Tulipa taas eilen todistettua uskomatonta puusilmäisyyttä, kun "kiire on kiire".
Ajelin kaikessa rauhassa valtatie kahdeksaa (yllätys yllätys...) systerin luota kohti Turkua noin puoli yhdeksän - yhdeksän aikoihin. Suunnilleen Maskun Rivieran ja Kustavintien liittymän välisellä osuudella (hieman ennen tien muuttumista nelikaistaiseksi) havaitsin oikean penkereen "heräävän eloon". Reilusta kahdeksastakympistä rento jarrutus ja aavistukseni oli oikeassa; hirvihän sieltä oli tielle pyrkimässä. Vaihtoehtoina näyttivät olevan joko takapuolelta ojaan (onneksi kohtuullisen loivat tuolla kohdalla) tai kevyt törmäys. Jäisellä tienpinnalla en halunnut missään nimessä tehdä paniikkijarrutusta tai vastaavasti välttää törmäystä hirven kanssa menemällä vastaantulijoiden kaistalle.
Vauhtini hidastui pikkuhiljaa ja hetken tunsin olevani jääkiekkomaalivahti läpiajotilanteessa odottaen "hyökkääjän" ensimmäistä liikettä. Se olikin yllättävä. Hirvi kääntyi! Autoni oikea etulokasuoja oli noin viiden metrin päässä hirvestä (nopeutta tuolloin ehkä 20-30km/h), kun hirvi pelästyi ilmeisesti rumaa naamatauluani ja päätti palata takaisin ojan pohjalle. Köröttelin siis lähes kävelyvauhtia mahdollisen ylityspaikan ohitse ja totesin hirven ahterin olevan melkoisen mielenkiintoinen laitos, kun sen näkee melkein kiinni matkustajan ikkunassa...
Noh, sitten tähän "sankaritarinaan". Tiesin, että ei se hirvi kauaa siellä ojan pohjassa viitsi lymyillä, vaan yli on päästävä. Välittömästi takaani ei ollut tulossa autoja, mutta edestä lähestyi ehkä kymmenen auton letka. Jatkoin köröttelyä pientareella, löin hätävilkut päälle ja räpyttelin pitkiä. Tarkkailin samalla taustapeiliäni, koska tuolla hetkellä ainoastaan minä tiesin tarkan paikan, josta se ötökkä mahdollisesti puskee takaisin tielle.
Yhdeksän autoa noista kymmenestä tajusi, että olin havainnut jotain erikoista ja hiljensivät vauhtia. Ensimmäisenä paikalle tullut pakettiauto (Hiace?) jatkoi samaa kyytiä ja parin sekunnin päästä näinkin taustapeilistäni jarruvalojen syttyvän. Hirven hahmo jolkotteli keskellä tietä ja pakettiauto heitteli holtittomasti poikittain paniikkijarrutuksen seurauksena. Tällä kertaa ei sitten osunut, vaikka näin jälkeenpäin ajateltuna kevyt kopautus olisi varmasti tehnyt tuolle idiootille ihan hyvää.
Huvikseenko se pakettiauton kuski luuli pimeällä maantiellä vastaantulijan ajavan hätävilkut päällä lähes kävelyvauhtia pientareella ja samalla pitkiä vilkutellen? Eiköhän noissa tapauksissa ole tasan tarkkaan kolme syytä, jonka vuoksi vastaantulijan huomiota yritetään herättää:
1. tutka,
2. havainto hirvestä tai jostain muusta eläimestä tai
3. kolari tai jotain muuta estettä ajoradalla.
Itse naureskelin aika makeasti koko tilanteelle ja jatkoin matkaani. Ajatukset olivat aika kepeät; mietiskelin sitä hirven vaikuttavaa ulkonäköä ja kokoa tuollaiselta lähietäisyydeltä sekä mietin myös, että olisinko voinut tehdä vielä jotain enemmän herättääkseni vastaantulijoiden huomion. Vasta ensimmäisissä liikennevaloissa, joihin pysähdyin Pitkämäessä Turun Katsastusaseman ja Pääpostin risteyksessä, tajusin käsieni tai oikeastaan koko kroppani tärisevän. Kesti siis lähes kymmenen minuuttia ennen kuin tajusin, mitä juuri oli tapahtunut ja mitä olisi voinut käydä.
Tosin vastaavan reaktion olen ennenkin huomannut itsessäni; tiukoissa tilanteissa pystyn toimimaan yllättävän rationaalisesti ja suunnitelmallisesti. Vasta jälkeenpäin tajuan, mitä ihan oikeasti tapahtui (joko liikenteessä tai muuallakin) ja kuinka vaistonvaraisesti pystyn tekemään oikeita/hyviä ratkaisuja käytännössä ajattelematta.