Proge

[Ted Raikas]

Kyllähän tuo Loirin tulkinta tuossa on hyvinkin "progemaista" ja ilman muuta Veskusta olisi voinut olla jonkun progebändin solistiksi. Muutenkin tuossa Loirin musiikissa nimenomaan alkupään tuotannossa on niitä 70-luvun progen häivähdyksiä(kin) mukana. Esimerkiksi debyyttialbumi 4+20. Toki sitä pidetään enempi jazz-albumina, mutta kuten aiemmin oli puhe, niin noiden rajojen vetäminen on jossain kohdin aika vaikeeta ja osin myös pitkälti makuasia. Jazzin vaikutus progeen nyt on selkeätä.

Muutenkin, käsittääkseni (ja korjatkaa jos olen väärässä) proge on määritelmänä syntynyt vasta myöhemmin ja sitä ei sillä tapaa käytetty 70-luvulla mitä nykyään käytetään ja minkä alle sijoitetaan erinäisiä bändejä kokeilevine tyyleineen. Eli progea ei mielestäni voida tarkkaan karsinoida joksikin tietyksi, vaikka määrättyjä piirteitä nyt halutaankin ympätä (mm. se biisin pituus) jotka siihen kuuluu tai mistä se rakentuu.

Anyway hieno tuo Loirin biisi ja kyllä siinä progressiivisuutta on suhteellisesta lyhyydestään huolimatta.

***

En tiedä onko Hectoria mainittu aiemmin tässä ketjussa, mutta kyseisen herran albumit Herra Mirandos ja Liisa Pien on melko progressiivisia. Jälkimmäinen nyt kai ihan puhdasverinen, jos sana sallitaan. Itse yhteen aikaan mielsin Hectorin sellaiseen tylsään liian aikuismaiseen makuun menevään helppoon rallatteluun ja musiikkiin joka paljolti selittää itse itseään. Nuo kaksi levyä kyllä avasivat näin jälkikäteen ihan erilaisen puolen tästä nimenomaisesta artistista. Varsin hämäriä biisejä ja moni kappale noin alkuperäisessä muodossaan (kuten Asfalttiprinssi) on paljonkin psykedeelisempiä.

Ei minusta Hectorin faniksi ole, mutta nuo miehen uran alkupään pari albumia iskee kyllä.

Tuulet kirkuu hautoihin on muuten aivan loistava King Crimson coveri, etenkin kun kyseessä ei ole mikään helpoimmasta päästä oleva biisi (Epitaph), jonka voi kyllä kusta pahasti.

 

[Uleåborgir]

Asiasta kolomanteen. Tässä YouTube-linkissä nyky-Genesis täräyttää ilimoille Roomassa vuonna 2007 Firth Of Fifthin syna- ja kitarasoolon. Katson että linkissä on progen sydän, progen sykkivä valtimoveri. Rauta, plasma ja valkosolu. Perijuuri.

 

[oiler99]

Proge kolahtaa täälläkin. Suosikkejani ovat mm. King Crimson, Wigwam, Kingston Wall, Rush, Pink Floyd, Genesis, Jethro Tull ja Yes. Näistä progen jättiläisistä on livenä tullut nähtyä Roger Waters ja Jethro Tull. Lisäksi huippuhetki osuu vuoteen 2010, kun pääsin omassa kotikaupungissani todistamaan King Crimsonin alkuperäistä rumpalia Michael Gilesia livenä ja keikan jälkeen vielä jututtamaan äijää kasvotusten. Sain myös nimmarin lippuuni.

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Proge kolahtaa täälläkin. Suosikkejani ovat mm. King Crimson, Wigwam, Kingston Wall, Rush, Pink Floyd, Genesis, Jethro Tull ja Yes. Näistä progen jättiläisistä on livenä tullut nähtyä Roger Waters ja Jethro Tull. Lisäksi huippuhetki osuu vuoteen 2010, kun pääsin omassa kotikaupungissani todistamaan King Crimsonin alkuperäistä rumpalia Michael Gilesia livenä ja keikan jälkeen vielä jututtamaan äijää kasvotusten. Sain myös nimmarin lippuuni.

Gilesin veljekset alkavat olla kypsässä iässä, Michaelkin kohta 7-kymppinen.

Ostin joskus esi-King Crimsonin eli Giles, Giles and Frippin ainoaksi jääneen LP-levyn The Cheerful Insanity vuodelta 1968. Ei kovin kaksinen tekele, suht harvinainen Suomessa alkuperäisenä vinyylinä. Levyn parasta antia on veikeä kansikuva, jossa kolmikolla on levyn nimeen sopivat ilmeet.

GGF hajosi aika pian tuon levyn julkaisemisen jälkeen, mutta Robert Fripp ja Michael Giles perustivat saman tien King Crimsonin. Uuden kokoonpanon ensilevy In the Court of Crimson King osoittautui aikaa kestäväksi progressiivisen rockin mestariteokseksi. Erittäin merkittävä levy musiikin historiassa muutenkin.

 

[Ted Raikas]

Uuden kokoonpanon ensilevy In the Court of Crimson King osoittautui aikaa kestäväksi progressiivisen rockin mestariteokseksi. Erittäin merkittävä levy musiikin historiassa muutenkin.

Ei siitä kyllä hyvällä tahdollakaan heikkoja lenkkejä löydy. Kaikki kappaleet puolustaa albumilla paikkaansa ja luovat todella hämmentävän kokonaisuuden. Vaikka albumi on yli 40-vuotias, niin se kuulostaa todella freessiltä edelleen. Se jos mikä on klassikon merkki?

Tuosta klassikkoudestahan jauhettiin sivutolkulla siinä Onko 2000-luku tuonut mitään hyvää musiikille tjsp. ketjussa. Joidenkin mielestä klassikoita on lähinnä huimia määriä myyneet äänitteet jotka about kaikki tuntee. Edelleen sanon, että vaikka lähellekään kaikki eivät In the Court of the Crimson Kingiä tunne ja vaikka kyseinen äänite ei taida olla lähimaillakaan myydyimpien joukossa, on se silti kiistaton klassikko. Niin paljon se on jälkipolven muusikoihin vaikuttanut, aikalaisistaan puhumattakaan.

Huikea tuotos. Muuta ei voi sanoa. Eikä tämä ole edes makuasia, vaan fakta!

 

[Evil]

King Crimsonhan (käytännössä Robert Fripp) on luonut nahkansa täydellisesti aina muutaman albumin välein loihtiakseen ilmoille aina uudenlaisen musikaalisen konseptin, jota muut ovat sitten seurailleet, jos ovat pystyneet ja uskaltaneet. Toteaisinkin, että Crimsonin jokaisesta vaiheesta tai jaksosta voidaan nimetä yksi levy eittämättömäksi klassikoksi ja suunnannäyttäjäksi.

Debyytin lisäksi näitä voisivat olla vaikkapa Red, Discipline, THRAK ja viimeisin, verevä The Power To Believe.

Voi, kun tekisivät vielä jotakin... Hieno bändi, ainoa laatuaan.

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Fripp on ehkäissyt tätä ilmiötä keräämällä ympärilleen tasaisin väliajoin uuden porukan erilaisia muusikkoja, joka on sitten lanseerattu King Crimsonin seuraavana inkarnaationa.

Fripp on tehnyt useita projektilevyjä hyvinkin monenlaisten kokoonpanojen kanssa. Eräs erikoisimmista on The League of Crafty Guitarists, eräänlainen kitarakoulu jossa oli suht aloittelijoita mukana. Ideana oli että kitaransoiton opiskelijat, aiemmasta soittotaustasta riippumatta, aloittivat suhteen rakentamisen instrumenttiin puhtaalta pöydältä. Kitarat viritettiin myös niin sanottuun uuteen viritysstandardiin (NST tuning = CGDAEG), jonka vuoksi soitto pitää rakentaa aivan eri lähtökohdista kuin tavanomaisimmissa virityksissä. Tuosta sitten alkoi itse kunkin kehittyminen suhteessa kitaraan ja koko musiikin esittämiseen. Frippin uraa ja tekemisiä tarkastellen tuo kuulostaakin varsin frippmaiselta pedagogiainnovaatiolta. Pari levyäkin Fripp julkaisi Crafty Guitarists -porukalla, ja yhden sellaisen ostin joskus jostakin alelaarista parilla kolikolla. Pitää rehellisyyden nimissä sanoa, että pidin levyä vaativana kuunneltavana ja vaikeasti lähestyttävänä jopa Frippin kokeellisemman pään tuotoksiin verrattuna.

Frippin uudempia tekemisiä: Pitäisi itsekin tutustua Jakszyk, Fripp & Collinsin aiemmin kuluvana vuonna ilmestyneeseen levyyn A Scarcity of Miracles. Nythän King Crimson on jonkinasteisesti telakalla, mutta Fripp ei kuitenkaan ole.

 

[Evil]

Frippin ja David Sylvianin kollaboraatiot kannattaa myös tsekata. Progressiivisen rockin dinosaurus ja tyylikäs, eteerinen poppari kuulostaa ehkä epäloogiselta yhdistelmältä, mutta kelpo jälkeä miekkoset ovat saaneet aikaan.

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Jos joku Jatkoajan progen ystävistä käy tuon keikan katsastamassa, niin mielellään sitten raporttia tänne, että miten Benoit David täyttää Jon Andersonin saappaat. Myös tuosta Yes:n uusimmasta albumista jos on mielipiteitä, niin antaa palaa.

Yes sitten otti ja perui tuon keikkansa lähes viime hetkellä. Syynä laulusolistin sairastuminen, tiedä sitten millaisesta vaivasta on kyse. Joka tapauksessa Helsingin esiintymisen lisäksi muutaman seuraavatkin keikat perutaan. YLE:n mukaan Yes olisi palaamassa Helsinkiin "keväällä", ja perutulle keikalle ostetut liput kävisivät tuolloin.

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Emme saaneet Rushia vuosikymmeniin Suomeen, mutta lopulta ketsuppipullo roiskahti auki komeasti. Ja kohta roiskahtaa taas. HS:n mukaan Rush on tulossa Suomeen 10. kesäkuuta 2013 osana Euroopan Clockwork Angels -kiertuetta.

Keikkamesta on vanhaan malliin Helsinki ja Hartwall-areena. Liput tulevat myyntiin jo viikon päästä tiistaina.

 

[Helmut Balderis #19]

Emme saaneet Rushia vuosikymmeniin Suomeen, mutta lopulta ketsuppipullo roiskahti auki komeasti.

Naurattaa kun olin elänyt vuosikausia luulossa että en tule koskaan näkemään RUSHia livenä. Jumaliste sitä tunnetta kun sain tiedon eka Suomen keikasta! Pari päivää meni ihan sumussa. Uhkasimpa jopa muiluttaa kaverni Livenationilla hengiltä, mikäli hän ei hommaisi mulle huippupaikkoja :)

 

[cosmic_rodeo]

Mitenkäs vaikeaa oli muuten lippujen saaminen Rushin edellisillä keikoilla? Siis että millä tahdilla loppuivat, eli pitikö toimia ns. heti vai kerkesikö vielä pari päivää myöhemminkin?

Perkele, tili tulee torstaina ja liput myyntiin jo tiistaina! Noh, onhan noita luottokortteja keksitty.

Vaikken keikkaihminen olekaan, niin sen verran railakkaasti vitutti Rushin kaltaisen ikisuosikin edellisen konserttitapahtuman missaaminen (tai siis se, ettei jaksanut/viitsinyt kotoaan liikkua) jälkikäteen, että nyt on varmaan ihan pakko lähteä.

Niin ja se Clockwork Angelshan tulee jo noin kuukauden kuluttua. Tuskin on yhtä hyvä kuin A Farewell to Kings tai Hemispheres. Olispa edes kuin Counterparts.

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Rush-lippuja sai aika sopuisasti viime kerralla, mutta loppuun ne ymmärtääkseni myytiin sekä 2007 että 2011. Ainakaan viimeksi ei tarvinnut olla hiki otsassa aamuyhdeksältä ostoksilla saadakseen lipun, hyvin ehti myöhemminkin.

Vuoden 2011 keikalle myytiin permannolle ainoastaan seisomapaikkoja ja vain yhdessä kategoriassa. Näin mitään eturivin paikkoja ei ollut olemassa, toisin kuin vuonna 2007 kun permannolla oli tuolirivit.

Uutta levyä kohtaan minulla ei ole mitään odotuksia, mutta jos tulee laadukasta tavaraa niin siitä sopii tietysti iloita. Olen asennoitunut pragmaattisesti siten, että Rush on kivijalkalevynsä tehnyt jo ajat sitten eikä huippujen rinnalle ole enää tuleva vastaavia mestariteoksia. Toisaalta Rush ei ole 2000-luvulla tehnyt mitään paskalevyjä, vaikkei klassikoita ole enää pukannutkaan. Uusien tuotosten kohdalla huomio kannattaa kiinnittää dvd/blu ray -julkaisuihin, jotka ovat olleet viime vuosina ihan ansiokasta tavaraa. Sisältö nojaa ratkaisevilta osin tietysti vanhaan materiaaliin, mutta kuvatallenteilta näkee tarkasti kulloistenkin kiertueiden luonteenomaisuudet. Samalla voi todeta tai arvuutella mikä Rush-muusikoiden toiminnassa on mahdollisesti muuttunut kun ikävuosia on tullut mittariin lisää.

 

[Pavlikovsky]

Uutta levyä kohtaan minulla ei ole mitään odotuksia, mutta jos tulee laadukasta tavaraa niin siitä sopii tietysti iloita. Olen asennoitunut pragmaattisesti siten, että Rush on kivijalkalevynsä tehnyt jo ajat sitten eikä huippujen rinnalle ole enää tuleva vastaavia mestariteoksia. Toisaalta Rush ei ole 2000-luvulla tehnyt mitään paskalevyjä, vaikkei klassikoita ole enää pukannutkaan.

Noh, hyvinhän tämä Clockwork Angels tippuu nyt ainakin parin kuuntelun jälkeen ja se on jo paljon, koska kyseessä teema-albumi, jotka voivat olla kuuntelijalle hyvinkin vaikeasti avautuvia. Omat odotukset Rushin uuteen levyyn olivat lähinnä siinä, että jatkavatko musiikillisesti samalla linjalla mitä ovat 2000-luvulla vetäneet ja juurikin siinä, että mitä uutta äijät saavat vielä koneesta irti.

Noh, soundimaailmaltaanhan aika samalla kaavalla mennään mitä edeltäjällä Snakes & Arrowsilla ja kyllähän Clockworks Angels on hyvin kokonaisvaltainen teos biiseineen. Soundin tekemästä isosta Rush-jutusta lueskelin uudesta albumista ja kyllähän tähän on paljon satsattu, kun mm. Neil Peart ja scifi-kirjailija Kevin J. Andersson tekivät tämän albumin filosofisten lyriikoiden pohjalta romaanin. Itse lyriikat käsittelevät ihmiselämän rakenteiden ja unelmien etsimistä, mutta mitä "kellokoneistojen enkelit" kuitenkin synkronoivat todellisuuteen. Lyriikoita siis saa jonkun aikaa varmasti mielenkiinnosta lueskella ennen kuin avautuu, mitä Peart milloinkin tarkoittaa.

Albumi on vahva kokonaisuus näin alkuun ja yksittäisiä biisejä on vielä vaikea rankata järjestykseen missään paremmuusjärjestyksessä, mutta kyllähän avausraita Caravan, Seven Cities Of Gold ja Headlong Flight ovat kappaleina sellaisia, jotka heti jäivät mieleen. Toki muutamat biisit jäivät vielä odottamaan läpilyöntiään mulle, mutta kuuntelen tätä kiekkoa tosiaan mielummin yhtenä kokonaisuutena.

Jos jotain naristaan niin uutukainen on mielestäni turhan tasatahtinen alusta loppuun, vaikka toki tämän trion musiikillinen taito tärähtää suoraan kuuntelijan olohuoneeseen tälläkin albumilla vahvasti. Alex Lifesonin kitarassa on mukavaa säröä ja riffit kuulostavat purevilta kunnon rock-tyyliin siinä Geddyn bassottelu on miksattu vahvaksi ja miehen ääni toimii säästeliään hyvin ja kovin korkealta ei tällä levyllä Mr. Lee vedä, ei ole ehkä syytäkään. Peartin rumputyöskentely on totutun jämäkkää, ytimekästä ja hienoa. Tuplabasso jytisee mukavasti ja kappaleiden välissäkin mies pääsee oikeuksiinsa. Erilaisia tehosteita levyllä on kyllä käytetty, muttei liiaksi, koska niillä voi olla myös ainakin minun musiikkimakuun negatiivinen vaikutus.

Tässäpä jotain, kyllä tämä kannattaa hankkia jokaisen Rush-faniksi vähääkään itseään tuntevan ja miksei myös progefaninkin, en usko että kovin moni tulee pettymään. Hyvässä albumissa on myös tarpeeksi syytä lähteä tsekkaamaan sitten ensi kesänä Rush livenä, ainakin minun, kuka ei ole vielä tätä kolmikkoa päässyt livenä näkemään.

Suosittelen!

 

[Rod Weary]

Ihan kuriositeettina tuli hankittua reissusta paikallista musiikkia, kuten tapana on. Ja tällä kertaa haaviin jäi Trianan debyytti El Patio (1975). Ihan puhdasveristä progea andalusialaisittain höystettynä. Eli flamenco paistaa taustalta läpi. Uudempaa tuotantoa leimaa kuulemma raskaampi kitarointi, mutta enpäs osaakaan enää sanoa, onko se hyvä vai ei. Ei räjäyttänyt tajuntaa, mutta mahtuu minun levyhyllyyni.

 

[Datsun]

Laitetaan vielä tännekin tuo Oddland, koska progemetalliahan tuo on.

http://www.youtube.com/watch?v=TuYgrvXUgSQ

Merkillisen vahva debyytti turkulaisilta.

 

[Ted Raikas]

Vastikään uuden levyn julkaissut The Flower Kings esiintyy 2.11. Nosturissa. Yhtye on samaisessa paikassa esiintynyt kerran aiemmin joskus noin nelisen vuotta sitten. Aavistuksen jätti parantamisen varaa silloin, joten josko nyt iskisivät suoraan hermoon. Tarkoitus olisi siis päästä paikan päälle kuuntelemaan miten Stolt ja kumppanit progerokkaa vuonna 2012.

 

[Uleåborgir]

Olen viime aikoina kuunnellut aivan uskomattoman monta kertaa seuraavat progressiivisen rockin helmet:

Camel - Lady Fantasy

ja

Genesis - Can-Utility And The Coastliners

Uskomattoman kauniita veisuja, Lady Fantasy on niukkaeleistä, mutta melodialtaan ja soundeiltaan erittäin intensiivistä, linkin Genesis taas on tiuhempaan sovitettua ja mahtipontisempaa.

Linkit: YouTube

 

[olkikuukkeli]

Camel on kyllä harmillisen unohtunut bändi - tai siltä ainakin tuntuu. Varsinkin albuminelikkoa Camel, Mirage, The Snow Goose ja Moonmadness tulee kuunneltua melko paljon. Pitäisi perehtyä muuhunkin tuotantoon vähän paremmin.

 

[Rod Weary]

Camel on kyllä harmillisen unohtunut bändi - tai siltä ainakin tuntuu. Varsinkin albuminelikkoa Camel, Mirage, The Snow Goose ja Moonmadness tulee kuunneltua melko paljon. Pitäisi perehtyä muuhunkin tuotantoon vähän paremmin.

No tuossa se merkittävä tuotanto onkin. Muut ovat aika kevyttä huttua (debyyttiä en taida tosin omistaa, jätetään varaus sille). Lady Fantasy on kyllä huikea viisu.

 

[Ted Raikas]

No tuossa se merkittävä tuotanto onkin. Muut ovat aika kevyttä huttua (debyyttiä en taida tosin omistaa, jätetään varaus sille). Lady Fantasy on kyllä huikea viisu.

Samaa mieltä tuon merkittävyyden kanssa. Debyytti hiukan vielä hakee itseään, mutta on kyllä hieno levy, bändi sitten puhkesi kukkaan Miragella ja Moon Madnessilla. Snow Goose siinä välissä sisältää toki hienoja juttuja, mutta ei ihan masterpiece-osastolle omissa kirjoissani pääse.

Myöhempää tuotantoa en ole toki läpikotaisin kahlannut, mutta tuntuisi silti, että bändin parhaimmat jutut jäi sinne 70-luvulle. Monen muun progebändin tapaan Camel siirtyi vähän popahtavammalle puolelle sittemmin.

Breathlessiä voinen suositella kuunneltavaksi. Oli 70-luvun viimeisiä levyjä bändiltä ja osa kappaleista on ihan päteviä, mutta sen popahtavuuden alkaa kuulla jo seassa. Onko se sitten hyvä vai huono asia, riippuu kai kuulijasta.

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Camel on kyllä harmillisen unohtunut bändi - tai siltä ainakin tuntuu. Varsinkin albuminelikkoa Camel, Mirage, The Snow Goose ja Moonmadness tulee kuunneltua melko paljon. Pitäisi perehtyä muuhunkin tuotantoon vähän paremmin.

Nuo kaksi ekaa ostin vinyylinä ammoin, ja hyviä levyjä ovatkin. Miragea olen kuunnellut eniten, arvostan kovasti.

Camelia en sillä lailla tunne hyvin koko uran ajalta, mutta tuo Leonin kirjoittama vastaa omia niukkoja kokemuksiani. Jonkun ihan muun Camel-levyn lainasin kirjastosta muutama vuosi sitten kokeeksi, ja teos kalpeni kyllä aika rumasti vaikkapa tuon Miragen rinnalla. Ei jäänyt edes mieleen mikä levy se oli.

Tedin mainitsemaa Breathlessia en muista kuunnelleeni. Ehkä pitää ottaa Camel pitkästä aikaa syyniin, vähän tuon Miragen ulkopuoleltakin.

 

[Eddie]

Pitäs tähän genreen tutustua paremmin, kun on tämä nykymusa ja julkaisut hieman maistuneet puulta. Olen tässä Pink Floydia jonkun verran ottanut kuunteluun ja ihan mielenkiintoiselta kuulostaa. Tuo Camelin biisi kuulosti myös ihan kivalta, Itse ehkä kaipaan vähän raskautta musiikkiin.

Dream Theateriin olen toki tutustunut ja joudun joka kerta hämmästymään kuinka oma makuni k.o bändiin poikkeaa muista. Jengi hehkuttaa niitä albumeja joita itse en hirveästi jaksa kuunnella (Images And Words, Awake(ok tää menee toisinaan), Metropolis)

Omia suosikkejani ovat Octavarium, Train Of Thought, Black Clouds ja Uusin. Oikeastaan vain Systematic Chaos on pettänyt näistä 2000-luvun levyistä. Six Degreeltä uppoaa kympillä se The Glass Prison, mutta muuten se levy ei oikein aukea. Falling Into Infinity oli eka albumi, jonka kuulin ja siitäkin ihan tykkään. Alkuun se oli se You Not Me, joka sai ostamaan levyn. En ihan tajunnut silloin, että kyseessä oli varsin poikkeuksellinen DT biisi(ei kovin progea).

Tässä juuri muistinkin, että sain joskus 2000-luvun alussa joltain lainaan Rushin Vapor Trailsin ja muistan ihan tykänneeni. Silti en ole Rushilta juuri mitään muuta koskaan kuunnellut. Huomaan, että Vapor Trails ei saa mainintoja tässä topicissa:). Pitäis kai se Rush ottaa tässä projektiksi.

 

[Rod Weary]

Pitäs tähän genreen tutustua paremmin, kun on tämä nykymusa ja julkaisut hieman maistuneet puulta. Olen tässä Pink Floydia jonkun verran ottanut kuunteluun ja ihan mielenkiintoiselta kuulostaa. Tuo Camelin biisi kuulosti myös ihan kivalta, Itse ehkä kaipaan vähän raskautta musiikkiin.

Voisin kuvitella, että Spock's Beard uppoaisi sinulle. Mulla ei ole läheskään bändin koko tuotantoa, mutta esim. Octane on hiukan rockimpaa kamaa. Ja sitten V taas on ihan puhdasoppista uusprogea. Täällä oli muistaakseni bändin diggareitakin, annetaan puheenvuoro heille.

 

[heavy]

...Olen tässä Pink Floydia jonkun verran ottanut kuunteluun ja ihan mielenkiintoiselta kuulostaa.

Anttilasta saa parhaillaan kaikki Pink Floydin studiolevyt nättinä boksina 99 eurolla.

Dream Theateriin olen toki tutustunut ja joudun joka kerta hämmästymään kuinka oma makuni k.o bändiin poikkeaa muista....Omia suosikkejani ovat Octavarium, Train Of Thought, Black Clouds ja Uusin.

Samaa mieltä. Kokeilepa sinäkin Labrien uusinta soololevyä Static Impulsea. Aivan aliarvostettu levy, toki ehkä enemmän heviä kuin progea se on.

...Tässä juuri muistinkin, että sain joskus 2000-luvun alussa joltain lainaan Rushin Vapor Trailsin ja muistan ihan tykänneeni...

Kolmen ensimmäisen studiolevyn lisäksi ainoa Rush virallinen tuotos, joka ei löydy hyllystäni.