Tämä on 30 000. viestini Jatkoaikaan. En olisi koskaan uskonut, että pääsen kirjoittamaan sen Nato-maan kansalaisena.
Vajaa vuosi on seurattu ratifiointiprosessin etenemistä. Matkaan on mahtunut valtavasti erilaisia käänteitä, paljon iloa, paljon tuskaa. Tänään se matka on tullut kuitenkin maaliin. Myönnän, että se tuntui syvällä ja se tuntui äärettömän hyvältä. Siis minussa, joka vielä nuoruudessa, naiviudessani vastustin Natoa (myöhemmin toki silmäni avautuivat).
Kiitos Suomen kansalle ja päättäjille, jotka jälleen kerran tosi paikan tullen heittivät erimielisyydet syrjään, ymmärsivät hetkessä tosiasiat ja mitä seuraavaksi pitää tehdä ja myös tekivät sen. Päättäjämme saavat paljon paskaa niskaansa, monesti aiheestakin. Tämä prosessi näytti kuitenkin sen, kuinka tiukan paikan tullen meillä on hyvin vastuunsa kantavia päättäjiä, ideologiaan tai puoluekantaan katsomatta. Juuri kaiken tämän takia tämä maa on puolustamisen arvoinen.
Täällä on ehdotettu, että jatkossa 4.4 pitäisi olla liputuspäivä. Vaikka tämä päivä on suuren juhlan aihe, olen eri mieltä. Meillä on jo Puolustusvoimain lippujuhlan päivä 4. kesäkuuta, jolloin juhlistamme Puolustusvoimiamme ja joka on virallinen liputuspäivä. Se päivä sopii jatkossa hyvin myös Nato-jäsenyyden juhlintaan, koska sotilaallisesta liittoutumisesta huolimatta vastuu tämän maan puolustamisesta kuuluu jatkossakin meille itsellemme. Luojan kiitos sitä ei kuitenkaan enää tarvitse tehdä yksin vaan tukenamme ovat parhaat mahdolliset voimat. Ja mikä parasta, kynnys niiden voimien koettelemiseen on korkein mahdollinen.
Kiitos kaikille ja tähän on hyvä päättää.