Meneillään oleva keskustelu paljastaa, että ihmiset eivät koe työtä merkityksellisenä osana elämäänsä vaan rangaistuksena, joka aiheuttaa sen verran katkeruutta, että he haluavat muutkin rangaistuksen piiriin. Samaan aikaan mielenterveysongelmat ovat merkittävä ihmisiä elämästä ja työelämästä syrjäyttävä tekijä.
Osasyy tähän on se, että työn vaatimukset ovat kasvaneet yli ihmisten sietokyvyn. Kohtuullinen määrä reilusti maksettua puuhailua on terapeuttista ja tukee ihmisen hyvinvointia, kun taas pysyvästi liian korkea stressitaso nakertaa mieltä.
Kaiken lisäksi kilpailu työstä on käynyt kovaksi, mikä aiheuttaa stressiä jopa jo ennen peruskoulun tai lukion jälkeisten opintojen alkua.
Meneillään oleva kujanjuoksu ei tule johtamaan mihinkään hyvään. Työelämän vaatimuksia pitäisi helpottaa rajusti, jotta suurempi osa ihmisistä pystyisi tekemään töitä ja jotta heidät ylipäänsä hyväksyttäisiin töihin. Samalla lievenisi työssä käyvien katkeruus työttömiä kohtaan.
Tärkeää on päästä eroon kuormittavuudesta ja kilpailusta. Kilpailu on yksi prkele. Se syrjäyttää.
Älä nyt moisia puhu. Lisää painetta vaan kehiin. Kyllä vielä vähän enemmän saa irti. Tuplataan työt ja puolitetaan palkat, niin sitten voidaan puhua jo paineesta ja vitutuskertoimesta.
Täälläkin btw, joku mainosti olevansa ihan huippu tuollaisessa moniajossa. Tätähän teoriaa testattiin, että miten se moniajo mahtaa onnistua ihmisiltä, jotka siinä ovat mielestään erinomaisia. Vituixmän ilmestyi paikalle, ja suuri moniajomestari joutui myöntämään, että kas, ei se onnistukaan.
Se on vaan fakta, että usemapaa asiaa ei voi samanaikaisesti tehdä, vaan kyse on harhasta, jossa otetaan monta asiaa työn alle, ja sitten yritetään jakaa aikaa näiden kanssa siten, että laatu ei kärsisi, mutta valitettavasti sekin kärsii kaikista uskomuksista huolimatta.
Parasta siis vaan hyväksyä tosiasiat, ja pyrkiä tekemään se yksi asia kunnolla ja sitten siirtyä seuraavaan. Toki joskus on tilanteita, joissa useampi asia on ns pöydällä, mutta nillekin aika on hajautettava siten, että niistä tulee valmista, ja niitäkään ei siis voi samanaikaisesti tehdä vaikka joku niin edelleen itselleen uskotteleekin.
Tuon kilpailutuksen hulluuden taustalla on ihmisten päämäärä saada kokea "erityisyyttä".
Mikään ei hivele itseään erityisenä ja muita parempana ajattelevaa ihmistä, kuin se, että kokee voittaneensa jonkun toisen kamppailusta vaikkapa siitä työpaikasta. Todellisuudessa rekrytointiakin on tutkittu, ja se ei mitenkään automaattisesti päädy sen parhaan vaihtoehdon valintaan, ja sitä paremmuuttakin mitataan joskus hyvin erikoilla tavoilla. Valintaan vaikuttavai tekijöitä kun on niin paljon, että vaikka millainen opus niistä tehtäisiin, niin silloin kun ihminen on valitsemassa, se ei välttämättä mene oikein.
Tämä maailma myös pitää sitä ihmisen erityisyyden tavoittelua jotenkin erinomaisena asiana, samoin kuin ahneutta ja itsekkyyttä, jotka siis ovat sisäänrakennettuina oikeastaan kaikkiin erilaisiin oppeihin, poliittisiin suuntauksiin, talousjärjestelmiin sekä tietenkin uskontoihin. Auktoriteettiuskovaisuus on yksi osa tätä samaa sekopäisyyttä jonka seurauksena ihminen kiertää lakkaamatta samaa kehää odottaen eri lopputulosta.
Mieleen ei tule, että jotakin voisi muuttaa, jotta saataisiin katseltua voisiko muutos tuoda jotakin parempaa. Tosin luultavaa se ei ole, sillä vaikka paranisikin, niin lopulta se ihminen nyt vaan on sellainen, että se lopulta kuitenkin kaipaa sitä erityisasemaansa, jossa voi nokan vartta pitkin katsella muita. Niin kauan on hyvä kun edes joku on sen itsen alapuolelle asetettavissa.
Mutta joo sorry. Menee jo ohi aiheen, vaikka sitä sivuaakin erilaisten -kulloisenkin hallituksen- päätösten ja arvovalintojen kautta.