Hannu Lauermaa haastateltiin pari päivää sitten telkkarissa ja kyllä hänen puheistaan kovasti oli ymmärrettävissä, että se on vähän oma vika, jos jengiläiseksi joutuu/ryhtyy. Toki on myös mahdollista, että minä halusin tulkita näin. Hän myös vertasi nykyistä (suomalaista) jengikulttuuria jengiin nimeltä Sakilaiset, joka toimi Helsingissä 100 vuotta sitten, ja jossa pääporukka koostui maalta muuttaneista suomalaisista. Ei siis mikään täysin uusi tai pelkästään ulkomailta tuotu ilmiö tämä jengiytyminen, sillä jotenkin (vähäosaiselle) ihmiselle luontaista se tuntuu aina olevan. Jostain se turva on saatava, jos ei kotoa tai koulusta, joten silloin jokin helpolta tuntuvat pieni rikollinen polku alkaa kiinnostamaan. Saadaan nopeasti jotain, mitä ei koulun penkiltä saa pidemmälläkään välillä. Pattitilanneko? En minä tiedä.
Syystä tai toisesta ei siis vain sopeuduta, tai edes haluta sopeutua, jos arvot ovat kovasti ristiriidassa uuden ympäristön kanssa, henkinen puoli on huonoissa kantimissa (traumatausta mahdollinen) tai on muuten jotain päässä vikana, kuten ihmisellä usein on, vaikka sen terveeksi luokittelisikin. Jostain se malli kuitenkin otetaan, joten mietin vaan viattomasti, että miksi niin tulenpalavasti halutaan muodostaa jotain tyhmiäkin omia juttuja sen sijaan, että mentäisiin muiden mukana ja elettäisiin turvallisemmin ja ystävällisemmin? Eikö vain ole mitään kykyjä sellaiseen? Ymmärrän jos ei ole kykyjä, mutta pitäisi ainakin sen verran olla tahtoa elämässä, että siitä saisi ainakin edes jotenkin järkevää.
Ainakaan Lauerma ei puhunut vastoin tapojaan tässä yhteydessä siitä, että pahuushan se tämänkin uusvanhan jengiytymisilmiön takana on :)