Rakas
Long Playn ystävä,
Eilen iltapäivällä mietin hetken aikaa, että olenkohan ehkä jotenkin seonnut.
Oli tarkoitus siteerata
Helsingin Sanomien juttua, jossa kerrottiin jauhojengi-huudosta Sanna Marinin bailuvideolla, mutta en löytänyt juttua, vaikka olin mielestäni sen vain vähän aiemmin lukenut.
Tai siis, löysin mielestäni jutun, mutta siinä ei ollut enää sellaista kohtaa.
Hain lehden arkistosta sanalla ”jauhojengi”. Ei löytynyt kuin yksi juttu: siinä kerrottiin, että ulkomaiset lehdet olivat uutisoineet ”joidenkin” tulkinnasta, että bilettäjät huutaisivat jauhojengiä.
Joidenkin?
Mutta se tulkintahan tuli Hesarilta itseltään!
On vaikea kuvailla eilistä uutispäivää millään muulla termillä kuin onneton sotku.
Ensin juttuihin kirjattiin sitaatteja sekavan bilevideon hölinästä. Sitten ruvettiin miettimään. Sanottiinko sittenkään jauhojengi? Ehkä se olikin jallujengi. Eikun se oli jauhojenny. Jallujenny! Jenni! Ei – painokoneet seis, huipputieteellinen äänianalyysi kertoo, että oli
sittenkin jauho... Jossain vaiheessa journalismista luovuttiin kokonaan ja heitettiin vain linkkiä nettiin, että kuunnelkaa tuosta itse.
Lopulta käännyin
Wayback Machinen puoleen. Verkkosivujen aiempia versioita tallentavasta nettiarkistosta voi tarkastaa, mitä eri sivuilla on aiemmin lukenut. Yleensä toimittajat käyttävät sitä etsiäkseen tekstejä, joita yritykset tai vallanpitäjät haluavat syystä tai toisesta poistaa julkisuudesta. Nyt päädyin kuluttamaan tunteja lukemalla Wayback Machinesta suomalaista mediaa.
Eilisen uutispäivän väitteet ovat tänään muuttuneet epämääräisiksi passiivilauseiksi.
Monet ovat tulkinneet…
Sosiaalisessa mediassa on esitetty…
On väitetty…
Kun
Iltalehti kertoi eilen ”videolla kuuluvista ilmauksista”, nyt
saman jutun päivittynyt versiopuhuukin ”videolta kuuluviksi tulkituista ilmaisuista”.
Ilta-Sanomat puolestaan kertoo nyt, että ”sosiaalisessa mediassa levinneen tulkinnan mukaan videolla juhlijat puhuvat ’jauhojengistä’, mutta täyttä varmuutta asiasta ei ole”. Mutta ei se ollut mikään sosiaalisesta mediassa levinnyt tulkinta, vaan suora väite saman jutun aiemmasta versiosta.
Tänään
Helsingin Sanomien talouden ja politiikan toimituksen esihenkilö Jussi Pullinen
kirjoitti kolumnin, jossa hän myönsi
HS:n tehneen virheen poistaessaan maininnan jauhojengistä ilmoittamatta siitä mitenkään. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että huumeisiin viittavalla sanavalinnalla ei ollutkaan niin merkitystä.
”Kun juttua muokattiin uutisprosessin edetessä, sana poistui tekstistä joksikin aikaa, sillä sitä ei pidetty itse asian kannalta oleellisena”, Pullinen kirjoitti.
Jauhojengi oli kuitenkin se sana, josta koko Suomi puhui eilen. Juuri se yhdisti pääministerin huumeisiin, ja
HS julkaisi eilen lukuisia juttuja, joissa mainittiin, että muutama poliitikko on vaatinut Marinia huumetesteihin ja myös sellaisen jutun, jossa kerrottiin yksityiskohtaisesti, miten huumetestejä Suomessa tehdään.
HS lisäsi jo eilen juttunsa loppuun asianmukaisen merkinnän tekstin muokkauksesta jauhojengi-asian osalta. Samassa kerrottiin myös, että juttua on ”muutettu kauttaaltaan”. Se on nykyisin yleistä, mutta jäin miettimään, mitä lukijan on tarkoitus tehdä tällaisella tiedolla. Siis mitä onkaan muutettu? Pelkkä yleinen muokkailusta ilmoittaminen ei auta lukijaa muodostamaan totuudenmukaista käsitystä tapahtumista. Päinvastoin; se antaa lukijalle käsityksen, että median sisällöt voivat muuttua tilanteesta toiseen.
Twitterissä
Iltalehden päätoimittaja Perttu Kauppinen kommentoi kollegojen keskustelua aiheesta näin: ”Ei Journalistin ohjeissa ole mitään, mikä velvoittaisi merkitsemään yleisiä muutoksia, muokkauksia tai päivityksiä juttuun. Vain olennaisten asiavirheiden korjaaminen tulee merkitä.”
Lähtökohtana Kauppisen ajattelussa tuntuu olevan, että lehti voi tehdä kaikkea, mikä ei ole erikseen Journalistin ohjeissa kielletty, tai toisaalta jättää tekemättä kaiken, mitä ei erikseen vaadita. Mutta eikö tavoitteena pitäisi olla lukijoiden ja journalismin palveleminen, eikä jonkun listan läpäiseminen rimaa hipoen?
On masentavaa lopettaa tällaista kolumnia toivomalla, että Julkisen sanan neuvosto tarkentaisi Journalistin ohjeita. Kai toimituksilta saisi toivoa enemmän ilman, että isi meitä käskee?
Mutta: kiltti isi, käske meitä!
Nopeasti päivittyvä uutisseuranta vaatii selvästi yhteisten sääntöjen päivittämistä (ja eilisen perusteella myös laajaa ja pikaista alan sisäistä keskustelua). Nopea uutiskilpailu on johtanut ikiliikkujamaiseen journalismiin, jossa päivän aikana jutuissa päivitetään tietoja, poistetaan lauseita, muutetaan näkökulmaa. Silloin lukija ei voi tietää, mikä eilen oli totta ja mikä huomenna tulee olemaan. Lisäksi sisältöjen tarkastelu vaikkapa historiankirjoituksen, politiikan tutkimuksen tai mediatutkimuksen tarpeisiin on mahdotonta. Wayback Machine ei ole mikään aukoton apu julkaistun sisällön arkistointiin; kaikki sivut eivät sinne tallennu eikä sen varaan voi läpinäkyvyyttä laskea.
Jos JSN velvoittaisi kaikki noudattamaan sitä tapaa, jota useimmat laatumediat maailmassa noudattavat (eli muutoksista kerrotaan, tekstejä ei poisteta, aiemmat versiot ovat tarkasteltavissa), julkaisukynnys nousisi väistämättä korkeammaksi.
Toimittajat voivat ajatella, että virheiden julkinen käsittely vähentää luottamusta mediaan. En usko siihen – tai ainakin virheitä pitäisi sen eteen tehdä aivan hirveästi. Uskottavuutta nakertaa sen sijaan se, ettei olla avoimia.
Koko journalismi toimii lukijan luottamuksen varassa, ja tuo luottamus ansaitaan niin, että väitteet perustellaan ja lähteytetään ja pienimmätkin virheen oikaistaan heti.
Ilman luottamusta lehdistöllä ei ole mitään. Sitten voidaan siirtyä vaikkapa siihen tilanteeseen, joka brittitabloidien maailmassa vallitsee: erilaisia huhuja ja juoruja julkaistaan kritiikittä ja ilman perusteluja. Lukijat tietävät ja kirjoittajat tietävät, että ei tämä varmaan ihan näin mennyt, mutta väliäkös sillä.
JSN:n päivittyviä ohjeita odotellessa heittäisin tällaisen ajatuksen: kun tuntuu, että haluaa muuttaa tekstiään kertomatta siitä lukijalle, se luultavasti tarkoittaa, että lukijalle pitäisi kertoa.
Parhain terveisin,
Anu Silfverberg
Toimituspäällikkö
Long Play