Peruskoulun ongelmista puhutaan
MTV3:n tekemässä haastattelututkimuksessa.
Opettajat ovat lähes voimattomia itsekkäiden ja häiritsevien oppilaiden kanssa. Kännykät piippailevat tunneilla ja opettajille haistatellaan jos tulevat huomauttamaan asiasta. Jälki-istunto ei tehoa rangaistuksena juuri mitenkään.
Piittaamattomuus yhteisistä säännöistä on arkipäivää ja kiusaaminen on raaistunut.
Tänään katsoin uusintana kyseistä ohjelmaa sivusilmällä ja aloin hieman ihmetellä, miksi opettajat eivät käytä nykyistä enemmän mahdollisuuttaan ottaa oppilaiden kotiin yhteyttä. Ja mielummin aikaisessa vaiheessa kuin jo silloin, kun kaikki auktoriteetti ja työrauha on mennyt. Tarkoitukseni ei ole varsinaisesti arvostella opettajia ja olen erinomaisen tietoinen siitä työtaakasta, joka heidänkin harteillaan lepää. Opettajat tekevät arvokasta työtä, johon nykyisin näyttää valitettavan usein sisältyvän myös vanhemmille kuuluva kasvatusvastuu. Uskon kuitenkin, että (suuri?) osa vanhemmista on autuaan tietämättömiä siitä, miten heidän lapsensa tunneillä käyttäytyvät. Osalle nuorista opettajia vastaan kapinointi on ihan varmasti ikävaiheeseen kuuluvaa, joltain osin jopa ihan tarpeellistakin kyseenalaistamista, keinot vain ovat usein huonot ja väärät. Ja yhtä varmasti on myös niitä oppilaita ja vanhempia, jotka paskat nakkaavat, mitä joku piipittävä ämmä heille yrittää selostaa. Mutta kyllä kannattaisi ainakin kokeille, vaikka alussa työtaakka voisi lisääntyäkin.
Kun itse muistelen kouluaikojani, muistan, että kusipää-maikkoja oli vaikka kuinka paljon. Osa heistä oli kusipäitä siksi, että vuorovaikutus heidän kanssaan ei toiminut ollenkaan, osa taas siksi, etteivät he antaneet kakaroiden kyykyttää itseään. Toisten kanssa kemiat vaan eivät koskaan kohdanneet. Muistan myös sen, että kun opettajalla oli tietty maine, siitä ei hevillä eroon päästy. Se toimi myös niinpäin, että kun jonkun opettajan tunneilla ei kesken tunnin paskaa jauhettu ilman seuraamuksia, kynnys rajojen kokeilemiseen oli kohtuullisen suuri. Mä nyt en mikään varsinainen häirikkö ole koskaan ollut, mutta kyllä sitä on lintsattu, opettajille valehdeltu ja tunneillä lörpötelty ihan riittävästi, jotta voin suurin piirtein kuvitella, mitä teinin päässä liikkuu. Eikä kouluajoista nyt niin pitkä aika kuitenkaan vielä ole.
Mä vihasin jo nuorena sitä, jos opettajat olivat piipittäviä, kirjojen taakse ja pelkkään kirjaviisauteen kykeneviä akkoja, joilla ei ollut minkäänlaista uskottavuutta luokan edessä. Kyllä nuorten kanssa vaan pitää se auktoriteettikin ansaita, nykyään varmasti vieläkin enemmän kuin omina kouluaikoinani. Ja jos opettaja heti lukuvuoden alussa ottaa luulot pois, keskustelee ja myös kuuntelee oppilaitaan, oman kokemukseni mukaan myös oppitunneilla opetus sujuu jouhevammin. Vai miksiköhän on niin, että suurin osa muistelee lopulta lämmöllä niitä opettajiaan, jotka olivat tiukkoja, antoivat kotitehtäviä, haastoivat oppilaitaan käyttämään omia aivojaan muutenkin kuin vain "laske laskut sivuilta, 1,2,3 ja 4" ja eivät jokaiseen vittusaatanaan jääneet makaamaan? Parhaita opettajiani ovat kaiketi olleet miespuoliset tiukat, mutta huumorintajuiset äijät. He laittoivat kunditkin ojennukseen, eikä heille auottu päätä. On mulla ollut huikeita naisopettajiakin, joihin liittyvät samat määreet kuin miesopettajiin. Yhteistä heille kaikille oli se, että heissä kaikissa oli karismaa. Valitettavasti suurin osa, ainakin omista opettajistani, oli juuri näitä piipittäviä akkoja, joihin vain harva nuori kykeni samaistumaan ollenkaan. Vaikka olisi ollut kuinka kiinnostava aine kyseessä, kyllä se opettajan persoona vaan söi sitä mielenkiintoa pois. Jälkikäteen voi tietenkin mennä itseensä ja todeta, että vikaa oli myös tässä päässä ja käytös ja asenne lapsellisia, mutta niinhän sen tavallaan kuuluikin olla. Ne ovat lapsia, vaikka kuinka muuta kuvittelevat. Ei heidän tarvitsekaan kyetä ihan samanlaiseen ajatteluun kuin aikuisten.
Jokaisessa ryhmässä on aina liiderinsä. Ja usein heidän esimerkkinsä vaikuttaa myös koko heidän "posseensa". Ja aika usein näillä liidereillä on myös muunlaisia ongelmia, jotka sitten heijastuvat käytökseen. Miksi opettajat eivät nykyistä enemmän koeta saada näitä vahvoja persoonia heti alussa puolelleen? Missä on pelisilmä? Ymmärrän myös nuorten puolen, missä elämässä kenties on tullut nähtyä yhtä ja toista paskamaista ja sitten joku elovena-uskis-viherpiipertejä tulee sanomaan, että sivulla 23 kerrotaan sitä ja tätä. Ja luultavasti tämän opettajan elämänkokemus rajoittuu juuri siihen, mitä yliopistossa on opetettu ja kavereiden kanssa jossain opiskelijabileissä vähän punaviinin siemailun ohessa lehdistä luettu. Tällainen yhtälö ei vain toimi. Ja enemmistö opettajista on kai juuri naisia ja opettaja-aines on valikoitunut juuri em. kaltaiseksi siksi, että ronskimpia akkoja ei kiinnosta ottaa paskaa niskaansa keskenkasvuisilta nulikoilta tai sitten ne, joilla olisi mentaalipuolella nuorille enemmän annettavaa, eivät opettajakoulutukseen pääse.
Voin hyvin kuvitella, että omat vilkkaat lapseni tulevat vielä tulevaisuudessa kokeilemaan rajojaan myös koulussa ja kenties häiritsevän oppituntejakin. Ei siihen auta, vaikka opettaja huutaisi kurkkutorvi suorana "Olkaa hiljaa!". Vilkkaat lapset nyt vain ovat sellaisia. Mutta juuri nyt teen hartiavoimin työtä sen eteen, että tulevaisuudessa mulla olisi sen verran auktoriteettia heidän silmissään, että kun opettajalta tulee soitto, että häiriöksi ollaan oltu, se loppuu siihen. Mutta koska en ole siellä oppitunneilla läsnä, en voi tietää, mitä siellä todellisuudessa tapahtuu. Siksi haluankin, että opettajat mahdollisista häiriökäyttäytymisistä minua informoisivat. Ja on toki mahdollista, että omat lapseni ymmärtävät myös teini-iän kaaosvuosina olla hiljaa luokassa. Mutta jos ovat yhtään äitiinsä tulleet, eivät ymmärrä. En mä tuolloin halunnut muille olla haitaksi tai häiritä suoranaisesti heidän opiskelujaan. En vain osannut ajatella asiaa heidän kantiltaan. Enkä mäkään mikään raggari siis ollut, vilkas ja puhelias vain. Jos mutsi olisi saanut soiton tai uhka soitosta olisi ollut ilmassa, että mä siellä häiriköin, olisin aivan varmasti pitänyt turpani enemmän kiinni.
Että enemmän koulun ja kodin konkreettista yhteistyötä soisin ja vieläpä hyvissä ajoin. Pelkkä luokanvalvojan tapaaminen ehkä kerran lukukaudessa ei riitä. Toki näistä yhteydenpidoista aiheutuu opettajille lisätyötä, mutta jossain kohtaa kannattaa priorisoida, olisiko näillä toimenpiteillä mahdollisesti työrauhaa ja työssäjaksamista edistävä vaikutus.
