Sinänsä tässä on syytä muistaa, että EU:lle haettiin juurikin puolustuksen selkänojaa ja turvatakuulausekkeita maininnalla sotilaallisesta avunannosta ensin vuonna 1997 (tai oikeammin ne olivat voimassa 1997 asti tiettyjen maiden kesken) ja sitten vuonna 2003.
Mutta Suomi määrätietoisesti hiekotti molempia hankkeita, joilla EU:lle olisi luotu puolustusliiton piirteitä ja onnistui (Tuomiojan johdolla ja hänen tuulettaessa tätä voittoa) vesittämään artiklan 42 pykälän 7 nykymuotoonsa.
Suomi on erikoinen valtio ulkopolitiikassaan.
Ensin määrätietoisesti tehdään töitä sen eteen ettei EU:sta missään nimessä muodostu puolustuspoliittista liittoa (1995-2012), sitten pyritään taas tekemään töitä sen eteen, että EU:sta tulisi puolustuspoliittinen liitto (2013-2021) ja lopulta havahdutaan, että kas, meidän omat tavoitteet meni aikanaan läpi ja NATO on myös EU-maiden turvallisuuspoliittinen ratkaisu EU:n sijaan, johon meidänkin on syytä liittyä (2022-->).
Ihan hirveitä pisteitä ei voi ulko- ja turvallisuuspolitiikan isosta kuvasta ja strategiasta Suomen poliitikoille antaa, mutta toiminnasta tämän vuoden aikana johdonmukaisesta tiestä kohti Natoa ja oikeasta tavasta edetä pitää antaa Marinille ja Niinistölle täydet pisteet.