Lapsena ihmettelin, kun äitini oli välillä niin tavattoman tuskastunut omaan äitiinsä. Tällä oli tapana muistella usein menneitä, ja minusta ne olivat kiinnostavia tarinoita. Äiti kuitenkin kertoi kuulleensa ne "tuhat kertaa". Samoin häntä ärsyttivät jotkut isoäidin sanonnat, hokemat, tavat... Minusta mummu oli vain liikuttava varmistellessaan, ettei kellään ole nälkä, mutta äiti seisoi piilossa eteisessä puhisemassa, että kai hän nyt itse lapsensa osaa ruokkia.
Nyt käyttäydyn itse täsmälleen samoin omaa äitiäni kohtaan. Tuskastun samaa kiertävistä muisteloista nanosekunnissa, mutta omat lapset kuuntelevat niitä tyynesti. Kun he ihmettelevät minua, kerron kuulleeni tarinat "tuhat kertaa" ja kuulin äidin itsessäni! Seison silmiäni pyöritellen puhkumassa eteisessä, kun keittiöstä kuuluu "oottekste mitään tänään vielä syöny" (kello oli 9.30 ja olimme juuri tulossa aamupalapöydästä) ja mutisen että ei, nälässä mä niitä pidän. Äidin hokemat suoraan sanoen raivostuttavat, osaan ne sanasta sanaan äänenpainoineen päivineen. Ja miten yhtäkkiä kaikista joutavista esineistä on tullut kallisarvoisia "muistoja"? Koko elämä tuntuu olevan pelkkää muistoa - ja vartin välein kolistellaan astioita keittiössä, jos jollakulla nyt olisi nälkä.
Olen lukenut ilmiöstä, siitä kuinka kotona taantuu kapinoivaksi lapseksi jälleen ja toki elämme täysin eri elämänvaihetta. Mutta en tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa sille, että teoreettisesta ja empiirisestä ymmärryksestä huolimatta en voi reaktioilleni tällä hetkellä mitään. En halua loukata äitiä, joten yleensä pyrin vain poistumaan vaivihkaa kokoamaan itseni. Joskus onnistun, joskus en. Ihan kuin hän aikanaan oman äitinsä kanssa.
Ja kyllä: rakastan äitiä ja tajuan, ettei hän ehkä ole täällä enää kauaa. Siksikin tämä vaihe turhauttaa.