spekuloida sillä, että Azeri-tappio oli kamala ja olisi pitänyt voittaa mutta niin se Azerbaidzhan kiusasi muitakin samoissa karsinnoissa. Yhtälailla minä voin sanoa, että Forssell pilasi kisapaikan kun veti Puolaa vastaan tolppaan eikä maaliin.
Hodgson onnistui mielestäni lähes käsittämättömän hyvin siihen nähden millainen materiaali hänellä oli käytössään. Toni Kalliokin näytti oikein futiksen pelaajalta ja se on kyllä meriitti sekin. Samalla Hodgsonin menestys antoi ainakin minusta osviittaa sille kuinka paljon nimenomaan suomalaisilla valmentajilla on vielä opittavaa.
Stuart Baxterillä on käytössään huomattavasti heikompi pelaajamateriaali kuin mitä Hodgsonilla oli. Suomi menee pelaajamateriaalin suhteen koko ajan huonompaan suuntaan.
No tämä nyt pitäisi olla ihan itsestään selvää kaikille. Hodarikin kävi jo tavallaan viivytystaistelua mutta Baxterin tilanne se vasta onkin ankea noiden huippupelaajien kohdalla.
Ihan hauska juttu on mielestäni se, että jo Muurinen halusi aikanaan luoda suomalaisen peli-identiteetin joka perustui nimenomaan hyökkäävään ja iloiseen futikseen. Niin kuin fiksut tietävät niin hyökkäävä ja iloinen futis ei itsessään tarkoita yhtään mitään mutta sitä fraasia on kiva viljellä koska peukkuja nousee - kaikkihan nyt kivaa futista haluavat katsella.
Baxter on 10 vuoteen toinen päävalmentaja joka otettiin myös peluuttamaan iloista ja hyökkäävää futista. No, Baxter peluutti sitä yhden kerran ja viimeistään Venäjä-peleistä teki sen, ihan oikean, johtopäätöksen ettei Suomessa osata tällaista peliä.
Hodgson puolestaan katsoi peliä realistisista eikä ideologisista lähtökohdista, ja kas kummaa, sai Suomen pärjäämään myös heikommalla materiaalilla. Onhan se nyt hullu ajatus, että Toni Kallio pärjäisi Cristiano Ronaldolle laidalla mutta niin vain pärjäsi kun Mako Heikkinen raastoi koko ajan siinä vierellä.
Minun kaaliini ei mahdu se, että kun varmaan kaikki futisihmiset allekirjoittavat sen, että Suomi tarvitsee oman pelitavan (identiteetin), ja kautta aikain helposti suurin osa meidän tuottamistamme ulkomailla pelaavista pelaajista on ollut nimenomaan puolustavia ja rikkovia pelaajia. Miten sitten kukaan ei osaa sen vertaa laskea 1+1, että missä se vahvuus on täkäläisessä jalkapallossa? Hodgson näki sen viidessä minuutissa ja todisti sen olemassaolon mutta yhdessä se päätettiin sitten unohtaa. Eihän Baxter ole mikään puolustuspelin osaaja ja juuri se asia, että hän ajattelee jalkapalloa liian romanttisesti syö Suomen mahdollisuuksia ihan itsessään jo pois.
Jalkapallossa on myöskin pohjimmiltaan kysymys voittamisesta. Se on aina lähtökohta. Ja silloin pitää pelata niillä aseilla mitä on. Suomessa ei saa voittaa jos pelaa väärällä tavalla. Veikkausliigassakaan ei saisi voittaa vaan kehittää. Siksi on vähän ihmeellistä, että arvostetaan vaikkapa Mika Lehkosuota mutta ei Antti Muurista tai Keith Armstrongia. Lehkosuo on mediaseksikäs ja Honka on mediaseksikäs. Honka ei myöskään ole voittanut yhtään mitään toisin kuin Muurisen Klubi tai Keken Haka.
Hauska juttu on siis se, että Suomessa hakataan päätä karjalan mäntyyn ja valitellaan kun pelaajat eivät osaa pelata pallollista peliä. Kun tämäkin aika olisi voitu käyttää siihen, että oltaisiin vahvistettu osaamista juuri tuossa puolustuspelaamisessa. Ehkä jonain päivänä meidänkin futiskulttuurimme on jo niin vahvaa, että ymmärrämme jalkapalloa ihan kokonaisuudessaan ja nimenomaan siinä asiassa, ettei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa pelata!
