Sihvosen yksinkertaistus siitä, että hyvä pelikirja automaattisesti johtaa hyvään tunteeseen ja haluun on mielestäni laajemmin ajateltuna myös väärä. Kyse on aina kokonaisuudesta ja tärkein asia joukkueen toimivuudessa on mielestäni johtajuus. Ilman hyvää johtajuutta mielestäni kaikki muu on turhaa. Hyvä johtaja saa joukkueen toimimaan keskinkertaisellakin pelitavalla siten, että kentällä on nähtävissä sitä hulluutta ja halua.
Kun en ihan tajua niin avaa meille miten pelitapa tuottaa tunteen? Onko joku pelitapa niin hieno, että se on kuin isänmaa, jonka puolesta haluaa vaikka kuolla vai mistä tässä on kysymys?
Tässä nyt varmaan keskustellaan siitä, että karismaattinen johtaja voi luoda positiivista tunnetta, vaikka pelikirja ei toimisikaan ihan täydellisesti. Otetaan esimerkiksi vaikka viime kauden Stanley Cupin finaalit: Kings pelasi huomattavasti ehyemmällä ja selkeämmällä pelitavalla, mutta Devils roikkui silti mukana. Väittäisin, että tämä tapahtui aika pitkälle tunteen voimalla. Uskaltaisiko jopa sanoa, että tunne pisti vastaan paremmalle pelitavalle, mutta hävisi.
Otetaan esimerkki: Kings saa kiekon omalla alueellaan, pakki-pakki levitys ja syöttö yleensä keskustaan. Devilsin valmentaja DeBoer alleviivasi ennen jokaista peliä, että heidän pitää karvata aggressiivisemmin, pitää päästä nopeammin Kingsin iholle karvaustilanteissa. Näytti siltä, että Devils karvasi todella suurella tunteella ja pelaajat menivät täysillä karvaustilanteisiin, mutta silti Kings tuli kerta toisensa jälkeen paineen alta pois. Kyse ei ollut siitä, että Devils ei olisi halunnut tarpeeksi karvata. Ei, vaikka DeBoer sitä halua rivien välistä kuuluttikin ennen pelejä. Kyse oli siitä, että Devilsin viisikko oli hajallaan jo lähtökohtaisesti karvaukseen lähdettäessä. Devilsin pelin rakenne ei mahdollistanut tarpeeksi riistoja karvaustilanteissa. Ei vaikka kuinka olisi ollut tunne tapissa. Minusta vieläpä näytti että se oli tapissa. Periaatteessa voisi kai sanoa, että Devils pelasi nuo karvaustilanteet suuremmalla tunteella, mutta Kingsin pelitapa voitti tunteen noissa tilanteissa kerta toisensa jälkeen.
Mielestäni DeBoerin pelitapa oli lähtökohtaisesti väärä. Noissa tilanteissa olisi pitänyt aina tehdä valinta mennäkö karvaamaan vai pudotetaanko ohjauspeliformaattiin. Olisi pitänyt kaksivaiheistaa voimakkaasti karvauspeliä. Kun pelaajat näkevät, että päästään iholle tiiviillä viisikolla niin silloin karvataan, mutta jos kesken vaihdon ensimmäinen karvaamaan ehtivä luistelee syvyyteen yksin, ollaan tuhon omia. Devils pyrki aina, kokoajan ja joka vaihdossa karvaamaan voimakkaasti, fight fire with fire, suurella tunteella. Kings kiekotteli lähes aina alta pois ja pääsi vieläpä hyökkäämään rintamana, joka taas mahdollisti tiiviillä viisikolla karvaamisen Devilsin päässä. Eikä Kings tässä nyt pelannut lähellekään mitään meidän peliä, vaan hyökkäsi koko ajan joko nopeasti tai puolinopeasti.
Pitäisi myös määritellä mitä tarkoitetaan, kun puhutaan tunteesta. Ehkä tässä kun puhutaan tunteesta, niin se käsitetään Suomessa monesti hampaat irvessä aivan täysillä taisteluksi. Puristetaan mailaa ja yritetään aina vaan kovemmin ja kovemmin. Me olemme hyviä siinä. Kuitenkin jos miettii juuri tuota Kingsien taivalta kohti mestaruutta, niin enemmän sieltä paistoi tekemisen riemu ja sellainen helppous. Ei ikään kuin tarvitse mennä ihan täysillä hampaat irvessä, vaan tekeminen on rentoa, ei kuitenkaan löysää vaan sujuvaa.
Jos tässä nyt yrittää vetää omia ajatuksia yhteen, niin heikommalla pelitavalla pelaava joutuu kaivamaan sitä tunnetta koko ajan jostain lisää ja lisää, jolloin se yrittäminen ja täysillä meneminen saattaa mennä jossain vaiheessa yli ja saattaa turhautua. Jos taas pelitapa toimii, niin se tunne asettuu ikään kuin automaattisesti sopivaksi, ei mene yli eikä ali. Silloin ei tarvitse tuhlata energiaa siihen fiiliksen etsimiseen, tunteen esiin piiskaamiseen, vaan voi keskittyä vain pelaamiseen ja siitä nauttimiseen.