Kun puhutaan Natosta ja nostetaan Marin isoon rooliin tässä, niin kysyn, oliko Marinin rooli niin merkittävä? Jos oli, niin hieno juttu ja siitä pisteet ja yleisesti koen pääministerin toimineen tässä kohtaan roolissaan hyvin, mutta jotenkin itse näen Niinistön roolin Nato-kysymyksessä tärkeimpänä ja enemmänkin niin, että kukaan ei osannut tai uskaltanut lähteä merkittävästi "tappelemaan" vastaan, mitä nyt joku Tuomioja periaatteesta. En usko, että SDP:n näkökantaan tässä vaadittiin Sannan suurta painostusta, vaan jopa sielläkin kenttä ymmärsi tilanteen vakavuuden ja Venäjän arvaamattomuuden. Ja tässä en halua ottaa mitään Marinilta pois, kuten sanoin, onnistui tässä hyvin.
Itsellä on sellaiset vibat, että Marin olisi ollut salaa Nato-myönteinen jo pidempään, mutta tällaisen mielipiteen esittäminen oli tietenkin demaripoliitikolle poliittinen mahdottomuus ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Niin tai näin, Marin hoiti oman ruutunsa tässä historiallisessa tilanteessa täydellisesti, ja jos ei muuta niin veti tosiaan ainakin muutkin demarit mukaan. Voin helposti kuvitella, että jos pääministerinä olisi ollut joku toinen demari, asiaa parhaillaan vatvottaisiin, että pitäisiköhän sitä hakea Natoon vai ei, vai katsottaisiinko sittenkin asiaa vasta vaalien jälkeen.
Niin, jotkut ihmiset vaan osaa ajatella sitä miltä tuollainen tuntuisi ETUKÄTEEN, jolloin ei tule tällaisia typeryyksiä tehtyä. Ja sitten myös sellaiset jutut kuten virka-asunnon käyttäminen vapaa-ajan bileluolana ja muuta, toki puhumattakaan siitä onko edes naimisissa olevalle soveliasta käytöstä ylipäänsä.
Sanoisin että jos olisi miespääministeri niin olisi pakotettu eroamaan ajat sitten, mutta Marinia jostain syystä kohdellaan edelleen ihan silkkihansikkain. Otetaan vaikka Ilkka Kanerva. Mielestäni tekstiviestit on pienempi juttu kuin tämä virka-asunnon väärinkäyttö ynnä muu.
Tuota Kanervan eroa täällä olikin jo käsitelty monta kertaa, ja siinä kyse oli siitä, että Kanerva oli antanut Kataiselle henkilökohtaisen lupauksen, että uusia naiskohuja ei tule. Lisäksi Kanerva taisi kärytä valehtelusta kohun alkuvaiheessa. Eli Kanerva menetti omiensa luottamuksen, vaikka kohun syy itsessään oli vähäpätöinen.
Näissä poliittisissa kohuissa on aina useampia ulottuvuuksia, eikä teko suoraan määritä lopputulosta. Arja Alho joutui eroamaan Sundqvist-jupakan takia, koska demareilta tarvittiin uhrilahja, ja puolueelle vähäpätöinen naisministeri oli sopiva uhrattava. Antti Rinne yritti käyttää oman nahkansa pelastamiseksi samaa vanhaa kikkaa antamalla puolueen näkökulmasta vähäpätöisen naisen uhrilahjaksi, kun hän pakotti Sirpa Paateron eroamaan.
Ilkka Kanerva tosiaan kärysi valheesta ja petti lupauksensa oman puolueen puheenjohtajalle.
Katri Kulmunille eroon johtanut kohu tarjosi lähinnä helpon paikan vetäytyä kunniakkaasti puheenjohtajan tehtävästä puolueen kannatuskäyrän laskiessa.
Touko Aallolle kävi samoin, että puolueen kannatus suli alta, jolloin hieman samantyyppinen kohu, jossa Marin nyt marinoituu, johti poliittiseen umpikujaan.
Marinin etuna on se, että hän on puoluettaan isompi, vähän kuin Donald Trump oli jenkeissä. Demarit siis tarvitsevat enemmän Marinia kuin Marin demareita. Sen takia Marin tulee kaikista kohuista voittajana ulos. Vuosien päästä voidaan arvioida, oliko Marin kuitenkin demareille "viimeinen naula arkkuun", vähän kuin Sipilä näyttäisi tällä hetkellä olleen keskustalle, eli suurella nosteella tullut puheenjohtaja, jonka pj-kausi lopulta kuitenkin tipautti puolueen pysyvästi kertaluokkaa aiempaa pienemmäksi tekijäksi.
Julkisuuden hallinnassa Marinilla tuntuu olevan vähän ongelmaa, ja puheet siitä, miten "haluan luottaa ihmisiin" antavat osviittaa siitä, ettei Marin aio muuttaa toimintatapaansa jatkossakaan. Ylipäätään Marin on antanut itsestään vähän ylimielisen kuvan ja sellaisen vaikutelman, ettei kykene ikinä näkemään itsessään ja omassa toiminnassaan mitään vikaa, tai ei ainakaan kykene julkisesti myöntämään, että näin olisi ollut. Kaikessa vika on aina jossain muualla. Viime vuosinahan on nähty Marinin lisäksi monia muitakin positiivisen julkisuuden kautta kovalla nosteella politiikkaan tulleita henkilöitä, joista monet ovat olleet varsin nuoria. Eli ensin julkisuus on tarjonnut pelkkää mannaa, mutta sitten onkin käynyt niin, että julkisuus on kääntynyt negatiiviseksi, eikä syöksykierre ole enää pysähtynyt. Edellämainitut Kulmuni ja Aalto menevät tähän kategoriaan, tai vaikka entiset pääministerit Stubb ja Sipilä. Heistä kaikista on jäänyt vähän sellainen mielikuva, että alun positiivinen julkisuusvire ehkä nousi hieman hattuun, eivätkä he osanneet varautua siihen, että julkisuus voikin nopeasti kääntyä voimakkaasti heitä vastaan.
www.is.fi