Kotiuduttu juuri äsken elokuvista ja kyllähän tuo kovasti pisti ajattelemaan ja hiljentymään, vaikka mikään syvällinen elokuva sillä tapaa ei olekaan tämä Star Wars Episodi II: Sithin Kosto. Tämäntyyliseltä elokuvalta silti kova saavutus, että pisti ajattelemaan asiaa ja itse tarinaa.
Tosiaan, minä pidin tästä. Huomattavasti enemmän mitä aiemmista (eli episodit I ja II), joskaan ei tämä ilman niitä toimisi mitenkään. Palaset, jos nyt eivät aivan täysin, niin melkein, loksahtivat paikoilleen ja moni epäselvä asia sai selvyyttä, vaikka tietysti aukkoja jäi odotettavasti useita tai ainakin pieniä epämääräisyyksiä. No, eivät ne tarinaa pilaa. Tärkeimmät asiat tulivat järjestykseen.
Useimmat näyttelijät olivat skarpanneet lisää, varsinkin Ewan McGregor, jossa oli hetkittäin todella paljon Alec Guinnessin kuuloa ja näköä. Hieno rooli. Myös Ian McDiarmid vei roolinsa vielä himpun verran pidemmälle mitä aikaisemmina ja paljasti koko mielipuolisen arsenaalinsa miltei teatraalisella otteella. Huikeaa. Heyden Christensenkin hivenen sai enemmän uskottavuutta mitä episodi II:ssa oli, mutta melko puiseva kaveri se on, ei voi mitään. No, kaikkea ei voi saada.
Eniten vaivasi ehkä taistelujen määrä ja pituus, aika nonstoppina niitä vyöryi, vaikka teknisesti toki upeita ovatkin. Liika on aina liikaa silti, ei voi mitään. Pientä äkkinäistä hyppelyäkin oli tilanteesta ja hetkestä toiseen, mikä tietysti tuossa kahden ja puolen tunnin ajassa on pakko, kun materiaalia on niin helkutin paljon mahdutettavaksi. Myös muutamien asioiden syventämistä ja syvällisen puolen lisätuontia olisin toivonut, mutta oli sitä lopulta enemmän mitä odotin. Sithien filosofiasta ja maailmasta olisi toivonut hivenen lisävaloitusta. Kiehtovaa oli.
Parasta elokuvassa oli kuitenkin se taidokas liukuma, mikä pitkin elokuvaa nähtiin loppuun päin mentäessä. Ihan kuin olisi nähnyt kuvan muuttuvan harmahtavammaksi ja kaiken vanhentuvan, liukuen kohti vuotta 1977 ja episodi IV:sta. Kaikki alkoi muuttua tutummaksi ja tutummaksi ja tuoden esiin sen, mihin pikkupoikana rakastui lähtemättömästi. Voin rehellisesti tunnustaa tirauttaneeni useammankin kyyneleen elokuvan aikana tietyissä kohdin, jossa nostalgia, lapsuuden muistot ja Star Warsiin kiteytynyt läheinen suhde ottivat vallan aiheuttaen voimakkaan tunnetilan. Valehtelisin jós sanoisin, että Star Wars ei olisi silloin aikoinaan 80-luvulla osaltaan vaikuttanut elämääni pysyvästi. Tämä elokuva parsi kasaan kaikki ne asiat, mitä ilmiö nimeltään Star Wars on elämässäni merkinnyt.
Täydellinen tämä ei ole, ei kykene valtaamaan paikkaa sydämessäni vanhojen rinnalle, mutta pääsee melko lähelle. Tämä oli tärkeä elokuva nähdä ja John Williamsin musiikki kruunasi kaiken.
Olen otettu, olen liikuttunut. Kiitos.