Itse ajattelen tämän homman niin, että se Jortikkamainen pelkkä huutaminen, mouhoominen ja vittuilu alkaa olla totaalisesti eilistä päivää. Taas ilman auktoriteettiä ei liigatasolla pysty valmetamaan, kuten tämän kauden alla huomattiin. Valmennustyylejä on erilaisia ja jokainen valmentaja on persoonana erilainen ja tämä persoona on monesti erittäin tärkeä osa kokonaisuutta. Suikkanen nyt alkuun vaikka esimerkkinä, ja tais mm. sitouttaminenkin onnistua.
Pelkän huutamisen ja vittuilu -metodin taustalla on ajatus siitä, että pelaajat eivät itse tajua mitään vaan ovat perusluonteeltaan tyhmiä ja laiskoja. Vain valmentaja tietää asiat. Auktoriteetti tulee tällöin lähinnä aseman kautta kun valmentaja on automaattisesti auktoriteetti. Jotenkin esimerkiksi Jortikasta on paistanut viime vuosina tällainen ajatusmalli läpi.
Ilman auktoriteettia ei pysty kuitenkaan valmentamaan, se on päivän selvää. Kyse on siitä miten auktoriteetti ansaitaaan ja miten sitä käytetään. Itse näen, että nykyisin on lupa olla erilainen ja valmentaja voi tuoda yhä enemmän omaa persoonansa mukaan valmentamiseen. Kaikkien valmentajien ei tarvitse olla valettu enää samasta muotista. Petri Matikainen ja Kai Suikkanen ovat hyviä esimerkkejä tästä (muitakin toki on). Heillä on jo persoonassa sitä tarvittavaa auktoriteettia ja karismaa, joten heidän ei tarvitse tukeutua vain asemaansa. Kun heität oman persoonasi mukaan valmentamiseen, sitoudut itsekin paljon paremmin joukkueeseen etkä tee sitä vain oman asemasi takia.
Tähän em. toimintatapaan kuuluu toisenlainen ihmiskäsitys kuin mikä oli tuon huutamisen ja vittuilu -metodin taustalla. Mulla on sellainen käsitys, että Matikainen ja Suikkanen lähtevät siitä, että pelaajat ovat perusluonteeltaan fiksuja ja aikaansaavia. Kun annat heille luottoa, he sitoutuvat ja tekevät parhaansa. Tämä ajatus paistaa läpi järjestään kun näitä herroja on haastateltu: molemmat antavat vapauksia pelaajille (pelisysteemin rajoissa tottakai) ja korostavat pelaajien roolia. Valmentajan toimintatavan on tällöin oltava keskusteleva eikä huutava ja vittuileva.
Sihvonen toi myös hyvän asian esille studiokeskustelussa: virheiden sallimisen, jonka merkitys korostuu varsinkin nuorten valmentamisessa. Siellä pitää saada kokeilla omia rajojaan ja tehdä virheitä, joista sitten opitaaan. Huutavassa ja vittuilevassa -metodissa virheitä ei niinkään uskalleta tehdä, mutta jos valmentaja osaa keskustella pelaajien kanssa ja aitoa luottamusta löytyy, kannustaa ilmapiiri kokeilemaan omia rajojaan ja sitä kautta kehittymään sekä sitoutumaan.