Kesällä paikalliset romanit ajoivat autonsa rehvakkaasti suoraan uimarantaan kun n. 200 metrin päässä ollut parkkipaikka oli ilmeisesti liian kaukana. Tuolloin olisi ollut nauloille käyttöä, mutta onneksi rantavalvoja aika äänekkäästi kävi näille asiasta ilmoittamassa. Kummallista sakkia.
Samaan malliin ajoivat aikoinaan Oulussa Tuiran uimarannalle. Kävelymatka olisi toki ollut huomattavan paljon lyhyempi. Ikävästi Mese jäi rantahiekkaan kiinni ja sitten alkoikin poislähtöä yrittäessä vielä kovempi mölötys kuin mitä olivat rannassa ollessaan pitäneet. Sorrettua vähemmistöä kohtaan tilanteen teki käväksi se, etteivät paikalta poistuvat enemmistön edustajat ehtineet tilanteessa auttamaan, eivätkä paikalle jääneetkään osoittautuneet erityisen aktiivisiksi.
Tuo mustalaisten invapaikoille pysäköiminen on kyllä jotenkin niin tragikoominen piirre että sitä ei oikein uskoisi todeksi jos ei kyse olisi käytännössä säännöstä, en tiedä missä kohtaa mustalaiskulttuuria oikein tuokin asia opetetaan (tai no, lapsethan oppivat sen vanhemmiltaan) mutta niin tuo vain tuntuu olevan jonkinlainen kulttuurillinen ominaispiirre.
Kuuntelin jokunen aika sitten Ylen puheelta keskustelua, jossa haastateltiin muuatta romanikulttuurin vaalijaa. Koulujen käymättömyys, varastelukulttuuri, kaikessa näkyvillä ja kuuluvilla oleminen ovat kuulemma elinehtoja sille, että oma kulttuuri säilyy. Kyseinen muija oli ainakin omien sanojensa mukaan töissä, mutta ajatukset kulttuurista ja sen säilymisestä olivat varsin käsittämättömiä. Esimerkkinä yrittäjän on vain hyväksyttävä varastelu, koska se kuuluu kulttuuriin. Kulttuurista tietoinen yrittäjä ei kuitenkaan varautua tilanteeseen antamalla heimon edustajalle porttikieltoa, koska se syrjii vähemmistöä ja varastelu kuuluu normaaliin hävikkiin.
Iltapäivällä päästiin taas vaihteeksi nauttimaan ihanan vähemmistön yrityksistä aivan henkiläkohtaisesti. Kaupasta poislähtiessä tuli mannemuija pyytämään puhelinta lainaan varsin kohteliaasti:"Herra, lainaatteko puhelinta, täytyy soittaa hätänumeroon." En halunnut menettää puhelintani, enkä halunnut hänen soittavan piikkiini kellekään, joten lupauduin soittamaan itse hätänumeroon, jos hän osaa tarpeen moiselle kertoa. Oli kuulemma sellainen asia, että täytyy itse soittaa. Kehoitin menemään puodin infopisteeseen ja soittamaan sieltä ja jatkooin matkaani. Muuten olisi koko hommalle ollut aivan sama, mutta nelivuotias tyttöni kysyi miksi en antanut tädin soittaa. Vaikea selittää tuon ikäiselle, ettei sillä tädillä oikeasti ollut mikään hätä.
Mikään rasisti en ole ja hädän hetkellä puhelimeni on kaikkien käytössä. Rotuun, sukupuoleen, uskontokuntaan tai mihinkään muuhunkaan katsomatta. Ensiapua harrastavana uskon myös itse pystyväni hätäpuhelusta suoriutumaan, jos sellaiseen on tarvista.