Angela Lansbury, 96. Murhasta tuli totta kuului lapsuuteen silloin joskus.
R.I.P
Kuten veli
@alwahla mainitsi, niin äänirooli Mrs. Pottsina ikoninen ja hyvin veti myös Anastasiassa ääniroolin. Dominoi myös Broadwaylla ja itsellä päällimmäisenä mielessä Tony-palkittu rooli kyseenalaisesti lihaa piiraisiinsa hankkivana Mrs. Lovettina Stephen Sondheimin musikaalissa Sweeney Todd, jonka tallenteen satuin joskus ilokseni näkemään.
Valtavan hyvä vuoden 1945 The Picture of Dorian Grayssa Sibyl Vanena, johon Dorian rakastuu. Tuli rysähtäen sisään jo nuorena Hollywoodin, mutta kenties vasta keski-iässä musikaaliteatterissa saavutti todellisen tähteyden. Kun noita vanhoja elokuvia Lansburylta katsoo, niin noin hämmentävän pyöreät kasvot olivat hyvin epätavalliset tuon ajan näyttelijöille, eikä tuon ajan valaistus tee niille järin suurta palvelusta. Aika nopeasti kenties senkin seurauksena Lansbury sitten löysi itsensä joko vanhemman tätinaisen, tai vittumaisemman naisen rooleista. Oli mm. Elviksen kontrolloivana äitinä Blue Hawaiissa ja tietysti juoni Mantshurian Kandidaatissa poikansa päänmenoksi, jonka näyttelijä oli vain jotain kaksi vuotta Lansburya nuorempi.
Seitsemän vuosikymmentä näyttelyä toi mm. kahdeksan Tony-ehdokkuutta ja viisi voittoa (viimeinen 83-vuotiaana), sekä kunnia-Tonyn. Grammy-ehdokkuus vuoden albumista osana Kaunotarta ja Hirviötä. Kolme Oscar-ehdokkuutta ja kunnia-Oscar. 18 Emmy-ehdokkuutta ollen mm. 12 vuotena peräkkäin ehdolla jokaisesta Murder She Wroten kaudesta. 15 Golden Globe-ehdokkuutta ja kuusi voittoa. Olivier-palkinto, kunnia-Baftaa, SAG:ta, kaksi tähteä Hollywood Walk of Famella ynnä muuta. Perus.
En voi olla sivuuttamatta, että Craig Fergusonilla oli ohjelmassaan toistuva vitsi, että hän pyysi ruutuun kuvaa Paul McCartneysta ja siihen ilmestyi Angela Lansburyn kuva, sekä vice versa. Ovat hieman samannäköisiä. Olisi varmaan ollut sellainen ohimenevä sketsi, koska ohjelmassa oli tuosta useita eri variaatioita kuten Cher - Marilyn Manson. Mutta kun joku kriitikko sitten veti isosti herneen nenään tuosta Lansbury-McCartneysta ja kirjoitti arvostelussaan pitkästi vitsin mauttomuudesta, niin sitten tuo vitsi esiintyi jokaisessa ohjelmassa vuoden ajan ja jäi elämään sen takia. En oikein osaa selittää sen viehätystä. Ehkä se on sitä, kun riittävästi toistettuna huonon vitsin kertominen itsessään alkaa olla hauskaa ja osaltaan tuossa irvaillaan myös tuolle antiikkiselle sekä lapselliselle komediakeinolle. Tuossa vitsissä on tarkoitus ja osa nautintoa, että sen tulemisen näkee jo kilometrin päästä.
/img-s3.ilcdn.fi/25eed6c122268f660ccb596064d76a157a21694498c18db34b0c4fc571661336.png)
/img-s3.ilcdn.fi/93a689f5f0f79bb69f298ae9ec2f19dcb9e7e882a03d7592d0fb6a09ab0fb92d.jpg)
/img-s3.ilcdn.fi/2b9d5f03591ac5eb48ef34444d806788aaeeb0591a6d01223dbd3c56101ab566.jpg)
