Petteri Sihvonen – kiekkomedian virallinen totuus

[Alvajärven Urho]

Näitä poikkiviheltämisiä ja kysymysten esittämisiä olen miettinyt pajon. Olen niitä harrastanut, mutta siirtynyt paljolti siihen, etten enää laita peliä poikki. Miksi? Siksi, että oikeaa peliäkään ei voi laittaa poikki. Ajattelen, että "pelin on korjattava itse itseään" tai siis "pelaajien on korjattava itse peliä pelin tiimellyksessä tai viimeistään seuraavassa vaihdossa tai seuraavana päivänä tai ensi viikolla tai kuukauden päästä tai seuraavalla kaudella". Toki ko. pelitilanne virheineen on akuutti ja paremmin muistissa juuri nyt, kun pilli soi, mutta koen myös niin, että jatkuva korjaaminen ja etenkin kysymykset vievät rutosti aikaa harjoittelemiselta jäällä. Lisäksi ajattelen, että tehdyt virheet ovat yhtä tärkeitä kuin onnistumiset. Koutsin ei välttämättä pidä liikaa korjata virheitä, vaan määrän kautta pelaaja korjaa aikanaan itse. - Mutta toki treenien ulkopuolella puhun ja kysyn ko. tilanteista etu- ja jälkikäteen. Barcelonassa on muuten jännä periaate: Jos joku harjoite ei kertakaikkiaan suju, sitä ei saa katkaista! (Peliäkään ei voi katkaista...) Ennemminkin valmentajan on itse korjattava harjoitteen asiat ennen huomisen treeniä. Useimmiten kyse on siitä, että harjoitteessa on koutsin puolelta vikaa, koutsi korjaa siitä jotain. - Ja sen olen lopettanut tyystin, että keskeytän harjoitteen, jos huomaan pelaajilla heikkoa asennetta ja huonoa keskittymistä. Ennen otin joukot kasaan heti, annoin löylyn - ja tekeminen parani. Mutta kun taas... peliäkään ei voi keskeyttää... Olen huomannut, että näin toimimalla pelaajat itse korjaavat tekemisensä noin 2 minuutin koheltamisensa jälkeen. Koutsin on oltava vain kärsivällinen ja siedettävä sitä heikkoa alkua, joka joskus osuu kohdalle. - Ja siis tämä kaikki filosofiani sen tähden, että olen ajatellut, että etenkin luominen eli kiekkokontrollijääkiekko vaatii tällaista uutta "pehmeämpää ja kärsivällisempää" johtamisotetta ja -toimia jäätreenissä.

Hyvää keskustelua! ....mutta erityisesti nuorten ja lasten kanssa toimiessa, korjautuuko tekeminen oikeasti? Olet itsekin joskus kirjoittanut, että pelaaja on sokea ja erityisesti harjoitteissa se tosiaan on näin. Jos virheestä ei mainitse, siitä tulee tapa. Porukasta ehkä se pelisilmältään paras sen virheen (pelaamisessa) huomaa ja tunnistaa, mutta keskitason jampat ei. Asenne- tai keskittymisongelmissa virheet huomaa useampi, mutta jos niihin ei puutu, muu porukka yleensä vajoaa samalle tasolla ja jää vain yksittäisiä pelaajia, jotka painavat hyvällä asenteella.

Olen tasan samaa mieltä, että jääaika on liian lyhyt ja kallis katkottavaksi katkomisen ilosta. Joitakin virheitä ei saa päästää läpi, jotkut pitäisi pystyä purkamaan videoilta (jos harjoitukset videoidaan) treenin jälkeen, mutta harjoitteiden tulee olla niin yksinkertaisia, että niissä pystytään harjoittamaan haluttua ominaisuutta, eikä aika mene harjoituksen opettelemiseen.

Muissa lajeissa kuin kiekossa näkee vielä ylemmilläkin sarjatasoilla sitä, että kun on varattu salivuoro puoleksitoista tunniksi, siitä ensimmäinen parikymmentä minuuttia käytetään verryttelyyn (esim. futista pelaten) ja venyttelyyn - itse lajille jää tunti(!) kun vielä lopussakin verrytellään. Jokaisessa valmentamassani joukkueessa, oli sitten NS-seura tai ei - meillä lajiharjoitus kesti 90 minuuttia ja verryttelyt siihen päälle. Verryttelyt tehtiin salin ulkopuolella tai sitten tehtiin lajiverryttely. Kiekossa tässä ei varmasti ole ongelmaa, mutta koskettaa kyllä hyvin monia muita lajeja. Sisä- ja ulkopalloilulajeja.

 

[J.Grönvall]

Itse uskon, että henkilökohtainen taktiikka (eli pelitilanteet tunnistava, pelitilanneroolien tehtävät ja pelin prioriteetit hallitseva ja ymmärtävä) on tärkein. Koska, kun nämä asiat ovat hanskassa pelaaja pystyy toteuttamaan mitä tahansa pelisysteemiä.

Omassa ajattelussani olen miettinyt ankarasti sitä, miten voi siirtää yhä enemmän kaikki pelit tai ainakin suuren osan niistä sanoisinko autenttisempaan muotoon eli osaksi viisi vs. viisi pelaamista ja sen syöttösuuntien mukaiseksi. Mutta siis nämä teemapelit 2vs2 ja 3vs3 ovat huikeita eri variaatioina.

Oikeastaan näiden kahden yhdistelmänä syntyy minun keskeisin pointtini. Miten tuo henkilökohtainen taktiikka siirretään harjoituskentältä pelikentälle, ja omaksutaan nimenomaan pelitilanteessa ilman pelikirjakuria?

Eli voidaan pelata pienpelejä mutta juuri tuo, että onko kenties tässä menty vikaan (ainakin futiksen puolella) siinä mikä niiden tavoite on? Pelivälineen hallinta on tietysti aivan olennainen taito mutta tässä ei nähdäkseni ole ongelmia ollutkaan, vaan enemmänkin sen taidon hyödyntämisessä.

 

[DEFENCE]

Oikeastaan näiden kahden yhdistelmänä syntyy minun keskeisin pointtini. Miten tuo henkilökohtainen taktiikka siirretään harjoituskentältä pelikentälle, ja omaksutaan nimenomaan pelitilanteessa ilman pelikirjakuria?

Eli voidaan pelata pienpelejä mutta juuri tuo, että onko kenties tässä menty vikaan (ainakin futiksen puolella) siinä mikä niiden tavoite on? Pelivälineen hallinta on tietysti aivan olennainen taito mutta tässä ei nähdäkseni ole ongelmia ollutkaan, vaan enemmänkin sen taidon hyödyntämisessä.

Niin, kiekossahan kun pelataan pienpeliä päädyssä poikittain, niin peliä pelataan koko ajan maalintekoalueen sisällä. Tällöin pienpelissä on myös aina mukana pelin tärkein tavoite eli hyökkäyksessä maalinteko ja puolustuksessa maalin teon estäminen. Pelin tavoitteisiin voidaan vaikuttaa siis eri säännöillä/teemoilla, pelialueen koolla (tila ja aika), pelivälineiden määrällä, pelaajien määrällä (tila ja aika), maalien määrällä jne.

Valmentaja pystyy siis ohjaamaan peliä eri säänöillä ja pyrkiä toistamaan pelissä tiettyjä tapahtumia, taitoja ja valintoja.

Vikaan on menty siinä, että on "vain" pelattu ja tärkeintä on ollut helvetillinen sähinä joka suuntaan (eikä siinä mitään välillä kuuluu ja pitääkin kamppailla, mutta jos se ainoa asia pienpelissä niin menetetään mahtava opetus työkalu). Toinen virhe on se, että on liikaa valmennettu systeemiä ei peliä.

Pien pelien lisäksi erilaiset suunnanmuutospeli ovat tärkeitä henkilökohtaisen taktiikan kehittämisessä.

Pelivälineen hallinta on tietysti aivan olennainen taito mutta tässä ei nähdäkseni ole ongelmia ollutkaan, vaan enemmänkin sen taidon hyödyntämisessä.

Niin, mutta tämä kertookin siitä että henkilökohtainen taktiikka puutteellinen.

 

[eagle]

Niin, mutta tämä kertookin siitä että henkilökohtainen taktiikka puutteellinen.

Mielestäni tässäkin yhteydessä voidaan käyttää termiä pelitaito. Eli on perustaito, jossa usein ollaan hyviä kun vedetään drillejä, mutta taas koska se ei ole pelinomaista, niin sitten on erikseen pelitaito. Tämä mielestäni siinäkin mielessä hyvä termi, että monelle taktiikka on sitten vähän erilaista mitä sinä sillä tarkoitat selvästikkin. Noin muuten hyvin vastasitkin ja ollaan selvästi samoilla linjoilla, vaikka ilmeisesti eri lajin parissa enimmäkseen.

Mitä tulee pelin katkaisemiseen, niin mielestäni on hyvä miettiä tätä sen kautta onko juniori minkä ikäinen. Jonkun 9-vuotiaan muisti on hyvin lyhyt, kun taas 13-vuotias varmasti muistaa vähän myöhemminkin tilanteen. Katkaisemisen voi myös välttää niin että esim. heti suoritteen jälkeen jos on pienikin tauko niin siinä käy sitten sen tilanteen läpi kun toinen/seuraava ryhmä tekee suoritettaan.

Samoin katkaisemisen ei tarvitse muutenkaan olla kovin pitkä, aikaa kuluu esim. 20-30s, mutta pelaaja voi ymmärtää pienellä kysymisen kautta tulevalla oivalluksella asian joka muokkaa peliä heti jatkossa.

Alajärven Urhon kanssa olen samaa mieltä, että harva 10-vuotias esim. tajuaa sitä omaa virhettään, jos siitä ei huomauteta.

Itse voin sanoa omakohtaisesti, että vaikka oma vahvuuteni on ollut aina lajissa kuin lajissa pelisilmä/pelikäsitys, niin silti omassa pelaamisessa on ollut valtavia aukkoja pelitaidossa ja pelikäsityksessäkin, koska on vain paljon asioita mitä ei juniori sisäistä tai tajua. Jalkapallossa esim. peliasento on erittäin hyvä esimerkki. Jääkiekossakin tuo on aika hyvä esimerkki. Voit pelata melko hyvinkin fudista/jääkiekkoa, vaikka tuo asia olisi "päinpersettä", mutta jos taas osaat käyttää sitä oikein tulet kerralla paljon paremmaksi pelaajaksi ja peli on valtavasti helpompaa.

Oikeastaan näiden kahden yhdistelmänä syntyy minun keskeisin pointtini. Miten tuo henkilökohtainen taktiikka siirretään harjoituskentältä pelikentälle, ja omaksutaan nimenomaan pelitilanteessa ilman pelikirjakuria?

Eli voidaan pelata pienpelejä mutta juuri tuo, että onko kenties tässä menty vikaan (ainakin futiksen puolella) siinä mikä niiden tavoite on? Pelivälineen hallinta on tietysti aivan olennainen taito mutta tässä ei nähdäkseni ole ongelmia ollutkaan, vaan enemmänkin sen taidon hyödyntämisessä.

Tuossa jo edellä vastataan, mutta lisätään nyt vielä, että sen pienpelin kun muokkaa niin että se noudattaa sitä omaa pelitapaa ja niitä asioita mitä siltä haetaan, niin silloin pelitaito kehittyy. Ei siihen tarvita varsinaisesti mitään pelikirjaa harjoitteeseen, vaan ainoastaan harjoite pitää luoda niin että siinä tulee pelinomaisia tilanteita ja ratkaisuja, joissa käytetään pelitaitoa. Hyvänä esimerkkinä jalkapallosta voit tehdä periaatteessa neljän maalin pelin, muokata sitä vain sen mukaan tahdotko hakea peliin leveyttä, syvyyttä, haluatko harjoitella avaamista, rakentamista, murtautumista. Sen jälkeen muokata siitä tarvittaessa puolustuspelin tai hyökkäyspelin(eli onko tavoitteena harjoitella prässämistä vai sitä pallon hallitsemista). Sitten kun luot erilaiset säännöt ja muokkaat aluetta saat siitä irti sen mikä on tavoitteena.

 

[P.Sihvonen]

Avoin pelikirja ja suljettu pelikirja

Oikeastaan näiden kahden yhdistelmänä syntyy minun keskeisin pointtini. Miten tuo henkilökohtainen taktiikka siirretään harjoituskentältä pelikentälle, ja omaksutaan nimenomaan pelitilanteessa ilman pelikirjakuria?

Ilman että syyllistyn ad hoc -tyyppiseen lisäykseen omien teorioideni suhteen, kysäisen, että pitäisiköhän meidän kehitellä sellaiset kategoriat kuin 'avoin pelikirja' ja 'suljettu pelikirja'?

Valmensin HPK:n B-junioreissa mielestäni avointa pelikirjaa. Viime kädessä ymmärrän tämän niin, että avoimessa pelikirjassa syöttösuunnat eivät ole lukittu määräänsä enempää harjoituksissa ja pelissä ei juuri ollenkaan. Ja edelleen, pelaajat regoivat pelitilanteita tunnistaen, tehdäänkö tilaa vai voitetaanko tilaa. Ja tähän reagointiin osalistuvat kiekollisena hyökkäävän lisäksi kiekottomana hyökkäävät "puheellaan". Meillä puhetta oli esimerkiksi komennot "mennään!" tai "palauta". (Maalivahdilta otin puheet lähes kokonaan poikkeuksellisesti pois, koska maalivahti ajattelee liian "omaa maalia suojelevasti" suhteessa kiekkokontrollijääkiekkoon.) Mikä tässä sitten on ihan ripaus suljettua pelikirjaa? Se, että valmentajana raamini ja yleisohjeeni pelaamiselle oli pyrkimys mahdollisimman korkeaan kiekkokontrolliin. Ynnä tuon alakohtana esimerkiksi se, että harjoittelu ohjasi siihen, että emme hyökkää (muuta kuin viiveellä) viidellä viittä vastaan, emme hyökkää neljällä neljää vastaan, emme hyökkää liikaa kolmella kolmea vastaan; hyökkäämme viidellä neljää vastaan, hyökkäämme neljällä kolmea vastaan, hyökkäämme (tietysti) kolmella kahta vastaan, hyökkäämme kahdella kahta vastaan ja hyökkäämme (tietysti) kahdella yhtä vastaan. Ja "hyökkäämisellä" tarkoitan tässä tilaa voittavaa pelaamista ja "ei hyökätä" tarkoittaa tilan tekemistä. - Tosin omasta mielestäni nuo ohjeeni eivät muljahtaneet liikaa suljetun pelikirjan puolelle, vaan muodostivat viisikolle tarvittavan yhteisen tavan pelata yhteen.

Omassa ajattelussani Pystysuunnan Jääkiekko on enemmän suljetun pelikirjan jääkiekkoa. Samoin se, jossa pelataan prosenttikiekkoa eli puretaan paljon ja pelataan siirtokiekkoja ynnä päätykiekkoja. Samoin pelaaminen, jossa säännönmukaisesti avataan peliä laitaan on suljetun pelikirjan jääkiekkoa.

Pelitilanteisiin reagoiminen on paitsi avointa pelikirjaa myös pitkälti hahmopsykologiaa. Ja tätä hahmopsykologiaa voi harjoituttaa jo hyvin pienille junnuille. Eli luodaan eri asetelmia jäälle, joita pelaaja lähinnä katseellaan hahmottaa: onko vastustajalla puolustavalla puolella esimerkiksi kaksi vai kolme pelaajaa, jos on kaksi, voitetaan tilaa vaikkapa luistelemalla tai syöttömällä eteenpäin, jos on kolme, tehdään tilaa vaikkapa syöttämällä alaspäin.

Miltä tuntuu? Jatketaan keskustelua mieluusti.

Johtava

 

[J.Grönvall]

Tuossa jo edellä vastataan, mutta lisätään nyt vielä, että sen pienpelin kun muokkaa niin että se noudattaa sitä omaa pelitapaa ja niitä asioita mitä siltä haetaan, niin silloin pelitaito kehittyy. Ei siihen tarvita varsinaisesti mitään pelikirjaa harjoitteeseen, vaan ainoastaan harjoite pitää luoda niin että siinä tulee pelinomaisia tilanteita ja ratkaisuja, joissa käytetään pelitaitoa.

Jos sopii niin en lähde viisastelemaan noiden eri harjoitteiden kanssa, koska te tunnette sen maailman paljon minua paremmin. Tässä kuitenkin pyöritään hyvin edelleen sen saman teeman ympärillä, eli nyt kun tavoitteena on kehittää pelitaitoa niin eikö loogisesti ajatellen olisi nimenomaan hyvä asia, jos pelitapakuri olisi suht tiukka.

Ajattelen tämän siis näin:

- joukkueella on selkeä pelitapa - > tästä pelitavasta "johdetaan" erilaiset harjoitukset, mm. nämä pienpelit (kuitenkin samalla opetetaan myös sitä universaalia pelin ymmärrystä) -> harjoitusten vieminen käytäntöön olisi helppoa koska asia olisi pelaajalle jo "tuttu"

- lisäksi pelitapa toisi paljon toistoja pelipaikkakohtaisesti, eli myös peleissä tulisi harjoitusta

Tosin, jos Ranskassa esimerkiksi taktiikka tulee kuvioihin vasta 15-vuotiaana, niin tietenkään ei voi aukottomasti sanoa, että pelitaito syntyy vain pelikirjakurin kautta. Toisaalta voisi kuvitella, että Italiassa taas taktiikka on isossa roolissa jo nuoremmilla (onko?).

Tuo Sihvonen määritelmä avoimesta ja suljetusta pelikirjasta on oikeastaan aika kuvaava. Eli ehkä ajan tässä takaa sitä pitäisikö nuorimmilla edarin pelaajilla ollakin tavallaan suljetumpi pelikirja ja vasta kohti aikuisikää sitä avattaisiin jatkuvasti lisää?

Nyt on vähän jäänyt se kuva viime vuosilta, että on menty juuri toisinpäin tämän asian kanssa, vaikkakin ymmärrän, että tässä on tehty myös virheitä. Mutta onko se virhe tehty juuri sen pelikirjan kanssa?

Esimerkiksi Meidän peli jääkiekossa, voitaisiinko ajatella, että sitä voitaisiin opettaa tällaisella "metodilla"? Pelikirja sisältää tässä tapauksessa "kaiken" mutta alkuun oltaisiin hyvinkin kurinalaisia ja ikään kuin purettaisiin sitä sen myötä, kun pelaajien peliäly (ja pelitaito) kehittyy.

 

[P.Sihvonen]

Suljetun pelikirjan kautta kohti avointa pelikirjaa

Tuo Sihvonen määritelmä avoimesta ja suljetusta pelikirjasta on oikeastaan aika kuvaava. Eli ehkä ajan tässä takaa sitä pitäisikö nuorimmilla edarin pelaajilla ollakin tavallaan suljetumpi pelikirja ja vasta kohti aikuisikää sitä avattaisiin jatkuvasti lisää?

Nyt on vähän jäänyt se kuva viime vuosilta, että on menty juuri toisinpäin tämän asian kanssa, vaikkakin ymmärrän, että tässä on tehty myös virheitä. Mutta onko se virhe tehty juuri sen pelikirjan kanssa?

Esimerkiksi Meidän peli jääkiekossa, voitaisiinko ajatella, että sitä voitaisiin opettaa tällaisella "metodilla"? Pelikirja sisältää tässä tapauksessa "kaiken" mutta alkuun oltaisiin hyvinkin kurinalaisia ja ikään kuin purettaisiin sitä sen myötä, kun pelaajien peliäly (ja pelitaito) kehittyy.

Loistavaa pohdiskelua! Perinteisestihän ajatellaan aivan päinvastoin, mitä tuossa esität ja ajat takaa. Mutta se perinteinen ajattelu pohjautuu monesti laiskaan ajatteluun ja ennen muuta siihen, että ei olla viety yhtäkään joukkuetta lapsista nuoriin ja siitä aikuisiin.

Olen taipuvainen olemaan kanssasi samaa mieltä tuosta kokonaisuudesta.

Tällaista poikittaisajattelua suomalainen pallopelikulttuuri kaipaa, mitä tuossa viljelet, J.Grönvall! Kiitos siitä.

Ainakin koko tematiikka voimisteluttaa ajattelua kovin.

Johtava

 

[eagle]

Jos sopii niin en lähde viisastelemaan noiden eri harjoitteiden kanssa, koska te tunnette sen maailman paljon minua paremmin. Tässä kuitenkin pyöritään hyvin edelleen sen saman teeman ympärillä, eli nyt kun tavoitteena on kehittää pelitaitoa niin eikö loogisesti ajatellen olisi nimenomaan hyvä asia, jos pelitapakuri olisi suht tiukka.

Ajattelen tämän siis näin:

- joukkueella on selkeä pelitapa - > tästä pelitavasta "johdetaan" erilaiset harjoitukset, mm. nämä pienpelit (kuitenkin samalla opetetaan myös sitä universaalia pelin ymmärrystä) -> harjoitusten vieminen käytäntöön olisi helppoa koska asia olisi pelaajalle jo "tuttu"

- lisäksi pelitapa toisi paljon toistoja pelipaikkakohtaisesti, eli myös peleissä tulisi harjoitusta

Tosin, jos Ranskassa esimerkiksi taktiikka tulee kuvioihin vasta 15-vuotiaana, niin tietenkään ei voi aukottomasti sanoa, että pelitaito syntyy vain pelikirjakurin kautta. Toisaalta voisi kuvitella, että Italiassa taas taktiikka on isossa roolissa jo nuoremmilla (onko?).

Tuo Sihvonen määritelmä avoimesta ja suljetusta pelikirjasta on oikeastaan aika kuvaava. Eli ehkä ajan tässä takaa sitä pitäisikö nuorimmilla edarin pelaajilla ollakin tavallaan suljetumpi pelikirja ja vasta kohti aikuisikää sitä avattaisiin jatkuvasti lisää?

Nyt on vähän jäänyt se kuva viime vuosilta, että on menty juuri toisinpäin tämän asian kanssa, vaikkakin ymmärrän, että tässä on tehty myös virheitä. Mutta onko se virhe tehty juuri sen pelikirjan kanssa?

Esimerkiksi Meidän peli jääkiekossa, voitaisiinko ajatella, että sitä voitaisiin opettaa tällaisella "metodilla"? Pelikirja sisältää tässä tapauksessa "kaiken" mutta alkuun oltaisiin hyvinkin kurinalaisia ja ikään kuin purettaisiin sitä sen myötä, kun pelaajien peliäly (ja pelitaito) kehittyy.

Italiassa pelaajilla on hyvin selkeät roolit nuoresta pitäen. Tätä kautta huomaakin että Italia on jäänyt jälkeen mm. Ranskasta, Espanjasta, Saksasta, Hollannista ja Portugalistakin pelaajakehityksessä. Serie A oli vielä 10-15vuotta sitten maailman yksi parhaista sarjoista, nyt esim. Bundesliiga menee ohitse. Kyse ei suinkaan ole rahasta, vaan siitä että Saksassa juniorityö on parempaa. Italia edelleen tuottaa paljon puolustuspään pelaajia, mutta muualle onkin hiljaisempaa. Toki se edelleen on hyvää Eurooppalaista tasoa, mutta kaukana kärjestä, laajemmassa mittakaavassa ainakin.

Tarkoitatko tuolla suljetulla nyt siis suppeampaa tai että sitä ei käytetä niin orjallisesti vai tarkoitatko tosiaan että junioreiden pitäisi pelata tiukan roolin mukaisesti? Esim. jalkapallossa kun juuri ollaan menty toiseen suuntaan. Eli havainnoi kentällä. Jos pelaat esim. keskikentän keskustassa alhaalla, niin havainnoi mitä kentällä tapahtuu kokoajan. Jos sinun puoleinen laitapakki nousee, pitääkö hänen paikkansa täyttää, pitääkö häntä tukea, vai mitä.

Pelitaito ja pelikäsitys ovat merkittävimmät asiat missä suomalaiset ovat jäljessä niin jääkiekossa, kuin jalkapallossa. Ja juuri ne ongelmat ovat syntyneet siitä, että pelaajia ei ole osattu opettaa ajattelemaan, havainnoimaan ja reagoimaan. Jalkapallossa ja jääkiekossa on enemmän merkitystä sillä missä on pelivälineet, missä muut pelaajat(sekä omat kuin vastustajat), kuin sillä minkä paikan pelaaja olet. Siinä kun italilainen jalkapalloilija tai suomalainen jääkiekkoilija vetää kuin raiteilla osaa espanjalainen jalkapalloilija ja ruotsalainen jääkiekkoilija reagoida tilanteen mukaan ja tehdä ratkaisunsa.

Nythän juuri itse katson juniorijalkapalloa hyvin läheltä ja ainakin yli 50% jengeistä pelaa juuri sitä sinun kuuluttamaasi "kurinalaista peliä". Eli alin pelaaja potkaisee pallon yli rajasta, ei uskalla pitää sitä, koska "alimmalla kolmanneksella ei saa ottaa riskejä". Samoin vastaavasti joukkue X avaa peliään joka kerta samalla kuviolla, siis joka avauksen. Välillä pallo palautetaan keskeltä kenttää maalivahdille, että voidaan lähteä tekemään samaa avausmallia, mitä on hinkattu harjoituksissa ja minkä mukaan valmentaja aina tahtoo avauksen nähdä. Sitten kun mennäänkin 11vs11 peliin, kenttä on iso ja pelaajien pitäisi osata mukautua erilaisiin tilanteisiin, niin ei osata tehdä asioita tarpeeksi nopeasti ja älykkäästi. Juuri siinä on nyt se ongelma, mitä et taida ymmärtää. Eli jos juniorille opetetaan ylhäältäpäin asiat sanomalla että "Näin teet/näin et tee" hän ehkä toteuttaa tuota, mutta varsinaista oppimista ei tapahdu.

On hyvä olla yleinen pelitapa ja tavoite mitä kohti peliä viedään, mutta sen pitää tapahtua junioreiden oppimisen, oivalluksen ja reagoimisen kautta, ei ulkoa näytettyinä kuvioina tai harjoituksissa hinkattuina väkisin olevina peleinä.

 

[J.Grönvall]

Pelitaito ja pelikäsitys ovat merkittävimmät asiat missä suomalaiset ovat jäljessä niin jääkiekossa, kuin jalkapallossa. Ja juuri ne ongelmat ovat syntyneet siitä, että pelaajia ei ole osattu opettaa ajattelemaan, havainnoimaan ja reagoimaan.

Tästä lienevät kaikki samaa mieltä. Mutta edelleen minua eniten kiinnostaa miten sitä Suomessa opetetaan, sikäli kun oma logiikkani sanoo yhtä. Ajatukseni on opettaa myös havainnointia samoin kuten koulussa opetetaan matematiikkaa, eli kurinalaisesti perusasioista lähtien. Siitä hiljalleen ymmärryksen ja hahmotuskyvyn karttuessa tuodaan mukaan lisää elementtejä ja haastavampia pulmia. Toistoja, toistoja, toistoja.

Ja samoin kuten matematiikassa, niin peleissä opeteltaisiin hiljalleen asia kerrallaan niitä oman pelipaikan vaatimuksia. Kuten yhteenlaskun perusteiden jälkeen harjoitellaan yhteenlaskuja (ei siis hypitä suoraan kertolaskuun, vaikka numerot on jo opeteltu).

Eli menisikö se lapsilla niin, että ensin perustekniikkaa paljon ja sopivassa iässä sitten hiljalleen pelipaikkoja kehiin ja aletaan selkeän suunnitelman mukaan opettamaan pelipaikkakohtaisia vaatimuksia ja ehkä hieman limittäin myös joukkuetaktiikkaa. Perustekniikkaa sovelletaan pelipaikkakohtaisessa harjoittelussa ja vastaavasti pelipaikkakohtaista harjoittelua (henk.koht. taktiikka) hyödynnetään sitten joukkuetaktiikassa.

Sitä minä en ymmärrä miten kentän oppii hahmottamaan, jos aina pelataan kärjistetysti "jotenkin"? Tai niin, että pelaajan pitää itse keksiä ja löytää oikea ratkaisu. Jälkimmäistä ei voi tapahtua ilman, että koutsi on osannut ohjata pelaajaa ajattelemaan tietyllä tavalla.

No miksi yhtenäinen pelitapa?

Isossa kuvassa ja maajoukkueessa näkisin taas etua siitä, että jokaisella on ollut sama perusopetus. Tällöin nuo opitut mallit (myös pelaajien itseoppimat) ovat linjassa keskenään, ts. pelaajat ajattelevat pelistä samalla tavalla. Syntyy suomalainen pelaajatyyppi.

Nythän juuri itse katson juniorijalkapalloa hyvin läheltä ja ainakin yli 50% jengeistä pelaa juuri sitä sinun kuuluttamaasi "kurinalaista peliä". Eli alin pelaaja potkaisee pallon yli rajasta, ei uskalla pitää sitä, koska "alimmalla kolmanneksella ei saa ottaa riskejä". Samoin vastaavasti joukkue X avaa peliään joka kerta samalla kuviolla, siis joka avauksen. Välillä pallo palautetaan keskeltä kenttää maalivahdille, että voidaan lähteä tekemään samaa avausmallia, mitä on hinkattu harjoituksissa ja minkä mukaan valmentaja aina tahtoo avauksen nähdä. Sitten kun mennäänkin 11vs11 peliin, kenttä on iso ja pelaajien pitäisi osata mukautua erilaisiin tilanteisiin, niin ei osata tehdä asioita tarpeeksi nopeasti ja älykkäästi. Juuri siinä on nyt se ongelma, mitä et taida ymmärtää. Eli jos juniorille opetetaan ylhäältäpäin asiat sanomalla että "Näin teet/näin et tee" hän ehkä toteuttaa tuota, mutta varsinaista oppimista ei tapahdu.

On hyvä olla yleinen pelitapa ja tavoite mitä kohti peliä viedään, mutta sen pitää tapahtua junioreiden oppimisen, oivalluksen ja reagoimisen kautta, ei ulkoa näytettyinä kuvioina tai harjoituksissa hinkattuina väkisin olevina peleinä.

Joo, varmaankin on näin. Mutta kuten sanoin niin en puhu nyt mistään roiskimisesta. Huono pelikirja on pelikirja.

Tässä on kaksi ulottuvuutta: 1. pelikirja, 2. pelin opettaminen sen pelikirjan avulla. Varsinainen pelikirjakurihan liittyy tiukasti jälkimmäiseen, riippuen aina valmentajan metodista se voi olla tiukka tai löysä.

Ja huom! en siis suinkaan tarkoita, että tuota yksiulotteisesta peliä pelattaisiin vuosikausia. Tarkoitukseni oli enemmänkin se, että puolivuosittain tai vuosittain tuodaan aina lisää elementtejä peliin. Eli siinä vaiheessa kun mennään 11 vs 11-peliin (mikä tapahtuu kai aika myöhään?), olisi jokaisella jo olemassa perusymmärrys futiksesta ns. suomalaisen pelitavan mukaisesti.

EDIT.

Jääkiekossa, jos käytän Meidän peliä esimerkkinä, tämä voisi mennä näin:

- käytössä on viisi erilaista avausrytmiä (ja tavallaan pelin rytmiä)
- olen jopa arvottanut nämä niin, että toinen on toistaan vaikeampi:
- helpoin on nopea avaus, se vaatii vähiten kentän hahmotusta ja pelin ymmärrystä, vaikeimmat ovat viivelähtö ja palautus jotka vaativat pelaajalta jo ymmärrystä koko viisikon liikkumisesta, sekä vielä vastustajan viisikon vastaavasta

Näin ollen pelin opettamisen kannalta kysymys kuuluu, ottaako peleihin käyttöön heti kaikki viisi rytmiä, vai aloittaako niin, että on ainoastaan kaksi helpointa rytmiä mukana? Tämä vaatii tietenkin vielä tavoitteen, eli miten halutaan tänään pelata -> miten sovelletaan näitä opittuja rytmejä.

Näkisin, että tällainen looginen lähestyminen auttaa myös pelaajaa, paitsi siten, että tämä pikkuhiljaa oppii nopean pelaamisen periaatteet, niin tämä (parhaat ensimmäisinä) alkaa jo huomata ongelmat joita tällainen "yksiulotteinen" tai pakotettu pelaaminen tuottaa, ja joku alkaa jo kyselemään, että onko tässä järkeä.

Se ei poissulje tietenkään sitä, että harjoituksissa jo vähän tutustutaan muihinkin, opetellaan tekemään ja ymmärtämään, sitä kautta taas peleihin lisää haastetta jne.

No, en tiedä, kertokaa. Sen vuoksi minä kyselen. :)

 

[P.Sihvonen]

Tarkkuutta!

Jalkapallossa ja jääkiekossa on enemmän merkitystä sillä missä on pelivälineet, missä muut pelaajat(sekä omat kuin vastustajat), kuin sillä minkä paikan pelaaja olet. Siinä kun italilainen jalkapalloilija tai suomalainen jääkiekkoilija vetää kuin raiteilla osaa espanjalainen jalkapalloilija ja ruotsalainen jääkiekkoilija reagoida tilanteen mukaan ja tehdä ratkaisunsa.

Nyt pitää olla tarkkana, jos meinaat pysyä jääkiekkokeskustelussa aivan ytimessä. Jalkapallosta en tiedä, mutta kaikkialla jääkiekkoilun evoluution kärki on vienyt siihen suuntaan, että nimeomaan korostuvat pelipaikat. Oli vaihe, jossa haaveiltiin siitä, että pelipaikat häipyvät ja peliä pelataan vain pelitilanneroolien kautta. Se osoittautui mahdottomuudeksi (ainakin toistaiseksi) jääkiekkoilussa. Jääkiekkoilussa niemenomaan tuotetaan tuota tarkoittamaasi sijoittumista pelipaikkatoiminnalla. Ehkä kyse on siitä, että jääkiekko on niin nopea peli. Kun oma viisikko menettää kiekon, täytyy puolustuksen kannalta niiden pakkien ynnä yhden hyökkääjän olla siellä pelin alla jo etukäteen. Hyökkääjät voivat vaihtaa paikkojaan ja peliä lukemalla keskuudestaan sijoittaa yhden kolmikostaa pelin alle. Se on sitten poikkeus, kun pakki tukee tai nousee hyökkäykseen, mutta siinäkään kyse ei ole siitä, että pelipaikat hälvenevät. Noussut pakki lähteen nousuunsa pakin paikalta - ja useimmiten hän palaa sinne pakin paikalle takaisin ennen kuin vastustaja kääntää hyökkäykseen. Eli pakki vain "piipahtaa" hyökkäyksessä eikä tässä asiassa suomalaiset jääkiekkoilijat ole yhtään jäljessä minkään muun maan pelaajia.

Johtava

 

[eagle]

Tästä lienevät kaikki samaa mieltä. Mutta edelleen minua eniten kiinnostaa miten sitä Suomessa opetetaan, sikäli kun oma logiikkani sanoo yhtä.

Eli menisikö se lapsilla niin, että ensin perustekniikkaa paljon ja sopivassa iässä sitten hiljalleen pelipaikkoja kehiin ja aletaan selkeän suunnitelman mukaan opettamaan pelipaikkakohtaisia vaatimuksia ja ehkä hieman limittäin myös joukkuetaktiikkaa. Perustekniikkaa sovelletaan pelipaikkakohtaisessa harjoittelussa ja vastaavasti pelipaikkakohtaista harjoittelua (henk.koht. taktiikka) hyödynnetään sitten joukkuetaktiikassa.

Sitä minä en ymmärrä miten kentän oppii hahmottamaan, jos aina pelataan kärjistetysti "jotenkin"? Tai niin, että pelaajan pitää itse keksiä ja löytää oikea ratkaisu. Jälkimmäistä ei voi tapahtua ilman, että koutsi on osannut ohjata pelaajaa ajattelemaan tietyllä tavalla.

No miksi yhtenäinen pelitapa?

Isossa kuvassa ja maajoukkueessa näkisin taas etua siitä, että jokaisella on ollut sama perusopetus. Tällöin nuo opitut mallit (myös pelaajien itseoppimat) ovat linjassa keskenään, ts. pelaajat ajattelevat pelistä samalla tavalla. Syntyy suomalainen pelaajatyyppi.

Juurikin niin se menee että ensin opitaan hallitsemaan palloa. Suomessa pelaaja ei osaa sitä kun tulee joukkueeseen tai akatemiaan nuorena. Jossain Espanjassa ei paljon kuljettamista opeteta, koska pelaaja osaa sen jo valmiiksi.

Olet oikeassa ettei pelaajat sitä usein "tyhjästä keksi", vaan valmentajan tehtävä on luoda tilanne missä se keksiminen on sellainen juuri minkä valmentaja haluaa saada aikaiseksi. Otetaan ensin se tavoite, vaikka murtava syöttö. Sen jälkeen mietitään millaisella tavalla halutaan ne murtavat syötöt antaa. Esim. väliin/taakse/sivuun. Sen jälkeen muokataan tilanne sellaiseksi että noita tulee ns. väkisinkin. Sen jälkeen aletaan miettimään miksi joku onnistui, miksi toinen ei(ei tietenkään koko aikaa, mutta välillä). Sen jälkeen mietitään miten sen voisi tehdä paremmin, samalla lisätään lisää haastetta(pienennetään aluetta, lisätään vastustajia, jne.).

Itse olen peluuttanut fudiksessa 1-2-1 5vs5 pelissä, 2-3-1 7vs7 pelissä, 3-1-3-1 9vs9 pelissä ja 4-2-3-1 11vs11 pelissä. Tämä siis yleisesti ja kärjistäen. Otetaan vaikka tuo ihan 5vs5 peli. Periaatteessa kun peliä avataan on laitojen tehtävä levittää rajoihin saakka suunnilleen peliä. Miksi? Tällöin saadaan tilaa itselle ja kavereille. Tässä jo hyvä oppi 8-9vuotiaalle junnulle. Sitten opetellaan käyttämään sitä tilaa. Nyt kuitenkin pelissä voi tulla tilanne missä esim. pohjapelaaja lähteekin ylös, tällöin mitä pitäisi jonkun pelajaan tehdä? Täyttää tuo aukko. Samoin, jos kärki leikkaa laitaan, minne laidan on liikuttava? Moni asia tuon ikäistenkin peleissä on sellaisia että aikuinenkaan osaa tehdä ns. oikeita ratkaisuja. Kuitenkin näissä tärkein ohjeeni(omasta mielestäni) on se että ei mennä kaverin viereen ja aina ollaan poissa vastustajan selän takaa. Nyt sitten kokoajan näillä pienillä ohjeilla pojat oppivat jo pienestä saakka käyttämään kentällä tilaa hyödykseen.

Tässä muuten aiemminkin kun oli puhetta Horst Weinista, niin vähän esimerkkiä mitä tuossa aiemminkin hain takaa: Fussballtraining, Entwicklung der Spielintelligenz Teil 3 (Horst Wein) - YouTube

Nyt pitää olla tarkkana, jos meinaat pysyä jääkiekkokeskustelussa aivan ytimessä. Jalkapallosta en tiedä, mutta kaikkialla jääkiekkoilun evoluution kärki on vienyt siihen suuntaan, että nimeomaan korostuvat pelipaikat.

Se on sitten poikkeus, kun pakki tukee tai nousee hyökkäykseen, mutta siinäkään kyse ei ole siitä, että pelipaikat hälvenevät. Noussut pakki lähteen nousuunsa pakin paikalta - ja useimmiten hän palaa sinne pakin paikalle takaisin ennen kuin vastustaja kääntää hyökkäykseen. Eli pakki vain "piipahtaa" hyökkäyksessä eikä tässä asiassa suomalaiset jääkiekkoilijat ole yhtään jäljessä minkään muun maan pelaajia.

Johtava

Puhun juuri niistä tilanteista milloin pelataan näitä ns. poikkeustilanteita. Niiden tunnistamisessa kun vaaditaan juurikin sitä pelinlukemista erittäin paljon. Missä vain palloilulajissa. Toki usein voi korostua joku fyysinen ominaisuus(esim. nopeus) näissä tilanteissa. Eli nopeampi kaveri voi tukea hyökkäystä useammin jääkiekossa, kuin hidas. Tämä kärjistetysti. Kuitenkin koen että esim. Erik Karlsson ei pelaa peliään vain sen mahtavan luistelunsa kautta, vaan myös juuri sen että lukee peliä niin erinomaisesti. Näkee syöttölinjat/-kulmat, tietää juuri kuinka syvälle voi mennä tukemaan että silti ei pelaa itseään ulos, jne.

Tavoitteena jääkiekossakin kun on luoda ylivoimatilanteita kentällä, luoda tilaa ja aikaa itselle/joukkueelle. Tässä vaaditaan juuri sitä että pelaaja pystyy tunnistamaan tilanteen ja sen vaativan ratkaisun.

En puhu siis mistään pelipaikkojen kokonaisesta vaihtamisesta, vaan siitä että jos vastustaja liikkuu tietyllä tavalla ja oma pelaaja tietyllä tavalla, niin silloin itse pystyt tekemään oikean ratkaisun. Ehkä helpoin esimerkki on joku yv:llä puolustajan nouseminen takatolpalle, ilman että se on erikseen kauheasti harjoiteltu kuvio. Tai samoin nopea vastahyökkäys missä se puolustaja tulee tukemaan hyökkäystä luodakseen ylivoimahyökkäyksen. Tai vaikka kulmapeli missä vastustajan puolustuksesta liian moni kaveri ajaa kulmaan/keskittyy vain hyökkääjiin. Tai omassa päässä sitten tilanne jossa omat puolustajat molemmat pelaavat itsensä ulos, niin miten silloin pitäisi hyökkääjän reagoida tilanteeseen.

Ja näissä kaikissa Suomi on jäljessä maailmaa. Eli pelitilanteiden lukemisessa ja pelitaidossa muutenkin. Tämän takia Suomi on tuottanut vuosia 3-4 kentän jyriä ja maajoukkueessa ihmetellään kun maalinteko on vaikeaa, jne.

 

[Jaws]

Esimerkiksi Meidän peli jääkiekossa, voitaisiinko ajatella, että sitä voitaisiin opettaa tällaisella "metodilla"? Pelikirja sisältää tässä tapauksessa "kaiken" mutta alkuun oltaisiin hyvinkin kurinalaisia ja ikään kuin purettaisiin sitä sen myötä, kun pelaajien peliäly (ja pelitaito) kehittyy.

Eikö tämä olekaan ihan yleinen käytäntö lähes kaikissa juniorijoukkueissa?

Olen aina ollut siinä käsityksessä, että pelikirjaa nimenomaan avataan aina enemmän ja enemmän mitä vanhemmaksi pelaajat ja näiden peliäly kehittyvät. Pelaajan näkökulmasta pelikirjaan lisätään aina uusia asioita, vaikka pelikirja itsessään käsittääkin enemmän kuin aluksi opetetaan. Olen aina pitänyt tätä itsestäänselvyytenä.

Siis mikäli ymmärsin oikein pointtinne.

 

[P.Sihvonen]

Tulkaa muutkin mukaan!

Poliitikot sanovat usein, että tästä ja tästä aiheesta tarvitaan laaja keskustelu.

Nyt olen oikeasti sitä mieltä, että tästä pelinopettamisen kysymyksestä sietää käydä Jatkoajassakin erittäin laajaa keskustelua.

Niinpä toivon, että nyt ne nimimerkit, jotka ovat olleet erittäin aktiivisia tässä ketjussa niin monen monta kertaa muutoin, tulevat myös mukaan. Sopiiko?

Ettei tämä ole vain P.Sihvosen, J.Grönvallin, DEFENCEN ja eaglen pienen porukan keskustelu. Nyt on muiden hetki näyttää kyntensä - tai olla näyttämättä.

Tästä pitää keskustella laajasti!

Johtava, nöyrästi laajaa keskustelua toivoen

 

[Osmo Rapeli]

Sen verran kommentoisin, että kenelle tahansa kiekkoa seuraavalle nuo kaksi juttua, tilan voittaminen ja sen tekeminen; niiden bongaus jääkiekko-ottelusta ja joukkueen pelitavasta on välillä erittäin hauskaa puuhaa. Tai etenkin on ilo huomata, jos uusi valmentaja on tuonut jotain kyseisen fiksua ajatusta joukkueen pelitapaan. Se luo jääkiekko-otteluun pientä uutta lisämaustetta esimerkiksi sillä tavalla, että nykyisin keskialueenkin pelin seuraaminen on kiinnostavampaa, kun keskialue on muutakin kuin läpisyöttöjen kärkkymistä tai alivoimaista puskemista trappiin.

 

[Mänizeri]

Tästä pitää keskustella laajasti!

Samaa mieltä ja nyt täytyy kelata taaksepäin ja katsoa mitä täällä on kirjoitettu. Toisaalta tätä varten voisi avata uuden ketjun. Mielenkiintoista settiä.

Ja jos vain löytyy eri lajien edustajia, jotka sattuisivat täällä pyörimään, arkku auki, niin saadaan ns. "poikkitieteellisyyttä" ... (Olen useaan otteeseen ihmetellyt, että miksi Suomessa ei laajasti koota eri palloilulajien edustajia vaikka Vierumäelle 2 x vuodessa, mutta ehkä se on liian raskas savotta? Niin paljon kun on varmasti olisi opittavaa myös toisilta)

 

[P.Sihvonen]

Totta!

Sen verran kommentoisin, että kenelle tahansa kiekkoa seuraavalle nuo kaksi juttua, tilan voittaminen ja sen tekeminen; niiden bongaus jääkiekko-ottelusta ja joukkueen pelitavasta on välillä erittäin hauskaa puuhaa. Tai etenkin on ilo huomata, jos uusi valmentaja on tuonut jotain kyseisen fiksua ajatusta joukkueen pelitapaan. Se luo jääkiekko-otteluun pientä uutta lisämaustetta esimerkiksi sillä tavalla, että nykyisin keskialueenkin pelin seuraaminen on kiinnostavampaa, kun keskialue on muutakin kuin läpisyöttöjen kärkkymistä tai alivoimaista puskemista trappiin.

Se on juuri noin! Moderni jääkiekko moninaistuu, on variaatioita.

Koin jännän jutun 2009 syksyllä, kun Mussukkani (vol.1) aivan perusteellusti ihmettelivät ja kysyivät minulta ja Yrjänheikiltä, että miten niin me emme muka hyökkää KESKIALUEELLA kolmella neljää vastaan, vaan palautamme?

Joukkue meinasi kriisiytyä tuohon "palauttamiseen" keskialueelta, koska eihän niin ollut aiemmin jääkiekkoa pelattu juurikaan. Joskus marraskuussa Mussukat (vol.1) oivalsivat, että jopa neljällä neljää vastaan hyökkääminen tarkoittaa keskimäärin yhtä kuin kiekon vapaaehtoista luovuttamista vastustajalle - ja sehän oli vastoin pelikirjamme yhtä pääperiaatetta, koska halusimme pitää pelivälineen itsellämme.

Johtava

 

[lunar]

Jääkiekkojoukkueen toimitusjohtajan kutsuminen mukavitsikkäästi perätuhtomieheksi vesittää viestin, jossa voisi jotain järkevääkin sisältöä olla aika täydellisesti. Ilmeisesti tämä henkilökohtaisuuksiin menevä kuittailu on analyytikon tai sivupersoonansa tapa toimia. Olisi mielenkiintoista tietää johtuuko tämä siitä, että kun itse joutuu ajelemaan mopolla, on katkera niitä kohtaan joiden sosioekonominen asema mahdollistaa purjehtimisen?

 

[P.Sihvonen]

"Tahton tietysti", kuten Uuno sanoi häissään

Jääkiekkojoukkueen toimitusjohtajan kutsuminen mukavitsikkäästi perätuhtomieheksi vesittää viestin, jossa voisi jotain järkevääkin sisältöä olla aika täydellisesti. Ilmeisesti tämä henkilökohtaisuuksiin menevä kuittailu on analyytikon tai sivupersoonansa tapa toimia. Olisi mielenkiintoista tietää johtuuko tämä siitä, että kun itse joutuu ajelemaan mopolla, on katkera niitä kohtaan joiden sosioekonominen asema mahdollistaa purjehtimisen?

Missä noin rumasti on laitettu, Twitterissä? Perätuhtomies? Jokerit?

Tällaisena viherpunertavana ajattelijana en perusta sosioekonomisesta asemasta. Kannatan kaiken tasaavaa hyvinvointivaltiota, oikeasti.

Rikastun vain kuten Uuno Turhapuro, jos pääsen rikkaisiin naimisiin. Mutta se nyt on vain toiveajattelua.

Johtava, vasemmalta

 

[P.Sihvonen]

Puhun juuri niistä tilanteista milloin pelataan näitä ns. poikkeustilanteita. Niiden tunnistamisessa kun vaaditaan juurikin sitä pelinlukemista erittäin paljon. Missä vain palloilulajissa. Toki usein voi korostua joku fyysinen ominaisuus(esim. nopeus) näissä tilanteissa. Eli nopeampi kaveri voi tukea hyökkäystä useammin jääkiekossa, kuin hidas. Tämä kärjistetysti. Kuitenkin koen että esim. Erik Karlsson ei pelaa peliään vain sen mahtavan luistelunsa kautta, vaan myös juuri sen että lukee peliä niin erinomaisesti. Näkee syöttölinjat/-kulmat, tietää juuri kuinka syvälle voi mennä tukemaan että silti ei pelaa itseään ulos, jne.

[--]

Tavoitteena jääkiekossakin kun on luoda ylivoimatilanteita kentällä, luoda tilaa ja aikaa itselle/joukkueelle. Tässä vaaditaan juuri sitä että pelaaja pystyy tunnistamaan tilanteen ja sen vaativan ratkaisun.

[--]

Ja näissä kaikissa Suomi on jäljessä maailmaa. Eli pelitilanteiden lukemisessa ja pelitaidossa muutenkin. Tämän takia Suomi on tuottanut vuosia 3-4 kentän jyriä ja maajoukkueessa ihmetellään kun maalinteko on vaikeaa, jne.

Mielestäni suomalainen jääkiekkoilu on noissa asioissa jäljessä, mitä tulee 1985-1994 -syntyneisiin pelaajiin. Ja siis nimenomaan yksilötasolla.

Mutta laajemmissa silmänaloissa, jos tarkastellaan Leijonia, ja sanotaan 1970-1984 -syntyneitä, niin suomalaiset yksilöt ovat olleet maailman parhaita pelitilanteiden lukemisessa ja pelitaidossa. Tai, no, ovatkohan sittenkään olleet... palaan siihen ihan kohta.

En ole täsmällisesesti laskenut, mutta 2000-luvulla Suomi on ollut peräti ykkönen mutta ainakin kakkonen, kun mitataan asiaa maajoukkueiden menestyksellä kaikki kärkimaat lukien. Ja joka tapausessa Leijonat on pelannut taktisesti maailman edistyksellisintä jääkiekkoa kaudesta 2003-2004 aina näihin päiviin asti, mitä tulee pelitapaan. Tästä voidaan ottaa pois kausi 2004-2005, jolloin laji oli valtavan sisäpoliittisen mylleryksen vallassa meillä.

Yhtä kaikki, pääsen mielenkiintoiseen pointtiin: Mikä on pelikirjan (l. pelitapa) ja yksilön (l. kyky lukea pelitilanteita ja pelitaidon taso) suhde?

Mietitään viime MM-kisoja.

On aivan varmaa, että Radulovin pelitaidot ovat paremmat kuin Pesosen. Siitä huolimatta Radulov pelasi katastofijääkiekkoa ja Pesonen hyvää laitahyökkääjän jääkiekkoa. Miksi? En lähtisi selittämään eroa pelkästään Jalosen ja Biljadedtinovin pelikirjojen erolla. Lähtisin kauempaa. Otaksun, että Radulov on elänyt juniorivuotensa kuin pellossa, mitä tulee pelikirjaan. Pesonen on taas käynyt suomalaisen koulun, jossa keskiössä on yhteistyön jääkiekkoa ja niin muodoin pelikirja-ajattelu. Eli en lähtisi myöntämään kovin herkästi, että suomalaiset jääkiekkoilijat ovat tippaakaan jäljessä pelitilanteiden lukutaidossa, varmaankin päinvastoin. Voi olla, että jopa 1985-1994-syntyneemmekin ovat ihan maailman kärkeä lukemaan ja reagoimaan pelitilanteisiin. Mutta heidän ongelmansa on pelitaito ja kilpailullisuuden puute mentaliteetin puolella.

Näen, että pelitilanteiden lukutaito syntyy ja kehittyy parhaiten, kun harjoittelua lapsesta asti ohjaa melko tiukka pelikirjaote.

Johtava

 

[TosiFani]

...Näen, että pelitilanteiden lukutaito syntyy ja kehittyy parhaiten, kun harjoittelua lapsesta asti ohjaa melko tiukka pelikirjaote.

Johtava

Minusta pelitilanteiden lukutaito syntyy ja kehittyy yksittäisten pelitilanteiden opettelulla, minusta pelikirjalla ei ole mitään merkitystä pienten lasten jääkiekossa.

Kun pelaaja saa kiekon, hänelle pitää opettaa minkälainen syöttö, kuljetus, harhautus tuollaisessa tilanteessa on järjevä. Ihan vastaavasti kiekottomalle pitää opettaa mikä on järkevää puolustamista tai hyökkäämistä.

Minä vierastan koko pelikirja -käsitettä pikkujunnujen kanssa, pitää opettaa reagoimaan yksittäisiin tilanteisiin järkevästi. Myöhemmin näitä yksittäisiä pelitilanteita sitten nivotaan pelitavaksi.

Jos pikkujunnuille kerrotaan miten esim. hyökätään oikein, on vaarana että pelistä tulee puuduttavaa, ilo häipyy. Lisäksi voi tulla väärin sammutettu -ilmiö, hyökkäys on hyvä, mutta kun se käynnistyi pelikirjan vastaisella teolla, esim. alimman miehen harhautuksella, se ei ollut oikein hyökätty.

 

[P.Sihvonen]

Pelikirja - pelitapa - pelitilanne - tekniikka

Minusta pelitilanteiden lukutaito syntyy ja kehittyy yksittäisten pelitilanteiden opettelulla, minusta pelikirjalla ei ole mitään merkitystä pienten lasten jääkiekossa.

Kun pelaaja saa kiekon, hänelle pitää opettaa minkälainen syöttö, kuljetus, harhautus tuollaisessa tilanteessa on järjevä. Ihan vastaavasti kiekottomalle pitää opettaa mikä on järkevää puolustamista tai hyökkäämistä.

Minä vierastan koko pelikirja -käsitettä pikkujunnujen kanssa, pitää opettaa reagoimaan yksittäisiin tilanteisiin järkevästi. Myöhemmin näitä yksittäisiä pelitilanteita sitten nivotaan pelitavaksi.

Jos pikkujunnuille kerrotaan miten esim. hyökätään oikein, on vaarana että pelistä tulee puuduttavaa, ilo häipyy. Lisäksi voi tulla väärin sammutettu -ilmiö, hyökkäys on hyvä, mutta kun se käynnistyi pelikirjan vastaisella teolla, esim. alimman miehen harhautuksella, se ei ollut oikein hyökätty.

Nyt tässä täytyy olla jokin ankara käsitesekaannus. Jokainen valmentajahan valmentaa pelikirjansa eli sen mukaan, mikä on hänen jääkiekkokäsityksensä.

Etenkin pelitilannevalmentaminen on kiinteä alakohta pelikirja-ajattelulle.

Kaikkihan mahtuu aina akselille pelikirja - pelitapa - pelitilanne - tekniikka.

Et kai sinä, TosiFani ole, toivottavasti et ole, valmentanut, siis jos olet valmentanut, yhtään harjoitusta ilman pelikirja-ajattelua?

Ei voida kaikkea kaataa suomalaisen laatujunioripelaajatuotannon romahtamisesta Nuori Suomi -ideologian niskaan; toinen mokoma kaatuu niiden koutsien niskaan, jotka ovat vetäneet vain yksittäisiä harjoitteita miettimättä, miten tämä harjoite palvelee pelaamista, miten tämä opetettu tekniikka liittyy sen ja sen pelitilanteen voittamiseen ja sitä kautta pelitapaan ja sitä kautta pelikirjaan.

Pelikirjavalmentaminenhan aivan pienimmissä junnuissa poistaa käytöstä vaikkapa perinteiset keskiympyrän kierrot. Pelikirjavalmentaja miettii: OK, tässä harjoitellaan perussyöttöä paikallaan olevalta pelaajalta kaarreluistelussa liikkuvalle pelaajalle. Mutta kun pelissä ei esiinny koskaan vastaavia tilanteita (että joku luistelisi keskiympyrän kaarretta pitkin niin, että lähtee viistosti liikkeelle kohti omaa maalia vastustajan sinisen kulmasta, liikkuun keskiympyrän kaarretta yli kentän, saa syötön kaarelle keskiviivalle seisovalta pelaajalta... jne.), täytyy tuo liikerata korvata sellaisella harjoitteella, jossa pelaajat liikkuvat pelinmukaisia liikeratoja. Eli sama harjoite sijoitetaan kaukaloon niin, että sillä on korrelaatio pelin tapahtumien kanssa. - Ja tämä siis on äärimmäinen, yksinkertaisin mahdollinen esimerkki.

Pelikirjavalementajat jo aivan pienimmissä junnuissa valmentavat peliä - eivät yksittäisiä pelistä liikaa irti olevia elementtejä.

Kokemuksesta voin kertoa, että lähes kaikki harjoitteet voi saada palvelemaan pelinomaisesti peliä 7-40 - vuotiaille pelaajille, jos valmentaa pelikirja-ajattelun kautta.

Liki jokainen harjoite pitää olla osa pelitapaa ja niin muodoin osa pelikirjaa.

Johtava

 

[Everton]

Lisäksi voi tulla väärin sammutettu -ilmiö, hyökkäys on hyvä, mutta kun se käynnistyi pelikirjan vastaisella teolla, esim. alimman miehen harhautuksella, se ei ollut oikein hyökätty.

Muistan, kun pikkunappulana pelattiin futista miljoona-mypaa vastaan. Tuloksena oli yleensä 7-0-tappio. Tästä on niin kauan aikaa, että vielä silloin esihistoriassa maalivahti sai ottaa käsiinsä hänelle palautetun syötön.

Kun olin riittävän kauan katsellut sitä, että pakki palautti lyhyen maalipotkun aina molarille, niin päätin kirmaista puolustajan tontiltani väliin ja tekaisin maalin. Joukkuekaverit olivat innoissaan, kun saatiin kesän eka maali MyPaa vastaan tehtyä. Valmentaja puolestaan huusi naama punaisena, kun olin jättänyt puolustajan paikkani.

Mun mielestä kyseinen valmentaja oli mulkku, mutta tämän ketjun määritelmien mukaan kai kunnollinen ja asiansa osaava juniorivalmentaja. No, meidän jengissä hävikki oli seuraavina vuosina melkoinen, eikä kukaan jatkanut harrastusta mopovuosia edemmäs. Tosin ei siitä MyPan ikäluokastakaan tullut yhtään Veikkausliigapelaajaa - yksi jannu taisi päästä pelaamaan Itävallan kakkosdivarissa.

 

[P.Sihvonen]

Miten niin muka?

Kun olin riittävän kauan katsellut sitä, että pakki palautti lyhyen maalipotkun aina molarille, niin päätin kirmaista puolustajan tontiltani väliin ja tekaisin maalin. Joukkuekaverit olivat innoissaan, kun saatiin kesän eka maali MyPaa vastaan tehtyä. Valmentaja puolestaan huusi naama punaisena, kun olin jättänyt puolustajan paikkani.

Mun mielestä kyseinen valmentaja oli mulkku, mutta tämän ketjun määritelmien mukaan kai kunnollinen ja asiansa osaava juniorivalmentaja.

Nyt on aivan pakko kysyä, että miten ihmeessä ja miten niin muka "tämän ketjun määritelmien mukaan kai kunnollinen ja asiansa osaava juniorivalmentaja"!?

Johtava

 

[DEFENCE]

Tai niin, että pelaajan pitää itse keksiä ja löytää oikea ratkaisu. Jälkimmäistä ei voi tapahtua ilman, että koutsi on osannut ohjata pelaajaa ajattelemaan tietyllä tavalla.

Tämähän on juuri teemapelien hienous. Peliä muokkaamalla valmentaja pystyy luomaan tilanteita, joissa pelaaja itse joutuu oivaltamaan oikean ratkaisun, joita myös sitten valmentajan palautteella ja kysymyksillä vahvistetaan.

Jääkiekossa, jos käytän Meidän peliä esimerkkinä, tämä voisi mennä näin:

- käytössä on viisi erilaista avausrytmiä (ja tavallaan pelin rytmiä)
- olen jopa arvottanut nämä niin, että toinen on toistaan vaikeampi:
- helpoin on nopea avaus, se vaatii vähiten kentän hahmotusta ja pelin ymmärrystä, vaikeimmat ovat viivelähtö ja palautus jotka vaativat pelaajalta jo ymmärrystä koko viisikon liikkumisesta, sekä vielä vastustajan viisikon vastaavasta

Näin ollen pelin opettamisen kannalta kysymys kuuluu, ottaako peleihin käyttöön heti kaikki viisi rytmiä, vai aloittaako niin, että on ainoastaan kaksi helpointa rytmiä mukana? Tämä vaatii tietenkin vielä tavoitteen, eli miten halutaan tänään pelata -> miten sovelletaan näitä opittuja rytmejä.

Näkisin, että tällainen looginen lähestyminen auttaa myös pelaajaa, paitsi siten, että tämä pikkuhiljaa oppii nopean pelaamisen periaatteet, niin tämä (parhaat ensimmäisinä) alkaa jo huomata ongelmat joita tällainen "yksiulotteinen" tai pakotettu pelaaminen tuottaa, ja joku alkaa jo kyselemään, että onko tässä järkeä.

Se ei poissulje tietenkään sitä, että harjoituksissa jo vähän tutustutaan muihinkin, opetellaan tekemään ja ymmärtämään, sitä kautta taas peleihin lisää haastetta jne.

No, en tiedä, kertokaa. Sen vuoksi minä kyselen. :)

Miksi lähteä opettamaan viittä eri rytmiä??
Ns. pelitapakierroissa tai vaikka puolustajien parityöskentely harjoitteissa voidaan näitä käydä läpi tilan tekemisen pelitaitoina. Olisiko parempi pyrkiä siihen, että kiekottomien tarjonta on aina "sama" ja kiekollinen päättää voiko hän voittaa tilaa vai tehdä tilaa? Onko valinta kiekollisen vai valmentajan määräämä? Usein vaihto tilanteissa kun molemmat joukkueet vaihtaa näkee turhia viivelähtöjä (ja hukataan mahdollisuus tilan voittamiseen), kun pakkipari olisi voinut Tre Kronor -tyylisesti rytmittää peliä B-pisteiden ja siniviivan välisellä alueella. Liika rakenne vie pelistä "vaistoilla pelaamisen"

Kaikki kunnia Siffan ansiokkaalle tilastoinnille, joka näytti, että tilan tekeminen on osa modernia huippu kiekkoilua. Mutta sillä mikä rytmi nyt valitaan on sivuseikka ja tärkeää pitäisi olla se, että tilaa tehdään vain kun se tarpeellista. Peliä pitäisi pelata aina korkeimmalla mahdollisella prioriteetilla (niin kuin Everton teki futis junnuna).

Tilan voittaminen helppoa?
Pelaaminen on sitä vaikeampaa mitä korkeammalla prioriteetilla sitä pelataan. Miten nopea avaus muka vaatii vähiten kentän hahmotusta ja pelin ymmärrystä? Varmasti, jos se on joku silmät kiinni pleksipurku. Hyvä oikea aikainen tilan voittaminen vaatii nimen omaan pelin lukua ja oikeaa reagointia. Tilan tekemisellä saatu lyhyt ikkuna tilan voittamiseen jää muuten käyttämättä. Viive lähdössä voidaan rauhassa ottaa viisikko kasaan ja huolehti että tarjonta on paikallaan jne.

Viesti on varmaan sekava ja vaikeaselkoinen, kun yrittää kirjata ajatuksia laajasti.

 

[P.Sihvonen]

Muutama täsmennys!

Kirjoitan parhaillaan Urheilulehden SM-liiganumeroa. Siksi ehdin kommentoida vain pari kohtaa muutoin ansiokkaasta ja mehukkaasta viestistäsi. Muiden kannattaa palata siihen kokonaisuudessaan tuolla ylempänä, siinä on paljon asiaa. Mutta minun pitää "johtavana" korjata nyt pari seikkaa, että voimme sitten jatkaa oikealla polulla keskustelua.

Usein vaihto tilanteissa kun molemmat joukkueet vaihtaa näkee turhia viivelähtöjä (ja hukataan mahdollisuus tilan voittamiseen), kun pakkipari olisi voinut Tre Kronor -tyylisesti rytmittää peliä B-pisteiden ja siniviivan välisellä alueella.

Tässä on nyt otettava huolella lukuun kaksi seikkaa. Ensinnäkin, vaihtojen yhtäläiset pituudet. Ja toiseksi, seuraukset, joita syntyy, kun väsyneellä viisikolla tai useimmin vain sen osalla lähdetään voittamaan tilaa väsyneenä.

Kohta yksi: Minulla oli Pelicansissa sellainen amerikkalainen apuvalmentaja kuin Lee Mendelson. Kysyin joskus Leeltä, joka peluutti pakkeja, että jaksaako Santeri Heiskanen pelata joka toista vaihtoa, kun tuntui, että Santtu oli jäällä liki kaiken aikaa? Lee toi minulle mielenkiintoisen tutkimuksen maailma jääkiekkoilusta. Siinä osoitettiin, että viisikot pelaavat käytännössä vastustajien viisikoiden kanssa yhtä pitkiä vaihtoja, erot ovat vain parin, kolmen sekunnin luokkaa. Lee tarkoitti, että jos hän laittaa Santun aina vastustajan ykkösnyrkkiä vastaan, kun se tulee jäälle, Santtu pelaa tismalleen samoja sekunteja kuin vastustajan parhaat. Lee lisäsi, että kaiken kukkuraksi puolustaminen on rasitukseltaan hieman helpompaa kuin hyökkääminen edellyttäen, että puolustava pelaaja puolustaa "rennosti" ja "nauttien". No, niin Santtu teki. - Se, mitä haluan sanoa, liityy noihin mainitsemiisi "turhiin viivelähtöihin". Teen ihan selväksi: Ne. Eivät. Ole. Turhia. Nimittän on niin, että sillä hetkellä, kun vastustaja lähtee vaihtoon, siinä 35-45 sekunnin kohdalla, maitohappoa on yhtä paljon niin vastustajan kuin oman pelaajan reidessä. Ei ole järkeä lähteä enää hyökkäämään happojen kanssa. Ja sitä paitsi omista riveistäkin alkaa miehiä mennä vaihtoon. Jos haluaa pelata säällistä tilan voittamiseen ja tilan tekemiseen perustuvaa jääkiekkoa, ei pidä missään nimessä lähteä tuossa tilanteessa hyökkäämään maitohappojen kanssa kolme vastaan kolme -hyökkäystä! Leen tilastosta inspiroituneena olen sitten tahollani tehnyt omia tilastojani. Olen tutkinut niitä (typeriä) hetkiä, jolloin vaihdon hetkeä ei pyhitetäkään viivelähdölle, kun kiekko on omilla ja lähdetäänkin hapoilla ja organisoitumattomana puskemaan ylöspäin, noin 9 kiekkoa 10:stä päätyy vastustajalle. Sitä ei kai haluta kiekkokontrollijääkiekossa? Ja pystysuunnan jääkiekon järkevimmät koutsi ajattelevat prosenttikiekon kautta: senkus annetaan kiekko vastustajalle.

Kaikki kunnia Siffan ansiokkaalle tilastoinnille, joka näytti, että tilan tekeminen on osa modernia huippu kiekkoilua. Mutta sillä mikä rytmi nyt valitaan on sivu seikka ja tärkeää pitäisi olla se, että tilaa tehdään vain kun se tarpeellista. Peliä pitäisi pelata aina korkeimmalla mahdollisella prioriteetilla (niin kuin Everton teki futis junnuna).

Nyt et ole kartalla yhtään! Ammattimies ei sano koskaan, että "sillä mikä rytmi nyt valitaan on sivu seikka" [sivuseikka]. Sehän on pelin virtauksen kannalta aivan kaikki kaikessa, minkä hyökkäysrytmin viisikko valitsee! Kuten siffa on ansiokkaalla tilastoinnillaan osoittanut, viisikot valitsevat ylivoimaisesti useimmiten nopean tai puolinopean vaihtoehdon. Jopa Leijonat lähti Jukka Jalosen aikana liian usein nopeasti tai puolinopeasti pystyyn. Aina kisojen mitaan Jalonen sai karsittua noita väärän hetken nopeita ja puolinopeita - ja siitä seurasi muun muassa Bratislavassa maailmanmestaruus.

Johtava