Kompit. Cannibal Holocaustin näkeminen kuuluu jo yleissivistykseen. Ei järin kauhea, tai jännittävä (lähinnä vastenmielisten päähahmojen takia, jotka eivät herätä tippaakaan myötätuntoa), mutta visuaalisesti melko sairas raina. Klassikko.
Nimim. En vieläkään katso mielellään sitä legendaarista kilpparikohtausta.
En periaatteesta pahemmin katsele elokuvia, jotka sisältävät oikeaa eläinten kidutusta tai tappamista, enkä suosittele Cannibal Holocaustiakaan. Ei se niin kaksinen elokuvana muutenkaan ole. On niitä muitakin kannibaalileffoja jos sellainen kiehtoo, ainakin sellaisia joissa ei ole eläimiä silvottu "taiteen" nimissä. Jos eläin sentään syödään tappamisen jälkeen, niin se on jonkinasteinen puolustus elokuvantekijöillekin (Holocaustissa taisivat sentään heimolaiset tuon syödä oikeastikin), mutta jos tapetaan eläviä olentoja sen takia, että saadaan tehtyä shokeeraavia kohtauksia johonkin paskaleffaan, niin sellainen ansaitsee vain halveksuntaa ja kiukkua.
Toki sama pätee moninkertaisena ns. snuff-leffoihin, jos ja kun sellaisia edes on olemassa eivätkä ne ole vain urbaaneja legendoja (poislukien koosteleffat tapaturmista, teloituksista yms. taltioiduista irrallisista kuolemista kuten Faces of Death - joka ei sekään mitenkään mieltäylentävää ole).
Ylipäätään ns. mässäilykauhussa on se ongelma, että siihen turtuu ja kyllästyy - ja vaarana on se, ettei mikään enää tunnu miltään ja panoksien pitää koventua koko ajan. Pitää saada lisää verta, kidutusta, yksityiskohtaisia detaljeja ja kärsimystä. Pian ei sekään tunnu enää missään, joten seuraavaksi on keksittävä kohteita, jotka vielä ylittävät ns. moraalisen horisontin. Aina löytyy joku tabu, johon ei ole vielä ylletty (esim. tuskin vielä tulee Hostel osa X -leffaa, jossa silvotaan ja raiskataan vaikkapa pikkulapsia yksityiskohtaisesti), mutta ajan myötä sekin rikotaan. Katsojalle sen sijaan jää lähinnä turtunut olo, ellei sitten kuulu ihmisryhmään, jossa on "vitun siistiä" katsella jotain mutilaatiota, joka näyttää lähinnä sydänleikkausdokumentilta.
Sama pätee myös pornoleffoihin. Siinä missä nuorena moni kiihoittui jostain alusvaatekuvastoista ja paljaasta säärestä, niin erityisesti nettipornon tulvan myötä kaikilla ei enää viisari vanhempana värähdä ellei ruudulla pyöri brutaaleja perversioita. Sitten kun on tilanteessa, jossa tasajalkaa Paranoidin tahdissa hyppivät, rietasta anaaliseksiä harrastavat kääpiöt ja elefantit eivät enää jaksa kiinnostaa, niin eipä silloin enää todennäköisesti oikea ihminenkään jaksa kauheasti kiinnostaa. Varsinkaan jos tämä ei tee mitään kummallisia sirkustemppuja.
Summa summarum: turtumista ja liiallista uppoutumista kannattaa kauhuleffoissakin välttää. Sitä paitsi pelottavimpia ovat kuitenkin aina ne elokuvat, joissa kauhu on ensisijaisesti psykologista. Hohto esimerkiksi. Tai Psyko, jonka veitsikohtauksessa ei kertaakaan näytetä veitsen osuvan mihinkään, mutta joka on leikattu niin nerokkaasti, että katsoja muodostaa omassa päässään mielikuvan tapahtuneesta, ja se mielikuva on poikkeuksetta pelottavampi mitä mikään gore-efekti voisi koskaan olla.
