USA on tähän iltaan saakka pelannut olympialaisten parasta - ja meikäläisen silmää eniten miellyttänyttä - kiekkoa. Kanada kuitenkin tuhosi tänään helpon näköisesti USAn avauspelaamisen, joka murtui oikeastaan lopullisesti jo ensimmäisen erän toiselle puoliskolle tultaessa. Vahva fyysinen ja pelillinen uhka vastustajan päädyssä pelin avaamisesta unelmoivan joukkueen selustassa on aika tehokas väline sabotoimaan vastustajan kiekollisen pelin – tämänhän Kanada teki Suomellekin. Silloin on turha spekuloida, paljonko viivelähtöjä olisi pystytty tekemään, koska Kanada olisi tuhonnut nekin, kuten USAa vastaan tapahtui. Sitten ihmetellään, kun USA tai Suomi rankasti alisuorittaa kiekollisessa pelissään. Miksi niin tapahtui?
Kanada pelaa näiden kisojen ylivoimaisesti vahvinta ja kokonaisvaltaisinta peliä vastustajan puolustuspäässä. Jääkaapin kokoiset, aggressiiviset mutta viisaat, äärimmäisen taitavat hyökkääjät antavan kaamean fyysisen ja pelillisen uhan. Äijät pysyvät käsittämättömän uhmakkaasti soluttautuneena vastustajan selustaan – ja silti kenttätasapaino säilyy. Tämä on taidetta!
Vastustajan kiekollinen pelaaminen kokee niin vahvan uhan monella eri tasolla, että se murtuu vähitellen, ja Kanada dominoi näitä pelejä lopulta täydellisesti. Uhka on vahva kiekottomana – riistot ja taklaukset. Se on vahva myös kiekollisena – pitkät hyökkäykset, jotka murentavat ja väsyttävät vastustajaa, vaikka keskustan puolustaminen onnistuisikin. USAlta vietiin täydellisesti tikkari suusta. Joukkue ei saanut pelata kuten olisi halunnut – kiekollisena rytmittää peliä. Kanada määräsi tahdin pelin edetessä enenevissä määrin.
USAlla, kuten Suomellakin, kiekollisen pelaajan pääkoppaan em. uhat vaikuttavat yllättävän paljon suurimman tekijän ollessa se, että ei saada pelata sillä tavalla miten haluttaisiin, ja mitä ollaan harjoiteltu. Lisäksi yksinkertaisesti kaiken tekemisen - esim. syöttämisen - laatu heikkenee jo mentaalisen vaikutuksenkin myötä. Tällä tasolla pelaaminen ei romahda totaalisesti kuten meidän KalPalla, mutta hiljaa hiipuen liekki sammuu. Tällöin on lopputuloksen kannalta yhdentekevää, että joskus saadaan se viivelähtö toteutettua, koska enää pelaamisen rytmiä ja ydintä ei hallitse USA vaan Kanada. Tätä on voittaminen.
Näin aktiivinen ja totaalinen, kiekollinen ja kiekoton, prässipelaaminen on tietysti vaativaa, mutta mielenkiintoista on, että samat lainalaisuudet näyttävät toimivan eri pelitasoilla. Meidän KalPakin on nimittäin pystynyt tämän kauden pelitavallisessa sekametelisopassaan parissa ottelussa yhden erän ajan pelaamaan samantyyppistä peliä. Vaikka tästä suorituksesta lienee vielä jonkinmoinen askel Kanadan jatkuvanjauhavaan suoritukseen, mielenkiintoista on, että tällöin joukkue voitti myös paljon aloituksia, mikä ei ollut suinkaan normaalia. Tämä voi olla sekä syy että seuraus. Kun tällaista hyökkäämistä kyetään toteuttamaan, tuo se merkittävän pelillisen, fyysisen ja psyykkisen ylivoiman tunteen. Kanadan pitkiä hyökkäyksiä ja kiekotonta prässiä vastustajan selustassa voidaan eittämättä pitää monella tasolla tehokkaana ja modernina pelaamisena, vaikka ei siltäkään osin jääkiekkoa ole keksitty uudelleen.
Kuvitelkaapa, mitä sodassa (ainakin ennen vanhaan) tarkoittaa se, että saat häärätä mielin määrin vihulaisen selustassa. Karmeaa jälkeä tulisi. Jääkiekossa se tarkoittaa sitä, että voit kontrolloida vastustajan avauspelaamista, ja sitä kautta dominoida peliä mielesi mukaan - sekä kiekottomana että kiekollisena.
Kuinka ollakaan myös Kanadan avauspelaaminen on kokonaisuudessaan turnauksen parasta! Sitä ei yksikään huippujoukkue ole pystynyt ottamaan pois. Tuollainen määrä maalipaikkoja ja pitkiä hyökkäyksiä ei voi toteutua ilman loistavaa avauspelaamista. Kiekkokontrolli? Kanadan pelaamisessa toteutuu kaunis, selkeä mutta tarkoituksenmukainen kiekkokontrolli. Syöttöketjut ovat tarvittaessa pitkiä, mutta erityisesti ne ovat tehokkaampia kuin kenelläkään muulla Sothissa. Syöttöjen kovuus ja laatu ovat korkealla tasolla.
Epäjääkiekosta puhuminen on mielestäni analyytikoilta epäammattillista, epäoikeudenmukaista ja epämiellyttävää. Totuus on toisenlainen. Kanada pysyy oikella tavalla omassa pelitavassaan, mutta kykenee varioimaan sitä vastustajan mukaan tehokkaammin kuin mikään muu joukkue olympialaisissa. Taktisessa varioimisessa voi olla kyse yllättävän pienistäkin asioista, ja tärkeää on tietysti se, että pelitapaa ei muuteta liikaa - kuten vaikkapa meidän KalPa Liigassa tällä kaudella. Kanadan valmennuksen huippuammattilaiset eivät tällaiseen sorru, vaan he toteuttavat taktiset muutoksensa pieninä mutta ratkaisevan tehokkaina siirtoina.
Babcock, Hitchcock, Cock, Julien ja Ruff. On aika naivia väittää, että nämä kaverit eivät pystyisi taktikoimaan. Kanadan pelaaminen on loistavasti organisoitua. Ei tällä tasolla muuten voiteta. Kanadan voitto Suomesta – mutta erityisesti USAsta – olivat täydellisiä taktisia riemuvoittoja. Siksi se oli niin hienoa. Tämä kertoo siitä, että jääkiekko on pelikirjapeli, mutta se on sitä myös lätäkön toisella puolella – toisin kuin tietyt analyytikot uutterasti väittävät.
Kun asioita analysoidaan, pitäisi nähdä totuus – koko totuus. Ei vain sitä osaa totuudesta, joka halutaan nähdä.