Tutkimustiedosta, näytöstä ja perustelustaMikä on tutkimustietoa, mikä ei?
Tiede on itseään korjaava järjestelmä. Tämä edellyttää tutkimukselta julkisuutta. Tieteellinen julkisuus toteutuu tieteellisillä foorumeilla, joissa tiettyjä pelisääntöjä noudatetaan.
Tehty tutkimus on selostettava niin tarkasti, että kompetentit lukijat pystyvät arvioimaan sen pätevyyttä ja halutessaan vaikka toistamaan sen. Tieteelliseen julkaisuun hyväksytyt tutkimusartikkelit ovat useimmiten vertaisarvioituja: ennen julkaisemista ne on luetettu asiantuntijoilla. Tieteellinen julkisuus, kritiikki ja keskustelu ovat prosessi ja testi, joka vasta
vahvistaa yksittäisen tutkimuksen merkityksen. Kun tutkimustietoon vedotaan yhteiskunnallisessa keskustelussa, raja ei-tieteelliseen julkaisutoimintaan
hämärtyy helposti.
Yritykset sekä etu- ja painostusjärjestöt tuottavat omia
selvityksiään tai tutkimuksiaan. On tavallista, etteivät ne julkaise tutkimusaineistoaan ja raportoi tieteellisen julkisuuden edellyttämällä tavalla, vaan tiedottavat vain lopputuloksensa ja päätelmänsä.
Tällaiselle ei tule antaa tutkimustiedon arvoa. Näyttö, argumentti, tutkimuspohjainen käsitys. Näytön käsite on keskeinen niissä väittelyissä, joissa tutkimustietoon vedotaan. Väitetään tutkimusnäytön todistaneen tietyn kannan oikeaksi tai vääräksi. Näyttöä kuvataan vahvaksi, heikoksi tai ristiriitaiseksi. Tämän puheen tulkitsemiseksi tarvitsemme jonkinlaisen kehikon.
Tutkimusnäytön vahvuutta voi arvioida esimerkiksi seuraavan, lääkäriseura Duodecimin Käypä hoito -suosituksissa käyttämän luokituksen avulla:
Vahva tutkimusnäyttö: Useita menetelmällisesti tasokkaita tutkimuksia, joiden tulokset ovat samansuuntaisia.
Kohtalainen tutkimusnäyttö: Ainakin yksi menetelmällisesti tasokas tutkimus tai useita kelvollisia
tutkimuksia.
Niukka tutkimusnäyttö: Ainakin yksi kelvollinen tieteellinen tutkimus.
Ei tutkimusnäyttöä: Asiantuntijoiden tulkinta (paras arvio) tiedosta, joka ei täytä tieteelliseen tutkimukseen perustuvan näytön vaatimuksia.
”Ei tutkimusnäyttöä” aiheuttaa helposti väärintulkintoja. Yksi niistä on, ettei asiasta olisi olemassa tutkimustietoon perustuvaa tieteellistä näkemystä. Asiantuntijoiden paras arvio, tieteellinen konsensus voi silti hyvin olla riittävä perustelu valistukselle tai poliittisille päätöksille.
Toinen yleinen väärintulkinta on se, että sekoitetaan näytön puute puutteen näyttöön: jos näyttöä väitteen A tueksi ei ole saatu, kuvitellaan näytetyn toteen, että väite A ei ole tosi.
Näytön käsite on omaksuttu yhteiskuntatieteisiin eksakteista tieteistä, eikä se aivan vastaa yhteiskuntatieteellisen tiedon luonnetta, jossa usein ei voi olla kysymys toteennäyttämisestä kirjaimellisesti, vaan parhaiden tutkimustietoon nojautuvien perustelujen etsimisestä, argumentaatiosta.
Parhaiden argumenttien tukema käsitys on toistaiseksi todennäköisimmin tosi.