Tämä aihe on ollut tiedossa ihan varmasti kaikilla, jotka lähempää ovat naisten joukkueurheilua seuranneet.
Kuinka iso on tämä joukko? Uskoisin, että naisten joukkueurheilua seuraavien määrä on Suomessa suhteellisen pieni. Tämän havaitsee jo pelkästään yleisömääristä ja medianäkyvyydestä.
Suuri osa jutuista on tietysti ollut ja on edelleen huhutasolla, koska tuota kokeneista ei suurin osa siitä kehtaa kertoa. Joitakin ulostuloja asiasta on ollut, mutta kiinnostus isoimmilla medioilla on ollut lähes nolla.
Juuri tämä huhutasolla pyöriminen on pitänyt kaikenlaisen seksuaalisen häirinnän pimennossa. Kyllähän ihmiset nyt sen ovat tienneet, että miehet (ja osittain myös naiset) käyttävät seksuaalista valtaa työelämässä ja että julkisuuden henkilöiden sekä taloudellista vaikutusvaltaa omaavien keskuudessa alttius tällaiselle on ollut erityisen korkea.
Metoo-kampanjan menestys on johtunut siitä, että vuosikymmenten hiljaisuuden jälkeen on uskallettu nimetä näitä ahdistelijoita ja puhua avoimesti tapahtuneista väärinkäytöksistä. Koko jutun keskiössä on problematiikka, joka liittyy uhrin ja syytetyn väliseen suhteeseen; se, joka esittää väitöksiä, on alisteisessa asemassa, koska syytöksille on voitava esittää jonkinlaisia perusteita. Asioiden tapahtuessa suljettujen ovien takana on syytetyn äärimmäisen helppo puolustautua joko asemansa luoman auktoriteetin, tapahtumien epämääräisyyden tai uhrin väitettyjen motiivien avulla. Syyttäjä on se, jolla on "paljon hävittävää".
No, miten tämä taas liittyy naisten joukkueurheilussa esiintyvään häirintään, piilee siinä, että siltä puuttuu julkisuusarvoa. Se että joku jossain ahdistelee jotakuta ei ole kovinkaan kiinnostava tarina. Siinä ei luoda sellaista samaistumispintaa, johon suuri yleisö voisi tarttua. Miesten naisiin kohdistavan häirinnän media-arvo on selkeästi suurempi, sillä se havainnollistaa konkreettisesti kaikkien tunnistaman ilmiön. Tällä narratiivilla on käyttövoimaa myös siksi, että siihen liittyy monia muitakin aspekteja, kuten työelämän valtasuhteet ja sukupuolten eriarvoisuus julkisuudessa.
Tämäkään ei tietysti tarkoita, etteikö esitetty naisurheilun häirintäongelmai olisi ihan todellinen ilmiö, johon täytyy puuttua. Asian käsittely julkisuudessa ei vain ole niin yksinkertaista. Tämän aiheen tiimoilta ei ole vielä löytynyt riittävän isoa joukkoa ihmisiä, jotka esiintyisivät julkisuudessa omilla nimillään ja vaatisivat muutosta. Nyt lehtien palstoilla on päinvastoin ollut henkilöitä, jotka eivät ole lainkaan havainneet vuosia kestäneen uran aikana häirintää.
Väitän ettei syynä ole mikään "suurta yleisöä ei kiinnosta" tai "marginaaliasia", vaan se ettei toimittajaa kiinnosta lähteä moiseen paskamyrskyyn. Tulos saatuun hyötyyn kun menee äkkiä miinukselle.Tuossa saattaa olla ura katkolla, koska ahdistelijoina on "väärää" sukupuolta oleva henkilö, samoin kuin tapauksissa missä SPR:n työntekijä(nainen) käyttää hyväkseen nuorta turvapaikanhakijaa(mies). Pikku juttu, muutama kommentti, muttei taatusti suurempaa journalistista tutkimusta kuinka laajaa kyseinen touhu on. Voin kuvitella, miten tämäkin asia vaiettaisiin kuoliaaksi muutamissa ryhmissä tai vähäteltäisiin muutoin. Säännöt kun ei ole samat kaikille, minkä hyvin tiedätkin, myönsit sitä tai et.
E. Typot ja pientä viilausta.
Miksi oletat, että asiasta syntyisi paskamyrsky? Naisten seksuaalisesta häirinnästä ei hiiskuttu vuosikausiin juuri mitään lehdissä, ja jos hiiskuttiin, siitä saattoi joutua ongelmiin. Vaikka ajatus punavihersuvakeista mediavallan yksinvaltiaina onkin varmaan mehukas, niin todellisuudessa valta on hyvin pitkälti vastaavien päätoimittajien käsissä - ja he nyt tuppaavat olemaan miehiä. Louhimies-episodinkin aikana oli lukuisia pienempien lehtien pääkirjoituksia, joissa puolusteltiin Louhimiestä ja vähäteltiin Metoo-kampanjaa.