No minua ainakin häiritsee sellainen Eurooppa tulevaisuudessa jossa on ikuinen jännite ja konfliktin uhka. NATOn laajenemisella Venäjä eristetään oman nyt jäävän etupiirinsä kanssa ns.ikiajoiksi. En ole varma kannattaako ydinasevaltiolle näin tehdä. Sitten olemme tämän jännitteen rajavaltio.
Ymmärrän että Venäjä itse typeryydellään tämän on aiheuttamassa mutta vaikka tällä joku väliaikainen helpotus itsellemme saadaan, olisi laajenemisella kylvetty seuraavan suursodan siemenet. Ja siinä olisimme sitten mukana halusimme tai emme.
Mutta tuollainen toivo että Venäjä saataisiin mukaan kv. yhteistyöhön ei taida toki näillä näytöillä realismia olevan. Edelleen odotan itsekin valtionjohdon ratkaisua ja otan sen vastaan ja sillä sitten mennään. Mutta aina kun media johonkin intoutuu kampanjoimaan tällaisella voimalla, näen vastarannankiiskinä hieman punaista, oranssia nyt ainakin.
Ikuinen on kovin pitkä käsite. Edes Venäjän uhka Suomea kohtaan ei ole ollut ikuinen. Hemmetin pitkäaikainen se on ollut, kuten yleensä Venäjän uhka naapurimailleen. Venäjän toimet ovat olleet loogisen kausaalisia. Novgorod kykeni luomaan uhkaa lännen suuntaan, mutta vasta Iivana Suuren yhdistämä Venäjä muodosti nyt jo yli viisi sataa vuotta kestäneen uhan naapureilleen. Mongolitraumasta, avoimien arojen turvattomuudesta, kolmannen Rooman valtikasta, ym. muodostui se keitto jolla Venäjä pelaa vielä 2000-luvulla. Kun Venäjä kokee olevansa vahva (Iivana Julma, Pietari Suuri, Aleksanteri I, Stalin, Putin, ym.), Venäjä imee lähialueita kaikin keinoin vaikutuspiiriinsä. Kun Venäjä heikkenee, ahdistetut lähialueet pyrkivät irtautumaan Venäjän otteesta. Tämä ymmärretään hyvin esim. Puolassa, huomattavasti huonommin taas vaikka Ranskassa.
Suomessa tuo Venäjän kausaalinen käytös (jonka myös presidentti Koivisto kuvasi kirjassaan "Venäjän idea"), pitäisi kyllä ymmärtää hyvin selkeästi. Meidän johtopäätös on ollut tähän asti aivan eri, kuin kaikilla muilla naapureilla viimeisen Venäjän heikkouden jälkeen. Kaikki muut liittyivät NATO:n jäseneksi, me emme. Voiko olla, että me olemme oikeassa, muut väärässä? Vai voiko olla, että meitä nukutettiin lähes 40-vuotta uneen Naton vaaroista laulamalla, emmekä oikein ole osanneet/halunneet siitä syvästä unesta herätä, vaikka tosielämän Venäjä-mörkö koputtelee Putinin hahmossa makuuhuoneemme ovella?
Monet nimimerkit täällä peräänkuuluttavat keskustelua myös Naton haittapuolista. Anteeksi nyt vaan kaverit, vuodesta 1949 lähtien Suomessa keskusteltiin vain Naton haitoista, jos joku uskalsi kyseisen lyhenteen YYA:n aikana mainita. Vasta 2000-luvulla yritettiin keskustella siitä, saako keskustella ja miten Natosta tulisi keskustella. Koska jonnet ei muista, niin (nykyään vain kaasuputken leimaama) pääministeri Lipponen yritti avata NATO- keskustelua vuonna 2003 kysymällä; Mitä vikaa on Natossa? Alla muutama linkki, miten asiaan suhtauduttiin. Erityisesti kannattaa lukea tuo Turun Sanomien päätoimittaja Aimo Massisen kolumni aiheesta. Porvarillinen, liberaalit eurooppalaiset tausta-arvot omaava lehti hyökkää todella voimalla Lipposta ja Natoa vastaan. Jälkikäteen fiksuimmat jo oivaltavat, kenen agendaa Massinen, ehkä ymmärtämättään, kolumnillaan ajoi.
Sdp:n puheenjohtaja, eduskunnan puhemies Paavo Lipponen päästi ilmoille viikon kysymyksen: "Kysyn vain, mitä vikaa Natossa on."
www.ts.fi
Turvallisuuspoliittiseen keskusteluun tyytymätön eduskunnan puhemies Paavo Lipponen (sd) tivaa, mitä vikaa Natossa on.
www.is.fi
Suomi ei vielä 2000-luvun alussakaan halunnut herätä YYA-unesta. Jos tutustutte Lipposen kysymyksen aiheuttamaan kuohuntaan laajemmin, niin asiaa keskustelun aloittamista Natosta vatvottiin julkisuudessa muuta vuosi vähän tiiviimmin, mutta media JA poliitikot toistelivat vuodesta toiseen, ettei vielä ole oikea aika keskustelulle, tai se tehdään (aina) seuraavien vaalien jälkeen. Niinpä olemme maaliskuussa 2022 tässä tilanteessa kuin olemme. Turha siis väittää, ettei kielteisistä puolista ole keskusteltu, muuta ei oikein tähän kevääseen asti ole edes Naton kohdalla tehty, kun joku on nämä neljä kirjainta nostanut esille.
Idästä kurkkii...Nato?..
Nyt en ole ihan varma astuinko näin yön pimeydessä johonkin savolaisen kierään ansaan, ja onko rivienvälistä tulkittavissa viestisi olevan se, että Suomen ja Ruotsin liittoutumiskehitys olisi Venäjän kannalta "heikkoa kehitystä". Ei se kyllä sitä ole. Euroopan maat eivät uhkaa Venäjää - edes Kaliningradissa. Venäjällä on oikeus kulttuuriinsa, mutta se ei voi polkea muiden kulttuuria alas. Venäjä on Putinin johdolla ajatunut itsensä eristyksiin Euroopasta, ja se ei ole se kehitys mitä Venäjältä on Euroopassa toivottu. Kyllä Venäjä kuuluisi Eurooppaan ja eurooppalaisen yhteistyön piiriin. Mutta se voi tehdä sen ainoastaan noudattamalla kansainvälisiä lakeja ja sopimuksia, joiden mukaan mm. kunnioitetaan maiden tunnustettuja rajoja. Barbaarisella ekspansiopolitiikalla ja venäläiseen ortodoksikirkon tukemaan kansallismystiikkaan nojaavalla ekspansiivisella etupiiripotiikalla ei ole mitään sijaa Euroopassa. Venäjä voisi olla hieno menestyvä maa ja kulttuuri jos se luopuisi harhaisista mytologioistaan ja niitä viljelevistä hallitsijoistaan. Nuoret venäläiset tämän sentään jo onneksi ymmärtävät. Typerät haikailut Neuvostoliiton aikaisiin rajoihin eivät voi toteutua, koska kansat eivät sitä halua. Venäjän pyrkimys siihen sytyttäisi 3. maailmansodan.
Kulttuuriinsa nähden radikaaleista nuorista tulee yleensä konservatiivisia aikuisia. Mikään Venäjän viimeisen 500- vuoden kehityksessä ei tue odotusta muutoksesta. Edes totaalinen, sosialistinen vallankumous uusine neuvostoihmisineen, ei lopulta kyennyt muuttamaan Venäjän imperialistista käsitystä itsestään ja tehtävästään. En hirveän suurta panosta laittaisi tulevan, demokraattisen Venäjän puolesta, jos ja kun Putinin hallinto kaatuu.
Ukrainan kohdalla tämä on mahdollista, jopa todennäköistä, koska isovenäläisyyden valta siirtyi niin kauan sitten Kiovasta Moskovaan. Siitä lähtien Ukraina on ollut vastarannankiiski Moskovan toimille. Neuvostoimperiumin luhistumisen jälkeen varsin maatalousvaltaisen, jäykän hallintokulttuurin omannut Puola on tehnyt uskomattoman nousun eurooppalaiseksi valtioksi. Toki Puolassa on meidän näkökulmasta vikoja, mutta ehkä kuva on näiden vikojen painottamisen vääristämä. Odotin Tshekin olevan se nopeimmin menestyvä entisistä kansandemokratioista, mutta Puola on mennyt heittämällä "Itä-Euroopan" kärkeen. Puola näyttäytyy ukrainalaisille esikuvana, jota kannattaa seurata. Putin pelkää ja vihaa tätä, Ukraina liukenee Puolan kautta ikuisesti pois Moskovan kontrollista. Tätä eivät venäläiset iskanderit tai syyrialaiset palkkasoturit enää pysäytä.