Seuraava kysymys: kuinka pitkälle - kuinka monenteen polveen - pitää mennä ymmärtääkseen tilannetta?
Tieteellinen lähestymistapa pyrkii selittämään ilmiötä - tässä tapauksessa ihmisen käytöstä - mahdollisimman aukottomasti. Tarkastelutasosta riippuen voidaan valita erilaisia näkökulmia. Geenitutkija selittää asioita eri tavoin kuin sukupolvien historiankin huomioiva yhteiskuntatieteilijä, mutta eri tutkimusalojen tiedosta voidaan laatia kokonaisnäkemys, jonka avulla ihmisen kasvua, kehitystä ja toimintaa voidaan yrittää ymmärtää, ennustaa ja muokata.
Jos päämääränä on tuottaa vastuunsa kantavia empatiakykyisiä ja toisistaan huolehtivia kansalaisia, jotka eivät raiskaa, huijaa verottajaa, loisi turhanpäiten yhteiskunnan tuella, tee vakuutuspetoksia tai kiusaa pienempiään, kannattaa liikkeelle kaiketi lähteä jo ihmisistä, jotka suunnittelevat lasten hankintaa. Kaikki eivät sovellu vanhemmiksi joko terveytensä, taloutensa tai henkisten ominaisuuksiensa vuoksi. Valitettavasti Suomessa ja ymmärtääkseni laajemminkin maailmassa eniten lapsia tekevät juuri sellaiset ihmiset, joilla on huonoimmat edellytykset tukea heidän kasvuaan ja ymmärtää yksilönkehitystä.
Jos lapsentekopäätös on tehty tai sattunut vahingossa, kannattaa huomio kiinnittää sikiönkehitykseen. Mm. äidin ruokailutottumukset, elintavat, stressitilat, päihteiden käyttö ja lääkitys vaikuttavat siihen, millainen lapsi kohdusta ulos ponnistaa.
Vauva-aikana korostuu perushuolenpito. Kuivaa, ruokaa ja unta niin hyvä tulee.
Sitten kun lapsi alkaa jotain maailmasta tajuta, tarvitsee hän hyväksyntää, kannustusta, ohjausta, loputtomasti turvaa ja riittävästi (ehdottomia) rajoja. Vähitellen hänelle voi alkaa antaa vastuuta ja opettaa hänelle sen myötä syiden ja seurausten yhteyttä ja yhteistyön merkitystä omassa selviämisessä.
Keskimäärin hyvin tavalliset ihmiset onnistuvat kasvattamaan hyvin kunniallisia kansalaisia. Valitettavasti kaikki eivät kuitenkaan onnistu. Suinkaan aina kysymys ei ole vanhempien huonoudesta vaan erilaisista sattumista, joita tiede varmasti tulevaisuudessa pystyy selittämään paremmin.
Sinulla, kuten monella muullakin, on fiksuna ihmisenä tietoa ja kykyä lukea siitä, kuinka omaa kesken jäänyttä kasvatustaan voi aikuisena itse jatkaa. Kaikki eivät suinkaan alistu "kohtaloonsa".
Ei siihen kannatakaan alistua, mutta toisaalta liialla yrittämisellä ei kannata itseään väsyttää. Minulla on joitain ongelmia (pahimpina vaikeus toimia sosiaalisissa tilanteissa, itsetuhoisuus ja taipumus lamauttavaan ahdistuneisuuteen), jotka hyvin todennäköisesti ovat yhteydessä lapsuuteeni. Olen yrittänyt ratkoa niitä ammattiauttajien kanssa ja yksin. Osa vaikeuksistani on lieventynyt ja osasta olen päässyt melkein kokonaan, mutta nyt minulla on ikää jo sen verran, etten usko pääseväni kaikista lapsuuteni traumoista eroon koskaan. Se on kipu, joka on omalle kohdalleni sattunut ja joka minun täytyy hyväksyä. Kaikilla on kannettavana omat murheensa.
Joskus olen ollut hyvin katkera vanhemmilleni ja suunnitellut jos jonkinlaista kostoa, mutta mitä siitä hyötyisin? Vanhempieni elämä on nyt ihan ok. (Psyyke)lääkkeiden avulla he pystyvät elämään ihan mielekästä elämää ja kumpikin käy säännöllisesti töissä. Viinaa menee edelleen liikaa, mutta vain murto-osa siitä, mitä sitä kului, kun olin lapsi ja nuori. Ymmärtääkseni myös (fyysinen) väkivalta on vähentynyt tai loppunut kokonaan.
Jos nostaisin oikeusjutun (tuskin voisin sitä edes tehdä, en tunne pykäliä) vanhempiani vastaan heitteillejätöstä ja saisin heiltä korvauksia ja he saisivat rangaistuksen, niin se ei varmasti auttaisi heitä, eikä se myöskään auttaisi minua. Se ei myöskään auttaisi tulevia alkoholistivanhempien lapsia. Ei ongelmaisten ihmisten kehittyminen lopu niin, että minun vanhempiani rangaistaan. Järkevämpää olisi laittaa oikeudenkäyttöön kuluva raha ennalta ehkäisevään työhön kuten lastensuojeluun ja yleisen syrjäytymisen ja pahan olon torjumiseen.
Yhteiskuntaan ei tietenkään voida luoda sellaista ilmapiiriä, että rikollinen toiminta on hyväksyttävää. On kuitenkin niin, että jos erityisesti raiskauksien tapaisia rikoksia tahdotaan ehkäistä, niin siihen ei auta moralismi ja rangaistukset vaan ihmisen käytöksen ja kehityksen kokonaisvaltainen ymmärtäminen ja asioihin puuttuminen silloin, kun ihminen on vielä "ohjelmoitavassa" tilassa. Moniongelmaiset yhteiskuntaa vastaan toimivat aikuiset ovat usein turhan kova haaste ammattilaisillekin.
Jos taas urheilumaailmasta haetaan vertaus, niin harvasta 25-vuotiaana lajin aloittavasta tulee huippujääkiekkoilijaa. Aivojen ohjelmoinnin täytyy tapahtua aikaisemmin.