Alkuperäisen lain ja tuon kahden vuoden rajan idea oli suojella perheyksikköä - siis lasta ja sen vanhempia. Eli ajatuksena oli että jos olisi siitetty lapsi syrjähypyn takia niin perheella on jossain vaiheessa rauha elää perheenä mikäli aviomies niinkuin hyväksyisi lapsen sosiaalisesti omakseen.
Täysin ymmärrettävä oikeushyvä.
Ei ole aina järkevää että yhdeksänvuotiaan elämään ilmestyy joku viime vuosikymmennen konfrenssimatka-pano joka vaatii oikeutta olla osa itselleen vieraan lapsen elämää. Se ei ole lapsen etu eikä avioparin.
Tämä aie käy ilmi lain esitöistä.
"Riston" tapauksessa oikeus suojeli siis oikeushyvää jota ei ollut. Ei ollut enää perheyksikköä jota suojella.
"Kanne voidaan tutkia, vaikka se olisi pantu vireille määräajan päättymisen jälkeen, jos kantajalla, jota 1 momentissa tarkoitetaan, oli laillinen este tai hän näyttää muun erittäin painavan syyn, jonka vuoksi kannetta ei ole aikaisemmin nostettu. Kanne on kuitenkin jätettävä tutkimatta, jos sitä ei ole nostettu viipymättä sen jälkeen, kun syy kanteen nostamatta jättämiselle oli poistunut."
Käräjäoikeushan totesi että
"avioero on yleensäkin stressaava" ja sivuutti Riston mentaalisen tilan. Itse panisin hieman arvoa tuolle tunteelle että se kauan (hedelmytyshoidoin) yritetty lapsi ei ollutkaan oma ja vaimolla ollut vuosia toinen asunto toisen miehen kanssa jossa asusteli myös oikea isä. Se asunto jonka sisustukseen niitä piirijohtajana saatuja kavallusrahoja muuten käytettiin.
Laissahan on mahdollista kumota isyys mikäli äiti ja oikea isä niin vaatisivat. Näin ei ole tehty koska oikeus löysi jo kukkaron josta voidaan lapsenoikeuden nimellä kupata 100kiloeuroa ja vaatia osuutta miehen perinnöstä kun aika tästä jättää.
Minusta tällä asialla on iso yhteiskunnallinen merkitys. Elatus- ja huoltajuusasiat ovat ihmisen elämässä varmaan niitä tärkeimpiä ja lain epäkohdat koskettavat mahdollisesti tuhansia ihmisiä ja seuraukset ovat fake-isille kohtuuttomat taloudellisesti.