Sen sijaan kaikki selitykset tappeluiden välttämättömyydestä ovat täyttä kuraa. Ensinnäkään lajin fyysisyys ei edellytä tappeluita (vrt. esim. jefu). Tappelut eivät ole myöskään mikään tae sille, että vastustaja ei rottailisi. Montako kertaa Jarkko Ruutu vastasi rottailuistaan viimeisinä liigavuosinaan?
Mielestäni tässä on asiaa. Ruutu oli Liigan mittakaavalla varmasti myös sen verran kova myllyttäjä, ettei haastajia paljoa olisi ehkä löytynytkään, mutta ongelma on siinä, ettei kovien tappelijoiden olemassaolo todellakaan poista
tämän tyyppisiä (linkki: Youtube) sikailuja. Näitä sattuu Pohjois-Amerikassa ihan siinä samassa määrin, mitä Euroopassakin - huolimatta siitä, että P-Amerikassa on edelleen voimissaan enforcer-kulttuuri. Nämä sikailijat voivat hyvinkin sikailla, koska eivät siltikään joudu juurikaan koskaan vastaamaan teoistaan - syy siihen on se, että sikailijoiden joukkueiden tappelijat kyllä hoitavat "tekoihin vastaamiset" sikailijoiden puolesta ja lopulta saadaankin aikaiseksi vain yksi yleisöön menevä showtappelu lisää sen sijaan, että kukaan joutuisi mitenkään "vastaamaan teoistaan". Mitään semmoista koodia ei ole olemassakaan, ettäkö sikailijan joukkueen tappelija ikään kuin jättäisi tappelematta, jos taustalla on oman joukkuetoverin suorittama törkeys. Ei tietenkään ole: joukkuetoveri on joukkuelajissa joukkuetoveri.
Monet entiset tappelijat ovat myös kertoneet - tai heistä on kerrottu - etteivät he nauttineet tappelemisesta, vaan olisivat ensisijaisesti halunneet auttaa joukkueitaan pelitaidoillaan. Tämä on korostunut etenkin uran myöhemmissä vaiheissa, kun jatkosopimus on ollut kiinni siitä, että kuinka paljon pelaaja on tapellut. Tappelijat ovat olleet aina joukkueen halvimpia pelaajia ja siten helposti korvattavissa, mikä on aiheuttanut käsittämättömän kovan hermopaineen: vaikka ei olisi huvittanut, aina on pitänyt ottaa haasteita vastaan nuoremmilta, paikaansa auringossa tavoittelevilta tappelijoilta osoittaakseen oman asemansa. Hermopainetta on lisännyt pelko: ei niinkään turpaan saamisesta, vaan tappelun häviämisen välittömästi aiheuttavasta statuksen ja markkina-arvon laskusta. Tieteellisesti todistettujen aivovammojen ja niiden aiheuttaman depression lisäksi taipumusta päihderiippuvuuteen on varmasti lisännyt myös tuo jatkuva paine.
Chris Nilanin, Bob Probertin, Derek Boogaardin, Wade Belakin ja kumppaneiden tarinat ovat aiheuttaneet sen, että myös yhä useampi P-Amerikan kiekkopomoista haluaa päästä tästä tappelukulttuurista kokonaan eroon. CTE:n takia depressiiviset ja särkylääkkeistä (+sitä kautta valitettavan usein muistakin päihteistä) riippuvaiset ex-tappelijat eivät ole hyvää mainosta kasvamaan pyrkivälle lajille, vaan pikemminkin inhimillinen onnettomuus. Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, sillä erittäin monien silmissä nämä pelaajat tarjoavat viihdettä siinä, missä supertähdetkin (tai enemmänkin), kuten nimim.
@Hiihtofani n esiinnostama Youtube-tilasto osoittaa.
Henkilökohtaisesti olen aina pitänyt lajiin kuuluvana osana sitä, että välillä myllytetään siitä yksinkertaisesta syystä, että tunteet kuohuvat yli. Samaten joukkuetoverin suojeleminen välittömästi itse tilanteessa kuuluu lajiin ja jos se johtaa tappeluun, niin se on aivan ok. Siitä huolimatta tappeluiden kuuluukin olla säännöissä kiellettyjä ja nyrkkeilymatsista ihan asiaankuuluva tuomio on 5 min + pelirangaistus. Sen sijaan en ole koskaan pitänyt mitenkään erityisen kiinnostavana näiden tappelijoiden välisiä, joka matsissa toistuvia myllyjä.