Tämä malli lähtee ajatuksesta, että ihmiset eivät tahdo työllistyä. Tosiasia kuitenkin on, että työnantajat eivät tahdo tiettyä osaa ihmisistä töihin. Työnantajilla ei ole pulaa hakemuksista. Heillä on pula hakijoista, jotka he kelpuuttaisivat töihin.
Mallin taustalla on ideologia, jonka varjolla kaikki työttömät esitetään yhtenä joukkona sen sijaan että työttömyyden syitä analysoitaisiin ja sovellettaisiin erilaisiin työttömiin erilaisia menetelmiä.
Ansiosidonnaisella kikkailevaan kurittaminen saattaakin auttaa, mutta se ei auta syrjäytyneeseen, jonka toimintakyky ei riitä työmarkkinoille. Hän tarvitsee tukitoimia ja koulutusta.
Niin kauan kuin ei nosteta esiin työnantajien harjoittamaa heikko-osaisten syrjintää, työllistämispolitiikka on oikeistolaista ideologiaa eikä tietoon perustuvia ratkaisuja.
Työnantajista täytyy alkaa puhua syrjijöinä. Puhetavan on muututtava, jotta työttömien syyllistämisen sijaan ruvettaisiin huomaamaan, että heitä ei haluta töihin.
Mieti hetkeksi itseäsi työnantajana? Kenet ottaisit töihin. Oletetaan, että sinulla on pieni yritys, jossa työskentelee pari ihmistä. Nyt tarvitaan yksi lisää. Olisitko valmis ottamaan siihen henkilön, joka todennäköisesti on saikulla suuren osan aikaa? Tai josta tulee vaikutelma, ettei työrytmi oikein istu tähän hakijaan? Tai että osaaminen on monen kymmenen vuoden takaa?
Oletko siis syrjijä tässä tapauksessa? Eikö sinun velvollisuutesi ole ajatella omaa yritystäsi, siinä työskenteleviä ja jättää sosiaaliset syyt valtion kontolle? Jokainen markkinaehtoinen yritys ajattelee sitä, miten saada maksimaalinen tuotto työntekijästä.
Heikosti työllistyvien mahdollisuudet saada töitä piilevät kunnissa ja yhdistyksissä. Ehkä myös joissakin suurissa yrityksissä. Ja luonnollisesti on sosiaalisia yrityksiä, joiden tehtävänä on ottaa töihin huonosti työllistyviä. Onhan vielä palkkatuetkin olemassa, ne auttavat myös sellaisia, jotka ylipäätään työhön kykenevät.
Työministeriössä on noihin mainitsemiisi asioihin kiinnitetty huomiota ja budjetin asettamissa raameissa tukitoimeen osoitetaan rahaa. En usko alkuunkaan, että työttömiä kohdeltaisiin pelkkänä joukkona. Työttömien joukossa on ihmisiä, joita pyritään pakottamaan töihin, koska he toisivat lisäarvoa yrityksille. Ja on niitä, joita pyritään työllistämään tukitoimin. Ja niitä, jotka eivät työllisty millään ilveellä.
Poliitikot ja hallitusohjelmat ovat vain yksi osa työllistämispolitiikkaa. Nämä päätyvät helpommin otsikoihin. Mutta on myös olemassa jatkumo, jossa on tiettyjä työllistämistoimia, joita käytetään jokaisen hallituksen aikana. Havainnot ovat varmasti näistä asioista melko yksiselitteisiä: ei ole olemassa keinoja, joilla kaikki saataisiin työllistettyä. Tämäkin hallitus pyrkii siihen, että kaikki potentiaalisesti työhön kykenevät työllistyisivät.
Miten hyvin se tuossa tavoitteessaan onnistuu, näyttää tuleva hallituskausi. Markkinat totta kai vaikuttavat merkittävästi tavoitteen onnistumisessa.
Jos mennään tiettyihin ryhmiin, en tiedä miten voidaan pitää oikeistolaisena ideologiana sitä, että on ihmisiä, jotka ovat aivan oman toimintansa seurauksena tuhonneet työkykynsä. Alkoholismi on näistä olennaisin. Ja yhteiskunta kuitenkin pitää heistäkin varsin hyvää huolta. On kuitenkin olemassa myös asia, jota vasemmisto ei milloinkaan mainitse: yksilön vastuu. Vaikka alkoholisteja voidaan auttaa, on silti selvää, että he ovat itse toimineet tavalla, joka on johtanut nykyiseen tilanteeseensa.
Syyllistämisestä ei sinänsä ole paljoakaan hyötyä: joskus kuitenkin ihminen saattaa herätä tilanteeseensa ja huomata, että voi myös itse kohentaa omaa asemaansa työmarkkinoilla. Tavallaan sisuuntuu ja ajattelee, että nousee itse suosta eikä suostu olemaan toisten avun varassa. Oikeistolainen ajatusmalli kulkee niin, ettei ihminen ole pelkästään joku lastu lainehilla, vaan voi myös itse tekemällä parantaa asemaansa. Aina tämä ei onnistu, mutta yhteiskunnan tukien varaan jättäytymällä ei varmasti elämä parempaan suuntaan mene. Ja korostan, puhe on siis työkykyisistä ihmisistä.