Mainos
  • Joulurauhan julistus
    Huomenna, jos Moderaattorit suovat, on meidän Jatkoajan armorikas joulupäivä; ja julistetaan siis täten yleinen joulurauha, kehottamalla kaikkia tätä palstaa asiaankuuluvalla kirjoittelulla täyttämään sekä muutoin hiljaisesti ja rauhallisesti käyttäytymään sillä se, joka tämän rauhan rikkoo ja joulurauhaa jollakin laittomalla taikka sopimattomalla kirjoituksella häiritsee, on raskauttavien asianhaarain vallitessa syypää siihen rangaistukseen, jonka Moderaattorit ja säännöt kustakin rikoksesta ja rikkomuksesta erikseen säätävät.

    Toivotamme kaikille Jatkoajan kirjoittajille sekä lukijoille Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta 2025.

Proge

  • 120 905
  • 747
Suosikkijoukkue
Die Nationalmannschaft, Bayern München, HIFK
Jep. Itse täytyy myöntää, että saatan tykätä Tasavallan Presidentin matskusta ehkäpä enemmän kuin mitä Wigwamin. Sen perusteella mitä olen kuunnellut. Jotenkin puraisee enemmän.
Presidentin suoraviivaisuus ja kytkökset brittibluesiin tekevät siitä ehkä hieman helpommin lähestyttävämpää kuin mitä Wigwamin pieruprogemaisimman aikakauden tuotokset ovat.

Toisaalta Pohjola-Gustavsson -kauden Fairyportin ja Beingin tasolle Pressan luovuus ei olisi riittänyt likimainkaan. Kakkosaallon Wigwamilta ilmestynyt Nuclear Nightclub meni läpi lähestulkoon pop-piireissäkin. Moni pitää sitä yhtyeen huipentumana, vaikka itse koen Pohjolan ja Gustavssonin Wigwamin suomalaisen populaarimusiikin tähänastisena kliimaksina.
 

Datsun

Jäsen
Suosikkijoukkue
Lukko, Toronto, Saksa
Kuis progekansalle putoaa fuusio? Ainakin Weather Report on jotain niin jumalaista näin synkkinä sateisina lauantaiaamuina ettei voi kun virnistellä vain. Vai teinkö pahan pahan munauksen kun toin fuusiojazzin esiin progeketjussa?!

Kuuntelulle vaikka tuosta: http://www.youtube.com/watch?v=wDQlSSOXU6A
 
Suosikkijoukkue
Die Nationalmannschaft, Bayern München, HIFK
Kuis progekansalle putoaa fuusio? Ainakin Weather Report on jotain niin jumalaista näin synkkinä sateisina lauantaiaamuina ettei voi kun virnistellä vain. Vai teinkö pahan pahan munauksen kun toin fuusiojazzin esiin progeketjussa?!
Fuusio on ilman muuta hyvä kylkiäinen progekeskusteluun, koska lajityypit leikkaavat toisiaan monelta osin. Kotimaisissa ympyröissä tätä konkretisoi vaikkapa Pekka Pohjolan tuotanto. Pohjola kulki molempia polkuja, eikä aina ollut väliksi tietää kummasta oli kyse. 80-luvulta eteenpäin Pohjola yhdistettiin lähinnä fuusioon. Kai tuossa oli sitäkin joukossa, että punkin myötä proge jäi terminäkin vähän jalkoihin, ja sitten tuli tosiaan näitä jazzista voimansa ammentaneita Weather Reporteja ja muita. Zappan Hot Rats oli tavallaan ensimmäinen fuusiolevy jo 1969, sitä ei vaan silloin vielä tiedetty. Progenkin parhaat ajat olivat tuossa vaiheessa vasta tulossa.
 

Pavlikovsky

Jäsen
Suosikkijoukkue
TPS, Calgary Flames sekä Manchester United.
Return To Foreverin voisi laskea myös fuusiojazzin yhdeksi kovaksi kulmakiveksi. Oli kunnia nähdä kyseinen poppoo Porin Jazzeilla pari vuotta sitten ja todella hienoa fuusiota kyllä soittavat.

Kovasta kokoonpanosta on myös kyse sillä itse pianisti Chick Korea kuuluu jazzin vaikutusvaltaisimpiin soittajiin. Bändissä ovat myös Al Di Meola kitarassa, Stanley Clarke bassossa sekä rummuissa taiturimainen Lenny White. Aikamoiset jamit saivat muuten kaverit pystyyn. Pitkä ura on näilläkin kavereilla takana, mutta ura sen kuin jatkuu ja jos en väärin nyt muista niin livekiekkoakin taisi puskea ulos vähä aika sitten.

Sitten kun otitte puheeksi tuon fuusion niin vähän voimakkaampaa fuusiota soittaa myös jenkkiläinen Liquid Tension Experiment, joka liippaa myös vähän voimakkaamman progen genreä samalla. Kyseessä on ns. all-star "Dream Theater" kokoonpano, jossa soittavat kitaristi John Petrucci (Dream Theater), kosketinsoittaja Jordan Rudess (Dixie Dregs, nyk. Dream Theater) sekä basisti Tony Levin (Yes, King Crimson)

Erittäin teknistä ja melodista musiikkia siis esittävät ja tässä vähän ääninäytettä, Paradigm Shift: http://www.youtube.com/watch?v=pofqHfSvy_8

Muutama levy heiltä löytyykin diskografiasta.
 

Datsun

Jäsen
Suosikkijoukkue
Lukko, Toronto, Saksa
Liquid Tension Experiment

Erittäin teknistä ja melodista musiikkia siis esittävät ja tässä vähän ääninäytettä, Paradigm Shift: http://www.youtube.com/watch?v=pofqHfSvy_8

Muutama levy heiltä löytyykin diskografiasta.
JUMALAUTA! Mieletöntä! Parasta mitä olen aikoihin kuullut! Piti mennä päikkäreille, mutta mene nyt tämmöisen jälkeen nukkumaan. Hankintalistalle.

Taidan pistää tämän innoittamana kohta Dixie Dregsit soimaan myöhemmin.

Kiitos, kiitos, kiitos, kiitos jne.!
 

Datsun

Jäsen
Suosikkijoukkue
Lukko, Toronto, Saksa
Muuten, jos edellämainitun tyyppinen soitinrunkkaus viehättää, niin ainakin metallisemman laidan ystävien kannattanee tutustua joskus Roope Latvalan (tai oikeastaan nimellä Latvala Bros nimellä tehtyyn) soololevyyn. Instrumentaalista Stonea - ei kai tätä nyt ihan progeksi voi enää kutsua - niin tai miksei? Wikipedia kertoo seuraavaa:
Latvala Bros oli pienimuotoinen hanke, joka esitti instrumentaalista suomimetallia. Sen jäseniä olivat Roope ja Jussi Latvala. Latvala Bros perustettiin talvella 1993-1994. Latvala Bros Plays Wooden Eye -levyä tehtiin ainoastaan 600 kappaletta. Nämä ovat lähes ainoastaan Suomessa myytyjä yksilöitä. Latvala on piirtänyt levyn kannen ja soittanut levyn kaikki kitara- ja basso-osuudet.
En ole ihan käsittänytkään että tuo levy on noin pienipainoksinen - no mulla tuo nyt kumminkin on ja kuuntelen aika helvetin usein, juu.

Tuollahan ne biisit taitavat kuitenkin kaikki olla: http://www.myspace.com/latvalabros


Edit: Onhan vaan aivan järkyttävän kovaa settiä! No, speedpuolelta Stone on mulle suurin ja kaunein joten ei ihme! Komiaa liruttelua kyllä.
 

Pavlikovsky

Jäsen
Suosikkijoukkue
TPS, Calgary Flames sekä Manchester United.
JUMALAUTA! Mieletöntä!

Hyvä että kolisi. Yllätyin ihan, että raskaampi fuusio sai noin hyvän vastaanoton! Sitähän varten nämäkin ketjut osittain ovat, että suositellaan muille kyseisen musiikkityylin eri bändejä sekä annetaan ihan ääninäytteitä. Itse myönnän olevani progessa vielä jonkin verran jäljessä palstan kovimpia proge-faneja ja ei ole niin paljon tullut kuunneltua, mutta tarkoitus olisi alkaa syventymään tähänkin genreen enemmän jatkossa ehdottomasti.

Mitä nyt Rush, Yes ja Jethro Tull kolisevat minulle oikein hyvin.
 

ernestipotsi

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
JUMALAUTA! Mieletöntä! Parasta mitä olen aikoihin kuullut! Piti mennä päikkäreille, mutta mene nyt tämmöisen jälkeen nukkumaan. Hankintalistalle.

Taidan pistää tämän innoittamana kohta Dixie Dregsit soimaan myöhemmin.

Kiitos, kiitos, kiitos, kiitos jne.!

Blotted Science

Jonkinlaiseksi instrumentaaliprogeksi tämänkin voisi kai tulkita. Jos LTE uppoaa, niin suosittelen ainakin kokeilemaan

Synaptic Plasticity
 

Datsun

Jäsen
Suosikkijoukkue
Lukko, Toronto, Saksa
Blotted Science

Jonkinlaiseksi instrumentaaliprogeksi tämänkin voisi kai tulkita. Jos LTE uppoaa, niin suosittelen ainakin kokeilemaan

Synaptic Plasticity
Ei huono, ei ollenkaan. Kiitokset myös tästä!!! Mukava löytää uusia orkestereita, aina joskus tuntuu että mitään mielenkiintoista ei enää löydy mistään. Olen kyyninen vanhus. Kyllä.
 
Suosikkijoukkue
Die Nationalmannschaft, Bayern München, HIFK
Mitä nyt Rush, Yes ja Jethro Tull kolisevat minulle oikein hyvin.
Nämä kaikki kolme ovat omia pitkän linjan suosikkejani, vaikka Rushin oikeastaan löysin kunnolla vasta 2000-luvulla. Jokaisella on myös ollut vähän erisävyisiä aikakausia uransa varrella, eivätkä kaikki fanit ollenkaan arvosta sen enempää Rushin, Yesin tai Jethro Tullin koko tuotantoa tai vaiheita. Itse olen erittäin allerginen 80-luvun synasoundeille ja kaikenlaisille syntsapoppis-vaikutteille, edes pienenkin flirttailun muodossa.

Rush teki ihan 80-luvun alussa aivan maagisia levyjä kuten Moving Pictures'in, mutta sen jälkeen tuli aika pian Power Windows ja muuta ankeaa paskaa. Sittemmin Rushin julkaisut ovat keskimäärin parantuneet, mutta aina on saanut olla vähän varuillaan mitä on taas tulossa. Viimeisin studiolevy oli kohtalainen, ja nuo livet ovat olleet tietysti ihan viittä tähteä läpeensä.

Rushin ensimmäisen ja ainoan Suomen keikan pääsin onneksi todistamaan, ja suunnitteilla on jenkkireissu seuraavan Rush-kiertueen oheen jollakin verukkeella. Itse asiassa viime kesänä piti lähteäkin, mutta käytännön syyt ajoivat edelle. Huikeita muusikoita, varmuudella taitavin rocktrio maailmassa kaikki aikakaudet huomioiden.

Yes on aina herättänyt itsessäni ristiriitoja. Yhtye teki 35-40 vuotta sitten muutaman suurmestariluokan levyn, jotka ovat kestäneet aikaa hienosti. Lähinnä Yes Album, Fragile ja Close To The Edge olivat timantinkovia aikaansaannoksia. Jossain topografisten valtamerten kohdalla homma alkoi paisua yli äyräidensä, ja tekstit niin pöhköjä, ettei ihmekään että osa porukasta alkoi vieraantua touhusta. Jon Anderson on nyt ollut aina jonkinlainen hörhö, jolla taisi jokin ratas vaurioitua pysyvästi happoreissuilla.

Yesillekin koitti 80-luku ja muutama tosi vaivaannuttava levy näki päivänvalon. Orkesterin kokoonpano vaihtui samaan tahtiin kuin menopeli mustalaisilla, vain Chris Squire lienee ollut jokaisessa Yes-inkarnaatiossa mukana. Toki Owner Of A Lonely Heart oli iso hitti yhtyeelle, mutta alkuaikojen Yesin ystävien ja progeihmisten korvaan ihan vääränlaista tavaraa. Kai tuolla sitten saavutettiin niitä paljonpuhuttuja uusia kuulijoita. 2000-luvulla yhtyeen kaikkein legendaarisin kokoonpano Howe, Squire, Wakeman, Anderson & White meni vielä hetkeksi yhteen, ja tuossa muodossa Yes kävi Helsingissäkin. Livenä homma toimi, vaikka Jon Anderson oli omaan silmääni jopa aiempaakin ärsyttävämpi tapaus, tosin ääni oli melkein entisensä. Taidokas Steve Howe on yksi all-time suosikkikitaristeistani joka vain paranee vanhetessaan, ja Chris Squiren murinabasso on aina yhtä mieluisaa kuunneltavaa.

Jethro Tullin olen nähnyt Suomessa lähes joka kerta kun yhtye on näillä seuduin vieraillut. Ian Anderson on yksi rockin karsimaattisimmista hahmoista, ja Jethro Tull on selkeästi hänen juttunsa. Muusikot ovat käytännössä töissä Andersonilla, vaikka 40 vuotta kyydissä viihtynyt Martin Barre onkin enemmän kuin yhtiökumppani. Barre on suuri osa Jethro Tullin soundia. Vaikka Ian Anderson tunnetaan tietysti taitavana huilistina, niin kannattaa kiinnittää huomiota myös hänen kitaraosuuksiinsa, sillä mies on hyvin kekseliäs komppikitaristi.

Jethron alkupään levyt ovat Yesin tapaan yhtyeen kovinta tavaraa. Näillä tuotoksilla Jethro Tullin maine on luotu. Itselleni arvokkain on Stand Up, mutta Jethro-fanien enemmistö arvostanee Aqualungin ja ehkä Thick As A Brickin korkeammalle. Hienoja julkaisuja nämäkin. Muukin alkupään tuotanto on selkeää jalometallia, kuten Benefit ja Minstrel In The Gallery. Sitä oli tavallaan myös Passion Play, joka Tullille oli vähän samanlainen juttu kuin Topographic Oceans Yesille, eli suurelle yleisölle touhu alkoi mennä tuossa vaiheessa yli hilseen.

Seurasi punkin aikakausi, ja Jethro Tull oli yhtäkkiä epämuodikas hämybändi. Tilannetta ei helpottanut se, että levyt alkoivat olla epätasaisia kokonaisuuksia. Songs From The Wood ja Heavy Horses olivat vielä kohtuullisia, mutta sitten tuli paskaa pihalle oikein läjäpäin. Synasoittoa sisältänyt "A" oli melkoinen turhake. Sen perään tullut vielä jotensakin siedettävä Broadsword jäi hiukan persoonattomaksi, mutta sitten sukellettiin taas. Aikakauden "kruunasi" seuraava tekele, järkyttävä ja linjaton Under Wraps, yhtyeen historian selkeä pohjanoteeraus.

Jethro nousi kuitenkin suosta. 80-luvun alun jälkeen tehdyt studiolevyt ovat olleet kaikki olleet vähintään kohtuullisia, vaikka vuoden 1999 DotCom jättikin hieman mitäänsanomattoman vaikutelman. Keikoilla Jethro Tull on 1990- ja 2000-luvuilla ollut kuitenkin aina hintansa arvoinen tuote. Parhaimmillaan yhtye oli Suomen vierailuillaan 90-luvun puolivälissä, jolloin lauteilla oli todella taitava ja hyvin viritetty kokoonpano. Myöhemminkin on ollut mukava nähdä, että ikävuosien kertymisestä huolimatta Ian Anderson pitää hienosti huolta kunnostaan. Mies jaksaa hoitaa kovalla draivilla osuutensa läpi keikan, eikä ryhdikäs huilunsoitto kehnoilla palkeilla luonnistuisikaan.
 

Ted Raikas

Jäsen
Suosikkijoukkue
SaiPa
Todella hieno viesti Pisimmältä Kääpiöltä. Näitä lisää! Eheä ja tiivis katsaus/läpileikkaus kolmeen erittäin merkittävään progebändiin (olkoonkin, että Jethro Tull on näistä omaan makuun liikkunut eniten ei-progen puolella). Ainakin Yes:n osalta aika samaa mieltä ja näemmä suosikkilevytkin on samat. Yes:n tuotannosta se uudempi puoli ei ole oikein yhtään tuttu. Muuten on nuo vanhemmat tuotokset tullut kuunneltua.

Jethro Tullin kohdalla on myös vielä aika hajanaista se, mihin on tutustuttu. Pitäisi korjata tuokin virhe piakkoin. Pitää niitä heikompiakin tuotoksia välillä kuunnella, että se paras materiaali pääsee kunnolla edukseen ja todella tajuaa miten hienoa musiikkia on tehty.
 

kristian

Jäsen
Suosikkijoukkue
IFK - Muita ei oo
Rush teki ihan 80-luvun alussa aivan maagisia levyjä kuten Moving Pictures'in, mutta sen jälkeen tuli aika pian Power Windows ja muuta ankeaa paskaa.

Siis HÄH? Power Windows on Rushin paras studiolevy heti Preston jälkeen.

Miten ei voi pitää esim. tästä biisistä? Aivan maaginen kappale, aivan uskomatonta soittoa...

http://www.youtube.com/watch?v=rP58U_R3gK0

Manhattan Project, Marathon, Territories ja Middletown Dreams ovat kaikki Rushin top-15 biisejä.
 
Suosikkijoukkue
Die Nationalmannschaft, Bayern München, HIFK
Siis HÄH? Power Windows on Rushin paras studiolevy heti Preston jälkeen.
Makuja on monenlaisia. Itse en voi yhtyä tähän mielipiteeseen. Liikaa teknohärpättimiä. Ei tuo Prestokaan erityisemmin puhutellut Rush-asteikolla, vaikka taitavien muusikoiden töistä on koko tietysti ajan kysymys. Linkittämäsi kappale ei ole suurten Rush-suosikkieni joukossa, vaikka soitto toimii näyttävästi ja tekniikka on ylivertaisen pätevästi hallussa. Hienon yhtyeen elkeet olivat tuossakin esillä.

Jotain tuon ajan Hands -livelevystä kertoo sekin, että yhtye olisi kuulemma halunnut ettei levyä olisi lainkaan julkaistu (en muista lähdettä, jostain on tullut tämä faktamuodossa esitettynä vastaan). Itse olen vaan tottunut ohittamaan Rushilta sen aikakauden ihan suoraan, jolloin äijät pukeutuivat pikkutakkeihin.

Kyllähän Rushin 80-luvun tuotannosta myös Signals (-82) ja Grace Under Pressure (-84) ansaitsevat klassikkostatuksensa, vaikka näillä albumeilla bändi seikkailikin jo kauas 70-lukulaisen eeppisen progen kiemuraisilta vuoristopoluilta. Itse asiassa Rush julkaisi vuosien 1976 ja 1984 välillä peräkkäin seitsemän aivan timanttista levyä, joista minkä tahansa nostamiselle parhaaksi löytyisi pätevät perustelut.
Tästä olen pitkälle samaa mieltä, ja itselleni nuo vuosien 1976-1981 levyt ovat mieluisinta Rushia. Näiden perään tullut Signals on jäänyt omassa arvostuksessani päätä lyhyemmäksi. Grace Under Pressure oli taas tasainen kokonaisuus, mutta konesoundeilla oli tässäkin omaan makuuni isonpuoleinen rooli. Signalsissa vielä isompi.

Olen aikojen saatossa oppinut arvostamaan yhtyeen uran alkupään levyt todella korkealle, siis ennen vuotta 1976 julkaistut kolme ekaa tuotosta. Ehkä tuo eka oli vielä harjoituskappale, mutta Fly ja Caress maistuvat todella hyviltä. Rush yhtyeenä ja soittajat muusikkoina ovat kehittyneet sittemmin paljon, mutta noilta levyiltä huokuu valtava potentiaali. On siellä tietysti joukossa muutama kappale jotka ovat olleet itselleni joskus merkittäviä, ja joiden takia joskus yleensä kiinnostuin yhtyeestä. Tunnustan että henkilökohtaista ekstraa on mukana.

Sen verran otan takaisin, ettei Rush ole *oikeasti* yhtään paskaa levyä tehnyt, jos tuotokset suhteutetaan siihen mitä kaikkea maailmassa on julkaistu sinä aikana kun yhtye on ollut toiminnassa. Koskien siis pelkästään niitä genrejä, joiden liepeillä Rush on operoinut.
 

kristian

Jäsen
Suosikkijoukkue
IFK - Muita ei oo
Itse olen vaan tottunut ohittamaan Rushilta sen aikakauden ihan suoraan, jolloin äijät pukeutuivat pikkutakkeihin.

Tästä olen pitkälle samaa mieltä, ja itselleni nuo vuosien 1976-1981 levyt ovat mieluisinta Rushia.

Niin sitä voi olla täydellisesti eri mieltä jonkun yhtyeen discografiasta! Mulle toimi myös toi vanha Rush ensin todella hienosti, mutta kun bändin 80-luvun tuotantoa kuunteli enemmän, niin se avautui ihan eri tavalla. Näennäisesti kasariRush on "popimpaa", joka johtunee noiden levyjen tuotannosta, mutta mun mielestäni Rush oli 80-luvulla täysin ainutlaatuinen bändi, joka sekoitti hienosti progen, popin ja hard rockin massiiviseen soundiin... ja tässä nimenomaan noi koskettimet olivat isossa roolissa. ASOH on ihan uskomaton live... varsinkin toi videoversio, joka löytyy Replay-DVD:ltä. Täydellinen settilista! Roll the Bonesista ja koskettimien dumppaamisesta alkoi jyrkkä alamäki, joskin Counterparts oli vaihteeksi hyvä levy.

20 vuotta kun on tullut bändiä kuunneltua, niin joku Hemispheres ei toimi enää edes 1/10 samalla tavalla kuin esim. maailman paras poplevy Hold Your Fire. Niin... HYF on nimenomaan poplevy, mutta biisimateriaaliltaan ja lyriikoiltaan aivan käsittämätön sellainen. Presto oli mulle Rushin uran huippu. Tuskin millään levyllä on jazz, folk, pop, hard rock ja virtuoosimainen soittotaito yhtä hyvässä harmoniassa. Kuuntele vaikka jotain Red Tide-biisiä isolla volalla... silkkaa neroutta!

Tosin kaikki 80-luvun levyt vaativat mulla ihan älyttömästi kuuntelua toimiakseen. Ja mä olen käynyt aikanaan läpi Fripp & Enot, Zapat, Crimsonit, Mahavishnut ja muutkin... en tiedä miksi, mutta mun mielestä noi vanhat 2112, Hemispheres ja muut ovat paljon helpompia paloja.
 

Mustaine

Jäsen
Suosikkijoukkue
Oulun Kärpät
Syntsa-ajan Rush putoaa minulle erittäin hyvin, mm. koska soundit ovat loistavat, jopa nykyaikaan peilaten, saati sitten 80-luvulle. Signals ja Power Windows ovat huippulevyjä erityisesti.

Vanhassa Rushissa ainoa valituksen aihe minulle on nimenomaan soundit ja varsinkin hyvin tunkkaiset kitarasoundit. Levyt itsessäänhän ovat loistavia, paitsi Caress of Steel.

Eli kun Rushista on kyse, kokonaisvaltaisesti nautin eniten ajalta Hemispheres - Hold Your Fire.
 

Pavlikovsky

Jäsen
Suosikkijoukkue
TPS, Calgary Flames sekä Manchester United.
Minäkin kuulun siihen Rush-koulukuntaan, joka pitää juurikin noista alkupään vanhoista levyistä + sitten mielestäni viimeisimmät kiekot ovat miellyttäneet minun rock-korviani oikein paljon.

Kyseessä on tosiaan todella taidokas bändi ja bändi on kaikki kehunsa ansainnut. Nuo 80-luvun pop-ja radioystävällisemmät kiekot ovat minultakin jääneet ihan selkeästi vähemmälle kuuntelulle ja hyvin monen muunkin vanhan rock/hevi-bändin kohdalla on sama juttu, 80-luku on täynnä puuduttavaa tavaraa sisältäen vain muutamia hyviä biisejä mielestäni.

Yksi hyvä esimerkki on tästä mm. Texasin oma pitkän linjan bluesrock-bändi ZZ Top, jossa partajalmarit ovat tehneet musiikillisesti kovaa jälkeä läpi vuosien.
70-luvulla bändi teki hienoa ja rouhevan tunnettavaa bluesia sekä menevää rockia. 80-luvulla siirryttiin näihin ns. diskolevyihin, mistä suuri yleisö tämän Texasin eleettömän kolmikon tunteen.
Kun syntikka ja rumpukoneet jäivät, siirryttiin taas takaisin siihen tuttuun ZZ Top-soundiin mutaisilla ja vähän säröisillä soundeilla aina näihin päiviin asti. Silti tuo 80-luku oli kyseisen bändin historiassa aika radikaalivaihdos niiltä raiteilta, missä bändi oli aikasemmin tasaisen varmasti kulkenut ja mistä en niin ole pitänyt missään vaiheessa.

Meni hieman aiheesta sivuun, mutta sitä yritän sanoa että tuo syntikka-touhu on vähän bändin kuin bändin kohdalla hyvin herkkä juttu, mitä pitäisi osata varoen käyttää jos ollenkaan, esimerkkejä on paljon.
 

kristian

Jäsen
Suosikkijoukkue
IFK - Muita ei oo
Mun mielestä toi "syntikka-kammo" on todella kulunut juttu... esim. Zeppelinin In Through the Outdoor on epätasaisuudestaan huolimatta paikoin todella hauska ja kokeileva albumi. Sehän haukuttiin maan rakoon aikanaan mm. syntikoiden käytön takia, kun sen ajan trendien mukaan "kovat rock-äijät eivät syntikoita käyttäneet, vaan tekivät vain kolmen soinnun Ramones-ränttätänttää". Koko punk-aikakausi oli masentava, ja vei rock-musiikkia ainakin 20 vuotta taaksepäin.

Carouselambra ja In The Evening ovat ihan eeppisiä kappaleita. Hieno levy, varsinkin jos sitä vertaa levyä johonkin puisevaan Presenceen, missä JPJ:n syntikoita ei kuule oikeastaan ollenkaan (paitsi levyn ainoalla hyvällä biisillä Achilles Last Standilla).

On totta, että monet bändit tekivät 80-luvulla huonoja levyjä. ZZ Top on ihan hyvä esimerkki, mutta Rushin kohdalla se ei pidä alkuunkaan paikkaansa. Koskettimet olivat "avustavassa" roolissa, ja se oli juuri se juttu joka sai aikaan sen "elämää suuremman" soundin. Samoin Rushin musiikki oli paljon melodisempaa tuohon aikaan, joka ainakin meikäläisen korvaa miellyttää.

Kuunnelkaapa vaikka nämä biisit liveversioina. Huomattavasti "rosoisempia" kuin studiolevyillä. Koskettimet toimivat loistavasti.

Prime Mover:
http://www.youtube.com/watch?v=ZjlU6lC_CmY

Manhattan Project:
http://www.youtube.com/watch?v=-7RaDUn7W84
 

Rod Weary

Jäsen
Suosikkijoukkue
HPK, Stars, Panthers
Syntsa-ajan Rush putoaa minulle erittäin hyvin, mm. koska soundit ovat loistavat, jopa nykyaikaan peilaten, saati sitten 80-luvulle. Signals ja Power Windows ovat huippulevyjä erityisesti.

Vanhassa Rushissa ainoa valituksen aihe minulle on nimenomaan soundit ja varsinkin hyvin tunkkaiset kitarasoundit. Levyt itsessäänhän ovat loistavia, paitsi Caress of Steel.

Eli kun Rushista on kyse, kokonaisvaltaisesti nautin eniten ajalta Hemispheres - Hold Your Fire.
Hauskaa settiä tämä keskustelu. Nappasin vain tämän viestin lainausta varten, vaikka melkein mikä tahansa olisi kelvannut. Joka toisessa viestissä tulee vahva yhteenkuuluvuuden tunne, joka toisessa lähinnä facepalm-fiilis.

Asiaan. Caress of Steel on varmaan parhaiten aikaa kestänyt ja matkan varrella vain parantunut Rush-julkaisu minulle. Signalsilla on taas erityisasema, koska se on ensimmäinen ostamani Rush. Sitäkään ei saa siis haukkua. Mutta minulle ei mene jakeluun, miksi Power Windows ja Grace Under Pressure saavat säännöllisesti kunniamainintoja Rushin parhaita luetellessa. Onhan niillä hetkensä, samoin Hold Your Firellä. Mutta sen jälkeen on tullut ihan silkkaa paskaa tuutista. Yhtä ja samaa latteaa biisiä kerta toisensa jälkeen Peartin Aku Ankka -sanoituksilla höystettynä. Anteeksi niille, joiden mieli pahoittui tästä. Musiikki on subjektiivinen asia.
 

Rod Weary

Jäsen
Suosikkijoukkue
HPK, Stars, Panthers
1. Caress of Steel
2. Permanent Waves
3. Signals
4. Moving Pictures
5. Hemispheres
6. Fly by Night
7-9. s/t, A Farewell to Kings, 2112
10-12. Power Windows, Grace under Pressure, Hold Your Fire


loput kaukana perässä.
 

kristian

Jäsen
Suosikkijoukkue
IFK - Muita ei oo
Studiolevyt paremmuusjärjestyksessä. Absoluuttinen totuus, ja täysin objektiivinen sellainen.

1. Presto
2. Power Windows
3. Grace Under Pressure
4. Hold Your Fire
5. Signals
6. Counterparts
7. Moving Pictures
8. Permanent Waves
9. 2112
10.Hemispheres
 

-Kantor-

Jäsen
Suosikkijoukkue
Feikkiheikit
Tässä totuus:

1. Hemispheres
2. Moving Pictures
3. A Farewell to Kings
4. 2112
5. Permanent Waves
6. Fly by Night
7-?. Muut
 

Pavlikovsky

Jäsen
Suosikkijoukkue
TPS, Calgary Flames sekä Manchester United.
No hemmetti, kylläpäs tuli tilauksesta. Pisin kääpiö se kai ylemmissä viesteissä suunnitteli jenkkeihin lähtevänsä katsomaan Rushia, tuli kai HIFK:n miehellekin aika hyvään saumaan tämä tieto. Liput tulee hankittua, jos vain kalenteriin käy, lippujen hinnat voivat olla viime kertaa korkeammatkin.
 
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Ylös