Lynnareiden uusinta Last Of The Dying Breediä on tullut pari kertaa Spotifyn kautta pyöriteltyä ja annetaas muutama kommentti tästä. Riman olin nostanut melko korkealle, sillä edellinen levy, God&Guns, tarjosi nipun hyviä biisejä varsin kantaa ottavine sanoituksineen ja muutenkin levy kuulosti jonkunmoisen levytystauon jälkeen todella hyvältä ja raikkaalta. Nytkin pieniä kokoonpanomuutoksia oli bändissä tapahtunut edelliseen levyyn verrattuna, muttei mitään sen isompaa.
Last Of the Dying Breedillä mennään mielestäni melko samalla reseptillä, vahvat mielipiteet ja toteamukset vilisevät lyriikoissa ja soundimaailmakin on melko lailla samanlainen. Itse kuuntelin tuota levyä Spotifysta, missä kappaleita taisi olla bonusbiiseineen peräti 15 eli aika paljon. Levy alkaa oikein lupaavasti, sillä kantrihengessä menevä nimikkobiisi kyllä tekee selväksi heti, että Skynyrd on nyt äänessä. One Day At a Time sekä Homegrown kuulostavat heti näin ensimmäisillä kuunteluilla mukavilta etelän veisuilta, joissa sanomaa kuuntelijalle riittää, mikäli haluaa niihin enemminkin syventyä. Ensimmäinen hidas veto kuullaan heti neljäntenä Ready To Flyn nimisen kappaleen puolesta, edelleen varsinkin uskottavassa lihassa olevan Johnny Van Zantin hieno lauluääni pääsee tässä esille, vaikken varsinaisesti mikään slovarifani ole koskaan ollutkaan.
Tämän jälkeen levyssä alkaa pieni suvantovaihe, vaikka Missisisippi Blood rautalanka-tunnelmallaan on pelkästään sanoituksiltaan vahvaa kuultavaa ja Good Teacherissa on jämäkkää poljentoa heti biisin alusta alkaen. Honey Hole lievissä bluesrytmeissä on erottuva teke loppupäästä siinä missä myös Do It Up Rightissa on hyvää yritystä, mutta muuten loppupää levystä on aika valjuhkoa. Kappaleet ovat hyvin soitettuja ja nuorempi Van Zant on mies paikallaan mikin varressa. Kitarointi on myös tarkkaa perus hyvine riffeineen ja sooloineen, vaikka on totta että aina ei pysty erottamaan, että kenen Gibson vinkuu milloinkin. Hammondia on tarjottu tiettyihin biiseihin tuomaan Skynyrd-musiikkiin sopivaa maustetta, mutta minäkin kaipaan Billy Powellin sellaista honkytonk-meininkiä piano-osastolla. Enkelikuoro jää myös levyllä puuttumaan, joka on Lynnareiden kohdalla ollut aina olennainen asia.
Silti tosiaan jotain tästä jää puuttumaan. Tietynlaista rosoisuutta ja napakampaa otetta etelän tapaan olen jo pitkään Skynyrdiltä toivonut biiseihin, jossa southern brother Molly Hatchet on osittain onnistunut uudemmissa levytyksissään, vaikka bändien juuret ovat musiikillisesti hieman erilaiset Hatchetin turvautuessa räväkkään boogieen. En nyt halua mitään uusintoja Free Birdistä, mutta tuolla Lynyrd Skynyrdinkin leivissä on sen tason kepittäjiä, että sellainen 7-8 minuuttinen etelän anthem levyn päätteeksi toisi heti särmää ja asennetta levyyn, jätettäisiin vaikka yksi slovari pois. Molly Hatchet on mielestäni tässä onnistunut ja esim. heidän viimeisimmän Justice levyn nimikkobiisi on upeaa kitarasotaa, joka nostaa sellaisen äänivallin kuuntelijan kotiin kaiuttimista, että heikompaa hirvittää. Resepti olisi yksinkertainen, että tällainen fani vetäisi olohuoneessa ilmakitaraa mukana ja eläytyisi täysin lempibändinsä musiikkiin, nyt sitä ei tämän levyn kautta tapahdu.
Minäkin toivoisin sitä vanhan Skynyrdin rentoa henkeä myös noihin kappaleisiin, mitä tulee niiden viestintään katsojalle.
Kontrasti uuden ja vanhan Skynyrdin välillä on melkoinen, kun vanha "painos" lauloi etelästä, viskin juonnista/muista päihdyttävistä aineista sekä yleisestä elämästä, kun taas nykyinen Skynyrd on kuin poliittinen ryhmä, joka tuo mielipiteensä musiikin avulla esille. Varsinkin täällä Suomessa ja muuallakin Euroopassa tästä musiikinlajista pitäville etelän miesten vahvat mielipiteet eivät ole niin läheisiä eivätkä lyriikat välttämättä kosketa sillä tavoin mitä Jacksonvillessä tai Alabamassa, jossa Skynyrd on enemmän kuin rock-bändi ja johon on helppo samaistua juuri tietynlaisessa konservatistisessa redneck-hengessä, ketkä sitten samanlaista ajattelumaailmaa ja arvoja suosivat. Skynyrd todella haluaa vaikuttaa asioihin musiikillaan vain ja ainoastaan Amerikassa ja ehkä bändi huomaa Euroopan kiertueillaan että lyriikalliset sanomat eivät päde ihan samalla tavalla täällä kuin etelävaltiossa, ei sillä, ei ole Red&White&Blueta tainnut olla paljoa EU-kiertueide settilistassa. Tämä on kuitenkin asia, jonka jollain tapaa pyrin sulkemaan musiikillisista asioita pois soitti Skynyrd studiossa tai livenä.
Tuo Edge Of Forever on tosiaan levy, jossa bändi runttasi vanhalla Skynyrd-teemalla laulaen työnteosta ja muista aihealueista, jotka viittasivat vanhempaan Skynyrdiin. Tuo on muutenkin hyvä levy, mukana vielä Hughie Thomasson ja Leon Wilkensonkin siinä missä myös Billy Powell. Vicious Cycle siinä missä jumala ja aseetkin voittavat tämän viimeisimmän kiekon, mutta kyllähän tämä tulee ostettua, mutta ei sen takia että keräilisin kaiken Skynyrd-materiaalin vaan, että haluan suosikkibändini musiikin myös cd:n/vinyylin kautta kuultavaksi. Levy voi myös useamman toiston jälkeen kuulostaa yhä paremmalta, vaikka ei tämä seiskaa 6½ korkeammalle tule nousemaan arvoasteikolla 4-10.