Mitä nyt Rush, Yes ja Jethro Tull kolisevat minulle oikein hyvin.
Nämä kaikki kolme ovat omia pitkän linjan suosikkejani, vaikka Rushin oikeastaan löysin kunnolla vasta 2000-luvulla. Jokaisella on myös ollut vähän erisävyisiä aikakausia uransa varrella, eivätkä kaikki fanit ollenkaan arvosta sen enempää Rushin, Yesin tai Jethro Tullin koko tuotantoa tai vaiheita. Itse olen erittäin allerginen 80-luvun synasoundeille ja kaikenlaisille syntsapoppis-vaikutteille, edes pienenkin flirttailun muodossa.
Rush teki ihan 80-luvun alussa aivan maagisia levyjä kuten Moving Pictures'in, mutta sen jälkeen tuli aika pian Power Windows ja muuta ankeaa paskaa. Sittemmin Rushin julkaisut ovat keskimäärin parantuneet, mutta aina on saanut olla vähän varuillaan mitä on taas tulossa. Viimeisin studiolevy oli kohtalainen, ja nuo livet ovat olleet tietysti ihan viittä tähteä läpeensä.
Rushin ensimmäisen ja ainoan Suomen keikan pääsin onneksi todistamaan, ja suunnitteilla on jenkkireissu seuraavan Rush-kiertueen oheen jollakin verukkeella. Itse asiassa viime kesänä piti lähteäkin, mutta käytännön syyt ajoivat edelle. Huikeita muusikoita, varmuudella taitavin rocktrio maailmassa kaikki aikakaudet huomioiden.
Yes on aina herättänyt itsessäni ristiriitoja. Yhtye teki 35-40 vuotta sitten muutaman suurmestariluokan levyn, jotka ovat kestäneet aikaa hienosti. Lähinnä Yes Album, Fragile ja Close To The Edge olivat timantinkovia aikaansaannoksia. Jossain topografisten valtamerten kohdalla homma alkoi paisua yli äyräidensä, ja tekstit niin pöhköjä, ettei ihmekään että osa porukasta alkoi vieraantua touhusta. Jon Anderson on nyt ollut aina jonkinlainen hörhö, jolla taisi jokin ratas vaurioitua pysyvästi happoreissuilla.
Yesillekin koitti 80-luku ja muutama tosi vaivaannuttava levy näki päivänvalon. Orkesterin kokoonpano vaihtui samaan tahtiin kuin menopeli mustalaisilla, vain Chris Squire lienee ollut jokaisessa Yes-inkarnaatiossa mukana. Toki Owner Of A Lonely Heart oli iso hitti yhtyeelle, mutta alkuaikojen Yesin ystävien ja progeihmisten korvaan ihan vääränlaista tavaraa. Kai tuolla sitten saavutettiin niitä paljonpuhuttuja uusia kuulijoita. 2000-luvulla yhtyeen kaikkein legendaarisin kokoonpano Howe, Squire, Wakeman, Anderson & White meni vielä hetkeksi yhteen, ja tuossa muodossa Yes kävi Helsingissäkin. Livenä homma toimi, vaikka Jon Anderson oli omaan silmääni jopa aiempaakin ärsyttävämpi tapaus, tosin ääni oli melkein entisensä. Taidokas Steve Howe on yksi all-time suosikkikitaristeistani joka vain paranee vanhetessaan, ja Chris Squiren murinabasso on aina yhtä mieluisaa kuunneltavaa.
Jethro Tullin olen nähnyt Suomessa lähes joka kerta kun yhtye on näillä seuduin vieraillut. Ian Anderson on yksi rockin karsimaattisimmista hahmoista, ja Jethro Tull on selkeästi hänen juttunsa. Muusikot ovat käytännössä töissä Andersonilla, vaikka 40 vuotta kyydissä viihtynyt Martin Barre onkin enemmän kuin yhtiökumppani. Barre on suuri osa Jethro Tullin soundia. Vaikka Ian Anderson tunnetaan tietysti taitavana huilistina, niin kannattaa kiinnittää huomiota myös hänen kitaraosuuksiinsa, sillä mies on hyvin kekseliäs komppikitaristi.
Jethron alkupään levyt ovat Yesin tapaan yhtyeen kovinta tavaraa. Näillä tuotoksilla Jethro Tullin maine on luotu. Itselleni arvokkain on Stand Up, mutta Jethro-fanien enemmistö arvostanee Aqualungin ja ehkä Thick As A Brickin korkeammalle. Hienoja julkaisuja nämäkin. Muukin alkupään tuotanto on selkeää jalometallia, kuten Benefit ja Minstrel In The Gallery. Sitä oli tavallaan myös Passion Play, joka Tullille oli vähän samanlainen juttu kuin Topographic Oceans Yesille, eli suurelle yleisölle touhu alkoi mennä tuossa vaiheessa yli hilseen.
Seurasi punkin aikakausi, ja Jethro Tull oli yhtäkkiä epämuodikas hämybändi. Tilannetta ei helpottanut se, että levyt alkoivat olla epätasaisia kokonaisuuksia. Songs From The Wood ja Heavy Horses olivat vielä kohtuullisia, mutta sitten tuli paskaa pihalle oikein läjäpäin. Synasoittoa sisältänyt "A" oli melkoinen turhake. Sen perään tullut vielä jotensakin siedettävä Broadsword jäi hiukan persoonattomaksi, mutta sitten sukellettiin taas. Aikakauden "kruunasi" seuraava tekele, järkyttävä ja linjaton Under Wraps, yhtyeen historian selkeä pohjanoteeraus.
Jethro nousi kuitenkin suosta. 80-luvun alun jälkeen tehdyt studiolevyt ovat olleet kaikki olleet vähintään kohtuullisia, vaikka vuoden 1999 DotCom jättikin hieman mitäänsanomattoman vaikutelman. Keikoilla Jethro Tull on 1990- ja 2000-luvuilla ollut kuitenkin aina hintansa arvoinen tuote. Parhaimmillaan yhtye oli Suomen vierailuillaan 90-luvun puolivälissä, jolloin lauteilla oli todella taitava ja hyvin viritetty kokoonpano. Myöhemminkin on ollut mukava nähdä, että ikävuosien kertymisestä huolimatta Ian Anderson pitää hienosti huolta kunnostaan. Mies jaksaa hoitaa kovalla draivilla osuutensa läpi keikan, eikä ryhdikäs huilunsoitto kehnoilla palkeilla luonnistuisikaan.