Tämänpäiväisen Hesarin (
http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Suomen+sosiaaliturva+jäänyt+alle+EUn+keskitason/1135236054426) mukaan
Suomi on sosiaaliturvaltaan Italian ja Britannian tasoa, kun sosiaalimenot lasketaan prosentteina bruttokansantuotteesta. Stakesin viimeisimmät tilastot osoittavat, että perinteinen viiteryhmä eli toiset pohjoismaat ovat karanneet kauas: Suomi 26,7 prosenttia, Ruotsi 32 ja Tanska 30 prosenttia.
Eli laman jälkeen ei ole tällä saralla hyvää kehitystä tapahtunut. Vaurautta on syntynyt, mutta se ei ole koitunut heikko-osaisten hyväksi. Nyt jää nähtäväksi, miten kehitys tulee jatkumaan. Joko Suomessa olisi varaa käyttää varallisuutta myös huono-osaisten hyväksi?
Non sequitur.
Kysymys on paljon laajempi, arvon veli vasemmalla.
Itse asiassa koko sosiaaliturvajärjestelmä on jatkuvien
kohtaanto-ongelmien vallassa, eli mahdolliset etuudet ja tulonsiirrot eivät mene niille, jotka niitä oikeasti tarvitsisivat ja jos menevätkin, niin niiden muoto on väärä.
Tämä johtuu hyvin pitkälle siitä, että perinteinen juoksuhautoihin jäänyt Demarikieli ja poliittisilla tunteilla pelaaminen auttamatta johtavat fokuksen
työllisten ja yhteiskunnassa mukana olevien suhteelliseen köyhyyteen (köyhät eivät äänestä ja toisaalta perinteinen ay-liike lienee vähiten solidaarisin instituutio koko maassa), eikä suinkaan niiden asemaan, jotka ovat joko 1) suurimmassa puutteessa, tai 2) voisivat
itse osallistua oman elämänsä perusedellytysten palauttamiseen, kunhan vain tarjotun valtiollisen holhouksen muoto ei olisi omiaan vain lisäämään henkilökohtaisen tason ongelmia ja passiivisuutta.
Tämän vuoksi sosiaaliturvan uudistamista ja monentasoista rakenteisiin asti käyvää muuttamista ollaan valmistelemassa tavalla, joka merkitsee vähintäänkin yhtä suurta (tai osin jopa suurempaa) muutosta kuin aikoinaan eri maissa 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun puoliväliin mennessä kehitettyjen sosiaalisten vakuutuksien käyttöönotto.
Tämän uudistamisprosessin ensimmäistä vaihetta myös ministeri Hyssälä
sivuaa siinä osassa Hesarin artikkelia, jonka tietysti jätit huomiotta.
Itse olen vakaasti sitä mieltä, että kaikkien ihmisten asemaa ja edellytyksiä pärjätä yhteiskunnassa on ajateltava uudelleen, ja siltä osin kun asioiden suunnittelu ja poliittisen hyväksynnän synnyttäminen ottaa aikansa, niin sitten ensi vaiheessa eteneminen tapahtuu osittaisuudistuksin, pohjimmaisena ajatuksena kuitenkin niin, että seuraavan hallituskauden loppuvaiheissa mahdollisen kokonaisuudistuspaketin kohtalo asetetaan äänestäjien ratkaistavaksi vaaleissa.
Joka tapauksessa sosiaaliturvakin kaipaa huomiota, asiantuntemusta ja välittämistä ihan eri tavalla kuin mitä baarissa itse kunkin mieleen saattaisi ensimmäisenä juolahtaa kaljarahoja laskiessa ja mahdollista piikkiä miettiessä.
Muutoin on todettava, että Tuomiojan mahdollisuudet päästä Demareiden puheenjohtajaksi ovat olleet aina hyvin teoreettiset, kysymyksessä ei ole mikään muutos, vaan seurausta Tuomiojan jo 1970-luvulla omaksumista linjauksista ja käyttäytymisestä puolueessa. Imagon kirkastamisen mielessä tehty naispuheenjohtajan valinta on varmasti demareiden intressissä paikallaan, mutta samaan aikaan on muistettava, että mitä nuorempi ihminen, sitä vähemmän hän todennäköisesti on
menneisyyden ehdollistama ja voisi olla jopa teoreettisesti mahdollisuuksien rajoissa, että myös Demaripuolue voisi aidosti keksiä jonkun objektiivisesti arvostettavan ja moraalisesti kestävän tarkoituksen olemassaololleen.
