Aina voidaan käydä keskustelua periaatteista joiden mukaan toimitaan. Onko niitä korjattava, ja jos on niin onko korjaaminen todella mahdollista vai voidaanko asiaa tarkastella vain ja ainoastaan ajatusleikin tasolla.
Onko Suomen mahdollista muuttaa kantaansa ja "luistaa" sitoumuksistaan? Jos on niin miksi emme toimi siten ja jollei ole, mitkä ovat perustelut sille? Muut kuin, että olemme sopimuksissa allekirjoittajamaina mukana.
Tottakai on mahdollista. Tietenkin se vaatisi mittavia muutoksia ja poliittisen kentän kääntymistä päälaelleen. Ajatellaan vaikka, että alkaisimme toteuttamaan kansainvälisen suojelun antamisessa uudenlaisia periaatteita. Pisteyttäisimme asiakkaat ja luvan saamisen pääkriteereinä olisi vaikka koulutustausta, työhalukkuus, lähtömaan kulttuurin eroavuudet suomalaisesta kulttuurista jne.
Voisimme antaa vaikka hakija a:lle kristitylle Serbiasta oleskeluvan, vaikka hän ei kansainvälistä suojelua tarvitsekaan. Hänellä olisi hyvät edellytykset oppia kieli nopeasti ja päästä työelämään. Hakija b:lle Somaliasta hylkäisimme hakemuksen, koska hänen maanmiehetkään eivät ole työllistyneet halutulla tavalla. Lähettäisimme hänet takaisin Somaliaan, mahdollisesti jopa hengenvaaraan.
Tälläinen politiikka olisi tietysti diskriminoivaa ja olisi kaikkea muuta kuin oikeusvaltion tunnusmerkit täyttävää toimintaa. Mielestäni Suomi menisi ajassa taaksepäin samalle tasolle kuin ihmisoikeusloukkauksia tekevät eräät valtiot ovat nyt. Tästä olisi myös lyhyt matka omien kansalaisten epätasa-arvoiseen kohtelemiseen?
Se on totta, että kehistysmaat kantavat suurimman taakan pakolaisten vastaanotosta, ja siksi olenkin sitä mieltä (ollut jo kauan), että rikkaiden valtioiden tulisi erityisesti kohdentaa apua juuri lähtöalueille, jotta ongelmaa ei siirrettäisi paikasta toiseen vaan pyrittäisi muuttamaan tilannetta ongelmien lähtöpisteessä. Vain sellaisissa hätätilanteissa, joissa apua ei voida kohdentaa alkuperäkohteeseen, ihmisiä tulisi siirtää pidemmän matkaa paikasta a paikkaan b. Muistaakseni Haavistokin on esittänyt ajatuksen siitä, etä apua tulisi kohdentaa entistä enemmän kohdemaihin tai kohdealueille.
Tämä olisi ideaalitilanne. Totuus vaan on, että moniin näihin maihin ei ole mahdollista tarjota apua, koska toimivaa infrastruktuuria ei ole olemassa.