Ajan henki erottaa usein todelliset asiantuntijat peesaajista. Eräs sen ajan poliitikko muisteli, kuinka valtionjohdossa ei ollut sinisilmäisiä harhakuvitelmia Venäjän suhteen, mutta mielikuvaa venäläisen yhteiskunnan siirtymisestä kohti demokratiaa haluttiin tarkoituksella ylläpitää, sillä sen toivottiin ruokkivan sen länsimaalaistumista. Tämä koski laajemminkin Eurooppaa ja Amerikkaa. Valitettavasti oli näitä Tuomiojia ja Halosia, joilta se silmänisku jäi huomaamatta.
Sikäli Haavistolle täytyy sallia anteeksianto historian erheistä. Toisella kierroksella on vastakkain kaksi idealistia, joilla on omat erheensä. Ei niistä voi loputtomiin syyttää, mutta toki omien virheiden tunnistaminen ja opiksi ottaminen on suotavaa.
Tulevien kausien osalta ei liene mahdollista, että Venäjän kohdalla olisi erehtymisen mahdollisuuksia. Isossa kuvassa Venäjä ei saa silti viedä kaikkea huomiota. Suurempi uhka tulevaisuudessa tulee muualta ja lännen johtajilta toivoisin kaukonäköisyyttä ja tiiviistä yhteistyötä. Vähenevistä resursseista kilpailu tulee kiristymään ja kiristämään suhteita kautta maailman ja sillä on historiaan peilaten ollut paha tapa edistää autoritäärisen politiikan menestystä. Demokratiaa haastetaan jo nyt voimakkaasti, mutta pitkässä pelissä sykli vaikuttaisi olevan vasta alussa. Näkisin, että Stubb voisi olla kahden kauden presidentti, joka olisi puutteineenkin sopiva omalta osaltaan tiivistämään ja luomaan hyviä suhteita länsimaiden kesken. Tietynlaiselle idealismille on jopa tilausta, sillä liian kyyninen tilannekuva johtaa Unkareiden ja Slovakioiden lisääntymiseen. Onneksi kumpikaan ehdokas ei varmasti käperry sisäänpäin. Meidän tärkeimmät yhteistyökumppanit ovat Pohjoimaiden lisäksi Britit ja Saksa, sekä toivottavasti myös Amerikka. Stubb toiminee nähdäkseni paremmin näihin suuntiin.