Proge

[bebeto]

Aika monta kertaa olen ihaillut linkkisi kappaleen rakennetta. Kitaraintro ei tuosta juurikaan voi enää parantua, reggaetyylinen komppi jne ...
Oma Tabula Rasa suosikkini on eka levyn Gryf. Levyn julkaisuaikana kuuntelin lähinnä purplea ja zeppeliiniä ja varmaan on osasyyllinen, että tälle tielle jäin.

http://www.youtube.com/watch?v=mAXufCuUmXU

Mainitsemastasi kauniista ja kuulaasta kitaroinnista tuli mieleen seuraava kappale.
Spectral Mornings - Steve Hackett
http://www.youtube.com/watch?v=s8_0wJUEC1k

Loistava biisi on myöskin Gryf. Pieni pirskahdus Stairwayta on kuultavissa säkeistössä mutta taiteilijahan ei lainaa vaan inspiroituu. Minua jotenkin harmittaa että Tabula Rasa jäi aikoinaan niin pienelle huomiolle. Omasta mielestäni pesee monet Pressan ja Wigujen tekeleet mennen tullen. Se mikä myös on mielenkiintoista TR:n teksteissä on tuo uskon ja Jumalan sekä jumaluuden pohdiskelu mitä Juicekin viljeli paljon. Sekä tietenkin ihmisyyden pohdinta. Sittemminhän Leppilampi tulikin uskoon ja jätti bändin.

 

[bebeto]

Yksi suurimmista on omalla kohdallani aina ollut Pekka Pohjola. Muistan kun oltiin bändikavereiden kanssa Pekkaa katsomassa Tampereen YO-talolla vähän sen jälkeen kun Changing Waters oli tullut ulos. Erityisesti kolahti Benjamin jonka teeman kehittely ja bassolinjan kuljetus teeman alla teki suuren vaikutuksen. Myös tuo että yhden nuotin muuttaminen voi tehdä sen että tunnelma muuttuu mollista duuriksi sai aikaan elämyksiä. Istuimme tuolloin aivan lavan lähellä olevassa pöydässä ja paitsi että joimme runsaasti olutta humalluimme myös musiikista.

 

[Rod Weary]

Yksi suurimmista on omalla kohdallani aina ollut Pekka Pohjola.

Urban Tango on yksi parhaita koskaan julkaistuja levyjä. Ajatonta materiaalia. Ja mitä Pohjolaan tulee, mulle läheisin versio Tubular Bellsistä on Oldfieldin Exposedilta löytyvä live-veto. Kovin usein live ei ylitä studioversiota, mutta tuo on sellainen. Ainakin minulle.

 

[Pavlikovsky]

Onko palstan progeilijoille Procol Harum tuttu? Vuonna 1967 perustettu Procol Harum on brittiläisen progressiivisen rockin jos nyt ei ihan perinteisimpiä yhtyeitä, niin ainakin jonkinlainen progressiivisen rockin sanansaattaja, vaikka klassiseksi progeksi en Procol Harumia laskisikaan. Procol Harum on parhaimmillaan todella majesteetillista musiikkia, jossa suuressa osassa on legenda Gary Brooker pianonsa kanssa. Lisäksi taustalta voi aistia klassisen musiikin vivahteita siinä missä perinteistä bluesia tai rock and rolliakin. Brookerin vuonna 1967 tekemä A Whiter Shade Of Pale on jo käsite omassa luokassaan siinä missä upeassa Conquistadorissa on hienoa psykedeliaa mukana. Harumin muut soittajat ovat olleet myös oman soittimensa taitajia ja näistä ehkä tunnetuin lienee Robin Trower, joka lähti lätkimään yhtyeestä jo vuonna 1971 sittemmin hyvin tunnetulle soolouralleen, jossa kitaravirtuoosi on tehnyt upean uran. Tosin Trower tuli mukaan muonavahvuuteen vielä 1991 comeback-albumille Prodigal Stranger.

Levyinä koko 60-luvun loppu ja 70-luku oli kulta-aikaa Brookerin yhtyeelle. Vaikka miehistönvaihdoksia tuli niin hienompia ja hienompia levyjä yhtye pystyi tekemään, ehkä kirkkaimpana teoksenaan Grand Hotel, josta heikkoa raitaa ei voi löytää. Toinen suosikkini on vuonna 1970 julkaistu Home, jossa räväkkä Whiskey Train käynnistää kiekon väkevästi. Yhtyeen lyriikoista on vastannut aina Keith Reid, joka on ollut bändille kuin yksi jäsenistä kaikki vuodet. Vuoden 1977 Something Magic-albumin jälkeen yhtye hajosi ja vietti tosiaan hiljaiseloa koko 80-luvun aina vuoteen 1991, jolloin reunion tapahtui vanhalla kokoonpanolla. Sittemmin Trower lähti jälleen ja yhtyeessä on ollut muutakin vaihduntaa, mutta Procol Harum ei ole Procol Harum ilman Brookeria ja pianoa. 2003 julkaistiin The Well`s on Fire, joka on uudemmaksi harumiksi kelpokiekko. Bändi on keikkaillut hyvin aktiivisesti ja ollut välillä ehdolla Rock and Roll Hall Of Fameenkin. Varsinkin 70-luvun koko Harum on ehdottomasti tsekkaamisen arvoista proge-fanillekin.

Lavat ovat pienentyneet, mutta Suomen ystävä Procol Harum on aina ollut. Vuonna 1974, 1975, 1976, 1992, 2006, 2009, 2010 ja 2013 yhtye on Suomessa käynyt. Vuoden 2009 keikka oli Brookerin osalta tynkä, koska mies oli murtanut edellispäivänä kylkiluunsa ja ei pystynyt laulamaan saati soittamaan, joten Geoff Whitehorn hoiti laulut ja yhtye teki korvauskeikan samaisille roots-juhlille heti seuraavana vuonna.

Riitaisa on Haruminkin menneisyys ollut, sillä kosketinsoittaja Matthew Fisher lähti yhtyeestä 2004, koska A Whiter Shade Of palen tekijänoikeuksista käytiin kiistaa ja lopulta oikeus nimesi, että kappaleen ovat tehneet niin Reid, Brooker kuin Fisherkin.

 

[Ted Raikas]

Minua jotenkin harmittaa että Tabula Rasa jäi aikoinaan niin pienelle huomiolle. Omasta mielestäni pesee monet Pressan ja Wigujen tekeleet mennen tullen.

Mahtaiskohan syy osaltaan olla se, että laulettiin suomeksi. En tiedä sen ajan hengestä Suomessa, mutta voisi jotenkin kuvitella, että varsinkin progessa ehkä englanniksi laulamisen on katsottu olevan tyyliin "sopivinta", vaikka toki nyt muistakin maista löytyi varsin tunnettuja bändejä jotka käyttivät omaa kieltään (mm. italoprogen isoimmat nimet jne.) Muutenkin kun Tasavallan Presidentti ja Wigwam saivat myös sitä kansainvälistä huomiota ja menekkiä jonkin verran, niin niihin ehkä täällä sitten keskityttiin enemmän. Ei sillä, etteikö mm. Haikara ja Tabula Rasa olisi etenkin nykyään arvostettuja, mutta useastihan se suurempi arvostus tuleekin vasta jälkeenpäin. Hienoja yhtyeitä molemmat. Pidän myös suomen kielen käytöstä progressiivisessa rockissa, se tuo siihen ihan omaa ulottuvuuttaan.

Itse olen pitänyt sellaisenkin yhtyeen, kuin Magyar, tuotannosta (no ei niiltä tainnut tulla kuin yksi levy Love Recordsilta ulos), mutta en nyt tiedä oliko se niin progea kuin em. tapaukset. Ei nyt ihan toki mitään perusrokkiakaan. Miten nämä nyt sitten milloinkin määrittelee.

 

[Hidas_ja_kankea]

Onko palstan progeilijoille Procol Harum tuttu?... n.

Jo vain on tuttu ja tuotanto on loistavaa Grand Hotel:iin asti, joka onnistuu olemaan mahtipontinen olematta falski. Ei procol tosiaan mitään progea ole, ehkä edeltävää pre-osastoa. Oma suosikkini on Trower ajoilta Shine on Brightly.

Piti googlettaa oma ainoa keikka ja se oli vuodelta -76. Keikka oli hyvä ja ensimmäinen kovempi nimi livenä.

Pressasta ja wiguista kommentoin jälkimmäisen kestäneen aikaa paremmin. Alkuaikojen kokoonpano (Pohjola, Gustavson) teki helkutin omintakeista hienoa ja aikaa kestävää musaa.

 

[finnjewel]

Näitä harvinaisempia progebändejä kun muistelen, niin eipä ole mainittu brittibändejä Beggar's Opera ja Warhorse. BO näistä tunnetumpi ja teki muutaman älppärin, joilla progekokeilujen lisäksi vähän ELP ja Ekseption-tyylisiä kokeiluja (iloisesti Hammondilla!). Juutuubista kannattaa mm. kuunnella versio MacArthur Parkista, joka ei ihan varsinaista progea ole, mutta sinne päin.

 

[Rod Weary]

Jo vain on tuttu ja tuotanto on loistavaa Grand Hotel:iin asti, joka onnistuu olemaan mahtipontinen olematta falski. Ei procol tosiaan mitään progea ole, ehkä edeltävää pre-osastoa.

Minä jatkaisin listaa vielä kahdella levyllä Procol's Ninthiin asti. Oli progea tai ei, mutta toimivaa kyllä. Ja varsin mahtipontista :)

 

[bebeto]

Mahtaiskohan syy osaltaan olla se, että laulettiin suomeksi. En tiedä sen ajan hengestä Suomessa, mutta voisi jotenkin kuvitella, että varsinkin progessa ehkä englanniksi laulamisen on katsottu olevan tyyliin "sopivinta", vaikka toki nyt muistakin maista löytyi varsin tunnettuja bändejä jotka käyttivät omaa kieltään (mm. italoprogen isoimmat nimet jne.) Muutenkin kun Tasavallan Presidentti ja Wigwam saivat myös sitä kansainvälistä huomiota ja menekkiä jonkin verran, niin niihin ehkä täällä sitten keskityttiin enemmän. Ei sillä, etteikö mm. Haikara ja Tabula Rasa olisi etenkin nykyään arvostettuja, mutta useastihan se suurempi arvostus tuleekin vasta jälkeenpäin. Hienoja yhtyeitä molemmat. Pidän myös suomen kielen käytöstä progressiivisessa rockissa, se tuo siihen ihan omaa ulottuvuuttaan.

Itse olen pitänyt sellaisenkin yhtyeen, kuin Magyar, tuotannosta (no ei niiltä tainnut tulla kuin yksi levy Love Recordsilta ulos), mutta en nyt tiedä oliko se niin progea kuin em. tapaukset. Ei nyt ihan toki mitään perusrokkiakaan. Miten nämä nyt sitten milloinkin määrittelee.

En usko että suomeksi laulaminen mitenkään vaikutti TR:n arvostukseen, tekiväthän Pressa ja Wigutkin suomenkielistä materiaalia. Uskon että enemmän vaikutti Helsinki-Tampere-vastakkainasettelu joka oli 70-luvulla voimissaan. Tämä tulee hyvin ilmi Dave Lindholmin haastattelusta joka löytyy Risainen elämä-kirjasta. Vasta Walleniuksen ja kumppaneiden perustettua Soundin alkoi tiedonvälitys hieman tasapuolistua. Tästäkin löytyy hauska muistelo em. kirjasta.

 

[bebeto]

Kaikille nostalgianälkäisille seuraavaksi pari livevetoa Tabula Rasalta, ensimmäisessä bändin esittelee itse V-M Loiri. Toinen pätkä on vähän tuoreempaa ja on taltioitu Manserokin Legendat-konsertista. Ei ole Mikon isukin ääni enää parhaassa terässä mutta hyvää tämä on silti.

http://www.youtube.com/watch?v=xaQ2P189dNw

http://www.youtube.com/watch?v=rR9VkEDQjnQ

 

[kristian]

Jos ajattelee progea perinteissä mielessä ja unohtaa Pink Floydin, Rushin ja Genesiksen tapaiset korporaattiprogebändit, niin nämä ovat minusta kolme parasta klassista progebiisiä, jotka oikeastaan kiteyttävätkin koko genren.

Camel: Lady Fantasy
King Crimson: Starless
Yes: Starship Trooper Extended Live version

Ai niin... netissä on muuten oikein hyvä ja asiantunteva progemusiikin foorumikin. Melkein kaikki tärkeimmät proge-eepokset on tuolla arvosteltu. Ei kannata antaa oudon foorumin nimen hämätä, hyvä palsta.

Palasokeri.com

 

[bebeto]

Juu eihän musiikki mitään kilpajuoksua ole missä kolme parasta palkitaan. Alla linkki yhteen livepläjäykseen tuubissa YLE:n arkistojen kätköistä eli Tabula Rasa ja Omantunnon rukous:
http://www.youtube.com/watch?v=oJpfLIPCQ2A

Mitä tulee King Crimsoniin niin olin varmaan hieman yli kymmenvuotias kun velipoika kantoi kotiin In the court of the Crimson King-albumin. Isoveli oli kovasti levystä tohkeissaan mutta minulle se ei vielä tuolloin auennut.

edit. Ainakin kaksi tuolla tuubipätkällä esiintyneestä soittajasta on siirtynyt yläkerran orkesteriin eli Jarno Sinisalo 27.5.2006 ja Juke Aronen loppukesästä 2011. Alla linkki Jarno Sinisalon muistokirjoitukseen Hesarissa:
http://www.hs.fi/muistot/a1364353288002

 

[bebeto]

Koska wikipedia luokittelee tämän orkesterin proge-genreen niin laitetaan sitten tänne eli Kansas. Vaikka suurin osa omista suosikkibändeistäni tuleekin brittein saarilta, tämä tekee poikkeuksen. Jenkkibändin kaksi omaa korvaa eniten miellyttänyttä albumia ovat Leftoverture ja Point of know return. Nämähän ovat röyhkeän populaareja tuotoksia mutta kyllä siellä taustalla se progressiivisuuskin kurkistelee. Alla linkki melko tuoreeseen livetaltiointiin biisistä Carry on my wayward son. Steve Walshin ääni on edelleen melko timanttisessa tikissä:
http://www.youtube.com/watch?v=PVH-u9gIy8s

 

[op777]

. Alla linkki melko tuoreeseen livetaltiointiin biisistä Carry on my wayward son. Steve Walshin ääni on edelleen melko timanttisessa tikissä:
http://www.youtube.com/watch?v=PVH-u9gIy8s

Kävin kämppiksen kanssa Sveitsissä katsomassa Kansasin eurorundin viimeisen keikan. Varmaan olisi harmittanut, jos olisi jäänyt välistä mutta tota.... Walshin ääni oli aivan lopussa, ja bändin meininki muutenkin vaikutti lähinnä keskitason cover-bändiltä. Voi nyt rauhassa ruksata yli listalta "bändit jotka haluan nähdä livenä", mutta toista kertaa ei tarvitse vaivautua, sen verran heikon vaikutelman jättivät.

 

[bebeto]

Kävin kämppiksen kanssa Sveitsissä katsomassa Kansasin eurorundin viimeisen keikan. Varmaan olisi harmittanut, jos olisi jäänyt välistä mutta tota.... Walshin ääni oli aivan lopussa, ja bändin meininki muutenkin vaikutti lähinnä keskitason cover-bändiltä. Voi nyt rauhassa ruksata yli listalta "bändit jotka haluan nähdä livenä", mutta toista kertaa ei tarvitse vaivautua, sen verran heikon vaikutelman jättivät.

Ikävä kuulla että keikka oli pettymys. Tuo linkittämäni pätkä on tallennettu 2009, milloin tuo sinun näkemäsi konsertti oli? Loistavaa musiikkia bändi kuitenkin aikanaan teki, siitä ei pääse mihinkään.

 

[op777]

Ikävä kuulla että keikka oli pettymys. Tuo linkittämäni pätkä on tallennettu 2009, milloin tuo sinun näkemäsi konsertti oli? Loistavaa musiikkia bändi kuitenkin aikanaan teki, siitä ei pääse mihinkään.

3.8.2014. Kansas on ollut yksi suosikkiyhtyeitäni ihan teini-iästä lähtien, ja vuosikausia "bändit, jotka haluan vielä nähdä livenä"-listani kärjessä. Kansasin vanhat livelevythän ovat järisyttävän mahtavia, biisejä on mm. sovitettu uudestaan todella rankalla kädellä. Valitettavasti nykykuntoinen Kansas oli vain varjo entisestään kaikin tavoin. Walshan jäi melkolailla heti tuon keikan jälkeen eläkkeelle, ja kyllähän miehen äänivarat alkoivat olla todella lopussa.

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Jos ajattelee progea perinteissä mielessä ja unohtaa Pink Floydin, Rushin ja Genesiksen tapaiset korporaattiprogebändit, niin nämä ovat minusta kolme parasta klassista progebiisiä, jotka oikeastaan kiteyttävätkin koko genren.

Camel: Lady Fantasy
King Crimson: Starless
Yes: Starship Trooper Extended Live version

Oikein hyviä poimintoja, sekä yhtyeet että kappaleet.

Camelin kiinnostavimmat tuotokset ovat ne 70-luvun klassikot, jotka ovatkin kirkkaasti eliittiprogea. Yhtye olisi ansainnut paljon enemmänkin huomiota, eikä se tässä suhteessa noussut koskaan aivan eturivin progepumpuksi. Joka tapauksessa Camel on aivan ohittamaton kokoonpano osapäiväisellekin progeharrastajalle.

Minun puolestani Yes olisi saanut laittaa lapun luukulle jo 70-luvun puolella, sen verran yhdentekevää tavaraa yhtye on julkaissut tuon jälkeen. Toki livebändinä Yes on myöhemminkin ollut noteerattava tapaus, myös käydessään Suomessa legendaarisimmalla kokoonpanollaan kymmenisen vuotta sitten. Kannatti mennä, yhtye vakuutti, Starship Trooper soitettiin silloinkin. Yes on keikkaillut aivan viime aikoihin saakka, mutta tuoreimpien Youtube-pätkien perusteella kokoonpanovaihdoksia kokenut bändi ei ole enää kaksisessa vireessä.

King Crimson on kuulemma palailemassa melko pitkältä tauolta. Tämä on noteerattava uutinen, sillä yhtye on ollut perustamisestaan alkaen aina laadukas ja relevantti, ollessaan aktiivinen. Hieno yhtye, todellinen progen kulmakivi, ja paremminkin monisäikeinen musiikillinen projekti tai elämänmuoto kuin pelkästään yhtye. Olipa onni, että pääsin paikalle todistamaan King Crimsonin v. 2003 vierailua Suomessa. Vieläkö kerran?

3.8.2014. Kansas on ollut yksi suosikkiyhtyeitäni ihan teini-iästä lähtien, ja vuosikausia "bändit, jotka haluan vielä nähdä livenä"-listani kärjessä. Kansasin vanhat livelevythän ovat järisyttävän mahtavia, biisejä on mm. sovitettu uudestaan todella rankalla kädellä. Valitettavasti nykykuntoinen Kansas oli vain varjo entisestään kaikin tavoin. Walshan jäi melkolailla heti tuon keikan jälkeen eläkkeelle, ja kyllähän miehen äänivarat alkoivat olla todella lopussa.

Löysin Kansasin jostain syystä kovin jälkijättöisesti, vasta viime vuosikymmenellä. En ole Kansasin koko tuotantoa kahlannut läpi, mutta vanhat klassikkolevyt toki. Hienoa tavaraa. Ei tule ihan äkkiä mieleen toista yhtä väkevää progepumppua Yhdysvaltojen puolelta, siis sellaista joka ensisijaisesti yhdistetään juuri progressiiviseen rockiin.

 

[bebeto]

3.8.2014. Kansas on ollut yksi suosikkiyhtyeitäni ihan teini-iästä lähtien, ja vuosikausia "bändit, jotka haluan vielä nähdä livenä"-listani kärjessä. Kansasin vanhat livelevythän ovat järisyttävän mahtavia, biisejä on mm. sovitettu uudestaan todella rankalla kädellä. Valitettavasti nykykuntoinen Kansas oli vain varjo entisestään kaikin tavoin. Walshan jäi melkolailla heti tuon keikan jälkeen eläkkeelle, ja kyllähän miehen äänivarat alkoivat olla todella lopussa.

Ahaa, noinkin tuore kokemus. Minäkin löysin Kansasin vähän myöhään, joskus 80-luvun alkupuolella jolloin paras materiaali oli jo tehty ja laulusolistina oli uudelleensyntynyt kristitty John Elefante. Tuon ajan levyistä ei ole paljoa kerrottavaa. Mutta 70-luvun Kansas on yhä ahkerassa kuuntelussa, soitto on taidokasta ja tanakkaa, eikä lyriikatkaan ole mitään huttua. Song for America on mielestäni erittäin hieno kannanotto luonnon puolesta.

 

[bebeto]

On sapiensin matka vielä pitkä ihmisyyteen.... Tämän tekstin voin allekirjoittaa jonka teki Mikko Alatalo ja sävel on Heikki Silvennoisen. Biisi on Tabula Rasan Tuho johon linkki alla:
http://www.youtube.com/watch?v=b-P2ITsvLKc

 

[bebeto]

Katsos, täällä on tällainenkin ketju, kuka olisi uskonut. Minä pidän tästä oikein paljon:
http://www.youtube.com/watch?v=BCJxVa6O7i8
Linkin takaa Wigwamia Liisankadulta.

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Mitäpä bebeto ja muut olette mieltä Wigwam-aikakausista; onko Pohjolan ja Gustavsonin Wigwam lähempänä sydäntä, vai periikö myöhempi kokoonpano Rekun kitaroineen voiton?

Minulle molempi parempi. Jos on aivan pakko valita jompi kumpi, niin nostan ykköseksi tuon Pohjolan ja Gutsin aikaisen Wigwamin. Huikeaa virtuositeettia ja neroutta, joka olisi kenties voinut yltää vieläkin korkeampiin saavutuksiin. Silti Nuclear Nightclub oli ehkäpä parempi albumi kuin mikään varhaisemman Wigwamin julkaisuista.

 

[M10]

Mulle Pohjolan ja Gutsin aikainen Wigwam on kovempi, mitään toki pois ottamatta uudemmilta levyiltä.

np. Fairyport. Toi Lost Without A Trace meinasi muuten päätyä Barbara Streisandin levylle 80-luvulla, jos Pembroke olisi vaan antanut luvan. Tiedä mikä hitti olisi ko. biisistä tullut. Streisandin ko. levy myi myöhemmin kymmeniä miljoonia (opin tämän hesarin artikkelista jokin aika sitten).

Mikäs teidän suhde on Khan-nimiseen bändiin? UK:n Canterbury skenestä. Tänne uppoaa varsin hyvin.

 

[bebeto]

Mitäpä bebeto ja muut olette mieltä Wigwam-aikakausista; onko Pohjolan ja Gustavsonin Wigwam lähempänä sydäntä, vai periikö myöhempi kokoonpano Rekun kitaroineen voiton?

Minulle molempi parempi. Jos on aivan pakko valita jompi kumpi, niin nostan ykköseksi tuon Pohjolan ja Gutsin aikaisen Wigwamin. Huikeaa virtuositeettia ja neroutta, joka olisi kenties voinut yltää vieläkin korkeampiin saavutuksiin. Silti Nuclear Nightclub oli ehkäpä parempi albumi kuin mikään varhaisemman Wigwamin julkaisuista.

Minulle yksi Wigwam Rekulla,kiitos.Mikäs bändi se sellainen on jossa ei kitaristia ole,hä? Jossain haastattelussa, olikohan Pedro Hietanen kun muisteli jotain promotapahtumaa Nuclear Nightclub-albumin tiimoilta Lontoossa jossa Keith Moon konttaili lattialla ja pureskeli ihmisiä nilkkaan. Oma Nuclear Nightclub-vinyyli katosi kun lainasin sen yhdelle kaverille joka muutti toiselle paikkakunnalle. Sinne meni mutta tässä tulee eli alla koko Liisankadun tallenne hyvällä laadulla:
http://www.youtube.com/watch?v=UrL_PWYGar0

 

[bebeto]

Gentle Giant on ketjussa jonkun toimesta mainittu mutta katselin putkesta eilen bändin Lontoon keikan vuodelta -78. On varmaan 25 vuotta kun olen edellisen kerran bändiä kuunnellut ja oli piristävä kokemus. Linkki tallenteeseen alla:

Gentle Giant - Sight an Sound in Concert (Full) - YouTube

Piristävää siinä mielessä että esiintymisessä oli iloa ja huumoria, ei mitään ryppyotsaista synkistelyä ja sisäänpäinkääntynyttä näpertelyä. Erittäin hyvä kokemus.

edit. piti vielä sanomani että onhan huikeita multitalentteja nuo soittajat. Varsinkin akustisissa kappaleissa ukot soittavat melkein mitä tahansa. Basisti ainakin soittaa, oman soittimensa lisäksi, viulua, selloa ja trumpettia.

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Yesin basisti Chris Squire on sairastunut aivan äskettäin leukemiaan. Yhtyeen virallinen FB-seinä tietää kertoa, että hoidot ovat alkaneet tehota lupaavasti, mutta mistäpä näin vakavista sairauksista tietää.

Joka tapauksessa Yes soittaa elokuussa alkavalla Yes & Toto -yhteiskiertueella ilman Chris Squirea, ensimmäistä kertaa yhtyeen lähes viiden vuosikymmenen pituisessa historiassa. Squiren helposti tunnistettava murinabasso on olennainen osa yhtyeen soundia, joten paha juttu, ottaen huomioon että monen ainoana oikeana Yes-laulusolistina pitämä Jon Anderson ei hänkään taas vaihteeksi ole yhtyeessä.

Toki yksin Steve Howen kitarointia kannattaa jo lähteä kuuntelemaan, mutta ei ikämiesten nykykokoonpano tämä uusimman uutisen myötä enää kovin väkevältä vaikuta. Viime vuosien Yes on YouTube-pätkien perusteella ollut varsin heppoisessa vedossa, toisin kuin rapiat kymmenen vuotta sitten, kun yhtye esiinty maineikkaimmalla kokoonpanollaan Anderson-Howe-Squire-Wakeman-White Helsingissä. Tuolloin taisi olla ihan viimeiset hetket käsillä päästä todistamaan vahvakuntoista Yesia, ja näin jälkikäteen olenkin tyytyväinen, että tulin käyneeksi Helsingin konsertissa.