Mainos
  • Joulurauhan julistus
    Huomenna, jos Moderaattorit suovat, on meidän Jatkoajan armorikas joulupäivä; ja julistetaan siis täten yleinen joulurauha, kehottamalla kaikkia tätä palstaa asiaankuuluvalla kirjoittelulla täyttämään sekä muutoin hiljaisesti ja rauhallisesti käyttäytymään sillä se, joka tämän rauhan rikkoo ja joulurauhaa jollakin laittomalla taikka sopimattomalla kirjoituksella häiritsee, on raskauttavien asianhaarain vallitessa syypää siihen rangaistukseen, jonka Moderaattorit ja säännöt kustakin rikoksesta ja rikkomuksesta erikseen säätävät.

    Toivotamme kaikille Jatkoajan kirjoittajille sekä lukijoille Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta 2025.

Pelitapakeskustelu

  • 622 571
  • 4 198

J.Grönvall

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tappara, Newcastle United, Philadelphia Eagles
Missä mätti pelillisesti? Mielestäni Venäjä oli puheista huolimatta hyvinkin kurinalainen puolustussuunnitse. Missä sakkasi niin paljon, että kunnon maalintekosektoreille ja -paikoille ei päästy, vaan joukkueen hallinta oli vain näennäistä? Oliko kyse vain Suomen hyvyydestä?

Tietysti muutkin saavat jakaa ko. aiheesta omat näkemyksensä.

Venäjä pelasi taktisessa mielessä aivan katastrofaalisen huonosti, se ei tuottanut rintamahyökkäyksiä, ei kunnon kiekkokontrollia, ei oikein mitään. Mitä se teki Suomea vastaan matsin loppupuolella 1-3-tilanteessa? Markov taisi laittaa kolme pitkää kiekkoa putkeen, kun haki täysin epätoivoisia pitkiä avauksia yksinäiselle pelaajalle.

Karmea ammattivirhe Biljaletdinovilta ja Venäjä kaatui jälleen omaan jonkinlaiseen ylimielisyyteensä suhteessa pelikirjoihin. Westerlund tai Jalonen kun olisi Venäjän puikoissa niin puhuttaisiin siitä miten mahdoton heitä on voittaa.

Venäjältä tuntui puuttuvan esimerkiksi roolitus aivan totaalisesti. Okei, siellä on Ovetshkin, Malkin, Kovaltshuk ja Datsjuk mutta tuntui, että jokainen pelasi omia pelejään. Etenkin Ovetshkin oli taas ihan lapanen kansainvälisellä tasolla ja niinkin huikea pelaaja kuin Pavel Datsjuk onnistuttiin pimentämään aika täysin.

Naurettava suoritus Biljaletdinovilta minun mielestäni.
 
Suosikkijoukkue
Reilu peli ja Putinin vastaisuus
Onko tästä nyt pääteltävissä, että Suomi on meidän pelillään ja omalla pelitavallaan taktisesti muita edellä? Suomi ja Ruotsi ovat mielestäni aina olleet taktisesti parempia joukkueita kuin muut maat. Onko sattumaa vai mistä mahtaa johtua se, että Suomella ja Ruotsilla on selkeästi erillainen lähestyminen jääkiekkoon kuin muilla mailla? Ruotsin total hockey ja Suomen meidän peli eroavat kuitenkin rajusti esimerkiksi Kanadan tavasta pelata jääkiekkoa. J.Grönvall pohti mielestäni jossain ketjussa aika hyvin, että missä menee kanadalalainen pelitapa verrattuna esim. Suomeen. Kanadahan pelaa kärjistäen samalla pelikirjalla kuin sata vuotta sitten. Suomi ja Ruotsi päivittävät jatkuvasti omaa pelaamistaan ja Mårtsin Ruotsi eroaa suhteellisen paljon Bengt-Åken Ruotsista, aivan samoin kuin Jukka Jalosen Suomi eroaa radikaalisti siitä millaista jääkiekkoa Suomi pelasi Aravirran aikana.

Vai olisiko niin, että ruudin lisääntyessä hienosäädön merkitys vähenee? Kanadan valmistautuminen kisoihin (kuin kisoihin) on huomattavasti erilainen prosessi mitä Suomen ja Ruotsin. Meidän päävalmentajamme on päätoiminen, ja maajoukkuetoiminta on ympärikautista. Vaikka parhaat maajoukkueet (siis pelaajat MM- ja olympiakisajoukkueissa) eivät olekaan ympärikautisesti kovin paljon prosessissa mukana, maajoukkueen valmennus tutkii, valmistautuu ja pohjustaa turnauksia. Se on menestymisen edellytys ja on suoranainen ihme, ettei Venäjä (oletan...) ole kopioinut meidän valmistautumistamme.

Sitten, kun Kanada joutuu edes MM-kisoihin valitsemaan Antti Pihlströmin (hieno pelaaja, muuten) tasoisia pelaajia, on heidänkin otettava lusikka kauniiseen käteensä ja valmistautumaan, valmistautumaan, valmistautumaan... Totaalisinta arvoturnauksiin valmistautumista on toteutettu Neuvostoliitossa tunnetuin seurauksin. Tai USA:n maajoukkueen osalta kotikisoihin 1980.

En ole koskaan itse ollut kanadalainen huippujääkiekkoilija, mutta veikkaanpa ettei heidän ykkösketjulleen kannattaisi lähettää tutustuttavaksi maajoukkueen pelikirja-dvd:tä puoli vuotta ennen turnausta. Että näin sitten pelataan, pojat...

Osa tätä meidän prosessiamme on se, että Euroopassa (tai Uralin takana) pelaavat parhaat pelaajat ovat uskottavia vaihtoehtoja parhaidenkin maajoukkueiden pikkurooleihin. Tai näköjään myös ykkösketjun senttereiksi tarvittaessa. Joku puhuu selänpesijöistä, minä näen heidät paikkansa lunastaneina luottosotureina. Some kuohuu kun Kukkonen ja Immonen valitaan kisoihin, mutta hiljenee kun he sitten hoitavatkin heille annetun ruudun. Tottakai me näkisimme siellä ennemmin Koivun tai Barkovin, mutta kun se ei ole mahdollista niin onneksi meillä on sentään Jarkko Immonen, Immosen Jake, joka tietää pilkulleen tehtävänsä ja mahdollisuuksiensa rajat kaukalossa. Hän optimoi oman suorituksensa, ja sitten katsotaan mihin se riittää. Aika usein yllättävän pitkälle.

Tarvitseeko Kanadan tai Venäjän ykkössentterin optimoida oma suorituksensa jotta joukkue menestyisi? Ei tarvitse, jos kakkossentteri tekee sen. Eikä ehkä sittenkään.

Pelitavoista en ymmärrä mitään. Ihmisjoukon yhteisfokusoituneesta organismisoitumisesta (kijoitin tarkoituksella sanan noin, selvyyden vuoksi) uskon ymmärtäväni jotain koska olen sen muutaman kerran elämässäni kokenut. Homma toimii tehokkaasti, kun jokainen tietää mitä omaan hommaan kuuluu ja saa työrauhan itselleen / antaa sen muille. On oltava johto, joka johtaa mutta jonka kanssa voi keskustella avoimesti silloin kun TILANNE EI OLE PÄÄLLÄ.
 

MustatKortit

Jäsen
Suosikkijoukkue
Joel Pohjanpalo ja Aleksi Mustonen
..
..

Some kuohuu kun Kukkonen ja Immonen valitaan kisoihin, mutta hiljenee kun he sitten hoitavatkin heille annetun ruudun. Tottakai me näkisimme siellä ennemmin Koivun tai Barkovin, mutta kun se ei ole mahdollista niin onneksi meillä on sentään Jarkko Immonen, Immosen Jake, joka tietää pilkulleen tehtävänsä ja mahdollisuuksiensa rajat kaukalossa. Hän optimoi oman suorituksensa, ja sitten katsotaan mihin se riittää. Aika usein yllättävän pitkälle...

Ihan hyvää pohdintaa koko viesti.

Eilistä Ruotsi-ottelua kun miettii, niin pidin kovasti etenkin Kontiolan ja myös Immosen otteista.

Liekö sitten kyse juuri mainitsemastasi valmistautumisesta - tai yksinkertaisesti siitä, että pojat ovat vetäneet vuosia Leijonien runkopelaajina, mutta varsinkin Konna tuntui käsittäneen pelin hengen loistavasti pyrkiessään pysymään kiinni kiekossa.

Olisin toivonut samaa myös NHL-pelaajiltamme, joita en tosin syytä yhtään mistään, mutta näyttää siltä että joukkueen pelaajisto pelasi eilen vähän kahdella eri henk.koht pelitavalla. Jokiset heittivät dumppia päätyyn, Konna pyrki pitämään kiekkokontrollin.
 

Ruoppaaja

Jäsen
Suosikkijoukkue
Pääkaupunkiseutu
Kanada teki allekirjottaneeseen suuren vaikutuksen Suomea vastaan juuri tuon tilan tekemisen osaamisella. Ennen turnausta ajattelin, että Kanadan suurin haaste tulee olemaan tilan hyödyntäminen isossa kaukalossa ja tietenkin myös päinvastoin, eli eurooppalaisten joukkueiden mahdollisuus oli (ja on) myös siinä.

Kanada on osoittanut kuitenkin kykynsä kehittyä. Loistava kentän koon hyödyntäminen, pitkiä kovia levityssyöttöjä, pakki-pakki-pakki-avauksia ja hyviä rintamahyökkäyksiä tulee solkenaan. Puolustusvalmius on huikea ja siihen päälle yksilöt niin ei ole ihme, että nyt vihdoin Kanada otti finaalipaikan isossa kaukalossa.

Tässä kohtaa Kanada oli pettymys. Ja juuri siinä mielessä, että heti kun tämän huomasin, tajusin myös miten vaikeaa on Suomen voittaa Kanadaa.

Lisäisin myös aikaisempaan kirjoitukseen,että kiekkokontrollilla ja Jalosen pelitavalla saavutettiin mielestäni selvä etu paremmilla pelaajamateriaaleilla operoiviin maihin. Niin näissäkin kisoissa Westerlundin johdolla, mutta Suomen joukkue näytti siltä, että siellä oli kaikennäköisiä pelitapoja. Kolme ensimmäistä ottelua oli jotain ihan muuta kuin Venäjä peli. Ruotsi pelissä näytti siltä kuin siellä pelattaisiin vähintään kahta eri pelikirjaa. Olisiko pelitapa voinut olla tiukemmin sama alusta lähtien? Sitä sopii pohtia. Muistaakseni Westerlund totesi Jokerien putoamisen jälkeen, että olisi pitänyt pelata enemmän samalla tavalla koko kauden ajan. Ei näyttänyt oppi pysyvän kauaa muistissa. Mutta oltaisiinhan eilen voitu voittaakin ja kukaan ei kyseen alastaisi mitään.

Enemmän olen ihmeissäni USAn pelistä suhteessa pelaajamateriaaliin ja varsinkin takaa-ajo asemassa. Toisaalta lopussa kellon käydessä kohti täyttä aikaa, voi myös pelaajien sisäinen paine johtaa epätoivoiseen pelaamiseen. Jalonen piti hienosti päänsä ja pelitapansa joka tilanteessa, vaikka kiekkokansa huusi "Tee nyt jotain!".
 

Ostoskassi

Jäsen
Suosikkijoukkue
Suomen maajoukkueet, Boston Bruins, suomalaiset
Olisin toivonut samaa myös NHL-pelaajiltamme, joita en tosin syytä yhtään mistään, mutta näyttää siltä että joukkueen pelaajisto pelasi eilen vähän kahdella eri henk.koht pelitavalla. Jokiset heittivät dumppia päätyyn, Konna pyrki pitämään kiekkokontrollin.

Ymmärtääkseni Erkka antoi vapaat kädet ketjujen ja kentällisten kesken sopia oma tapa pelata. Brittiselostajat nosti tämän esiin jo Venäjä-ottelussa kuinka Suomi ikään kuin pelaa neljällä eri pelitavalla. Se mikä on Selänteelle EHT-taktiikka on Kontiolalle se pelitapa mitä hän on oppinut pelaamaan maajoukkueessa ja mahdollisesti seurajoukkueessa. Mielestäni kuraa niskaan (ansaitustikin) saanut Jussi Jokinen kärsi tästä dumb and chase kiekosta, kun taas samassa ketjussa pelaava Tuomo Ruutu nousi pelillisesti täysin uudelle tasolle tämän kauden osalta. Erkalla oli varmasti hyvä ajatus laittaa Olli Jokisen laitureiksi pelaajat jotka sopivat tälläiseen kaksinkamppailu pelaamiseen (Korpikoski, Ruutu), mutta Kontiolan ketjun pelillinen anti jäi liian heikoksi ja Kontiolan ketju olikin muodossa Aaltonen-Kontiola-J.Jokinen liian suurissa vaikeuksissa omissa. Kontiola ja Aaltonen eivät päässeet vahvuusalueelleen ja näin ollen jouduttiin laittamaan kaksikamppailuja voittava ja hyvä kahdensuunnan pelaaja Korpikoski Kontiolan ketjuun. Tämä siirto heikensi Jokisen ketjun pelaamista hiukan, mutta vahvisti todella paljon Kontiolan ketjua.
 

Börje #6

Jäsen
Suosikkijoukkue
KalPa
Sen verran sanon jo nyt, että oli Bylsmalta iso virhe luopua niinkin totaalisesti hitaista kontrollilähdöistä (viiveistä) ja muuttaa ne nopeiksi kontrollilähdöiksi (jalalla nostoiksi) loppupelin ajaksi. Siellä olisi ollut tilaisuuksia myös viiveille, niinkuin Jukka Jalosen toimesta jästipäisesti toteutettiin pelien loppuun saakka.

Kiitos vaan itsellesi. Annat jatkuvasti muille paljon näissä pelitapakeskusteluissa.

Varmaankin asia on näin, kuten lainauksessa toteat, mutta on inhimillistä ajatella, että jotakin on tehtävä, kun vastustaja on horjuttanut ratkaisevasti omaa pelaamista. Itse olen sitä mieltä, että Kanadan taktisen voiton vuoksi mikään (muutos tai muuttamattomuus) ei olisi auttanut USAa riittävästi. Ottelun sisällä ei ollut enää mitään tehtävissä, koska niin totaalisesti maito oli maassa, housut kintuissa ja vielä paskakin punteissa.

Monet ovat kirjoittaneet siitä, että Kanada puolusti voiton USAsta. On ihan totta, että Kanadan puolustuspelinopeus lienee turnauksen paras. Pelkästään tämän varaan Kanada ei kuitenkaan olisi pystynyt rakentamaan, koska USAn hyökkäyspelinopeus ja pelin rytmittäminen olivat myös turnauksen huippua. Lisäksi USAn puolustupelinopeuskin oli aivan riittävä. Näin USA olisi omaa kiekollista peliään jauhamalla ja pelin virtausta hallitsemalla vienyt voiton.

Siksi Kanadan nerokkain taktinen elementti oli tuo vastustajan kiekollisen pelin horjuttaminen. Israel voitti 1967 yksinkertaisen nerokkaalla tavalla materiaalisesti täysin ylivoimaisen hyökkääjäkoalition. Kuuden päivän sodassa se tuhosi vihollistensa ilmavoimat näiden lentokentille. Jääkiekossa vastustajan hyökkäyspelaamisen totaalinen tuhoaminen ei tietenkään onnistu, mutta Kanada horjutti USA:n kiekollisen pelin raiteiltaan kaksivaiheisesti. Se ensinnäkin esti USAn pelin rytmittämisen ja toiseksi horjutti USAn pelin avaamista ja hyökkäyksien rakentamista. Näitä elementtejä ei huippukiekossa tarvitsekaan tuhota totaalisesti, vaan riittää, että niitä horjuttaa rittävästi.

Kanadan vastustajan selustassa ja puolustusalueella pelaaminen on nerokasta, koska siinä se lyö monta kärpästä yhdellä iskulla. Vastustajan kiekollisen pelin tuhoamisen lisäksi pelin painopiste on kaukana omasta maalista ja pitkissä hyökkäyksissä puolustetaan kiekkoa pitämällä. Vastustaja väsyy ja sortuu ennemmin tai myöhemmin virheisiin tai jäähyihin. Itse ihailen sitä, kuinka Kanada pystyy tekemään tämän kaiken säilyttäen niin optimaalisen kenttätasapainon. Selustaprässin vuoksi pelaamisen muut osa-alueet eivät juurikaan kärsi.


Edit: Tamin Sport pelasi lähellä olympiakisojen Kanadan pelikirjalla, mutta pienin eroin. Tami on varmaankin tyytyväisenä katsellut Kanadan peliä. Harmi, kun näyttää siltä, että SM-liigaan ei suurimman katsojakunnan mielestä viihdyttävää Tamin 60 minuutin painekiekkoa ole haluttu tuoda. Kirjoitan näin Jukka Jalosen Meidän Pelin pelikirjan vankkumattomana kannattajana. Tamille olisi ollut paikkansa jossain SM-liigajoukkueessa, piste.

Kuten Karri Kivi ylivoimaisena kommentaattorina totesi, näissä olympialaisissa on huikeaa nähdä, kuinka lähtökohtaisesti täysin erilaiset pelitavat kohtaavat. Samaa me nähdään taktisesti huomattavan korkeatasoisessa Liigassamme. Minusta esimerkiksi Dufvan Lukko pelaa hyvin samankaltaisilla vahvuuksilla kuin Kanada hienoa ja voittavaa jääkiekkoa.

Itse olen myös vankkumaton kiekkokontrolli-tilantekopelaamisen kannattaja, Pekka Virran ”kasvattama”. Voittavaa jääkiekkoa voidaan kuitenkin pelata hyvin erilaisista peli-ideologisista lähtökohdista käsin. Minusta on typerää Petteri Sihvosen tavoin sulkea silmät tältä todellisuudelta, olkoon se sitten kuinka tarkoituksellisen poleemista tahansa. On hienoa, kun Kanada vie totaalisen taktisen voiton itseni ihannoimasta pelisuunnitelmasta.


Niin kyllähän Suomen pelissä oli selkeitä "90-lukulaisuuden" merkkejä näitä isoja maita vastaan. Ja tämän rosterin puitteissa se onkin ainoa oikea lähestymistapa, jos halutaan nimenomaan menestystä kisoista. Toki aina päästään jossittelemaan olisiko parhailla senttereillä päästy parempaan pelaamiseen laatuun HAHP:n ja KAHP:n suhteen, todennäköisesti olisi päästy.

...

Kanada teki allekirjottaneeseen suuren vaikutuksen Suomea vastaan juuri tuon tilan tekemisen osaamisella. Ennen turnausta ajattelin, että Kanadan suurin haaste tulee olemaan tilan hyödyntäminen isossa kaukalossa ja tietenkin myös päinvastoin, eli eurooppalaisten joukkueiden mahdollisuus oli (ja on) myös siinä.

Kanada on osoittanut kuitenkin kykynsä kehittyä. Loistava kentän koon hyödyntäminen, pitkiä kovia levityssyöttöjä, pakki-pakki-pakki-avauksia ja hyviä rintamahyökkäyksiä tulee solkenaan. Puolustusvalmius on huikea ja siihen päälle yksilöt niin ei ole ihme, että nyt vihdoin Kanada otti finaalipaikan isossa kaukalossa.

...

Ennen kaikkea Kanada näytti Suomelle sitten sen hyökkäyspelaamisen merkityksen, eli alhaalta asti laadukkaasti rakennetut hyökkäykset tuottivat taasen pitkiä myllyjä Suomen päässä. Ja tässä tullaan juuri yhteen avainasiaan: kyse ei ole aina siitä, että saadaan itse tehtyä kaappi vaan estetään vastustajaa tekemästä niitä. Ensimmäinen asia on tietenkin se, että ollaan itse paljon kiekossa mutta ehkä tärkeämpää on miten Suomen oma rytmi sotkettiin aivan totaalisesti, koska väsyneet viisikot eivät kyenneet transitioihin riistojen jälkeen, vaan joutuivat purkamaan ja raahautumaan vaihtoon.

Jos Suomella olisi näissä kisoissa ollut tuo edellämainittu elementti pelissään (kuten oli mm. Torino 2006) niin olympiakulta olisi ollut lähellä, ainoa este olisi ollut Kanada. Väitän, että Mikko Koivu, Valtteri Filppula ja Sasha Barkov pelkästään olisivat nostaneet Suomen sille tasolle. Nimittäin eivät nämä mitkään kovin laadukkaat kisat taktisesti ole olleet.

Relevanttia ja ytimekästä pohdintaa.

Kanadan tilan tekeminen on erilaista kuin eurooppalaisilla joukkueilla, mutta se on varmaa ja tehokasta. Kuten totesit, Kanada yllätys yllätys hyödyntää suuren kaukalon tyylikkäästi ja tehokkaasti. He ovat valinneet pelaajansa kaukalon kokoa silmällä pitäen ja tuloksena on äärimmäisen laadukas ryhmä myös tässä mielessä.

Suomen kärkisenttereiden menettäminen tosiaan näkyi yhä selvemmin pelien kovetessa, ja olihan aivan selvää, että näin siinä käy. Tämä seikka näkyi kaikessa aloituksista lähtien, mutta erityisesti mainitsemillasi osa-alueilla.

Ruotsi voitti ansaitusti paremman pelisuunnitelmansa ansiosta, mutta marginaalit tässäkin pelissä olivat hengästyttävän pienet. Suomi paransi hyökkäyspelaamistaan heittämällä toisen erän alkupuoliskon ajan, mutta tietysti juuri siihen saumaan Ruotsi iski tasoituksen ja viiden minuutin päästä ylivoimalla voittomaalin. Suomen riittämättömällä hyökkäyspelaamisella ei peliä voinut enää voittaa.

Niin pienestä kaikki oli kuitenkin kiinni, että maailman paras Tuukka Rask maalissa olisi ehkä voinut Ruotsin maalit ottaa, ja Suomi olisi vähintäänkin roikkunut johdossa tai tasoissa pitempään. Kari Lehtonen pelasi upean pelin, mutta pienillä marginaalisilla asioilla voi huippu-urheilussa olla ratkaiseva merkitys. Lehtonen selvisi hienosti etenkin karmeaan lähtökohtaan nähden. Olisiko maalivahtikysymys ollut hoidettavissa jollain sivistyneemmällä tavalla? Oli päivänselvää, että Rask ei flunssansa vuoksi voi olla täydessä tikissä. Miksi maalivahtiratkaisua ei tehty ajoissa niin, että Lehtoselle olisi tarjottu kunnon valmistautumismahdollisuus peliin?

Suomi on kuitenkin TAAS käsittämätön ylisuorittaja, koska meidän materiaali ei ole ainakaan viiden parhaan maan tasolla. Voidaan olla jälleen tosi ylpeitä. Turnauksesta toiseen Suomi on pelaajamateriaaliin suhteutettuna taktisesti paras.

Tuosta kisojen taktisesta huonoudesta olen hieman eri mieltä, tai ainakin asian voi nähdä toisinkin. Kuten edellä totesin, nämä kisat ovat olleet poikkeuksellisen mehukas kattaus erilaisten pelitapojen puitteissa. Jos tärkeimmissä peleissä kyetään ottamaan puhtaita taktisia voittoja, kuten tulkitsen Kanadan USAa vastaan tehneen, kertoo se laadukkaasta taktikoinnista.


Venäjä pelasi taktisessa mielessä aivan katastrofaalisen huonosti, se ei tuottanut rintamahyökkäyksiä, ei kunnon kiekkokontrollia, ei oikein mitään. Mitä se teki Suomea vastaan matsin loppupuolella 1-3-tilanteessa? Markov taisi laittaa kolme pitkää kiekkoa putkeen, kun haki täysin epätoivoisia pitkiä avauksia yksinäiselle pelaajalle.

Karmea ammattivirhe Biljaletdinovilta ja Venäjä kaatui jälleen omaan jonkinlaiseen ylimielisyyteensä suhteessa pelikirjoihin. Westerlund tai Jalonen kun olisi Venäjän puikoissa niin puhuttaisiin siitä miten mahdoton heitä on voittaa.

Venäjältä tuntui puuttuvan esimerkiksi roolitus aivan totaalisesti. Okei, siellä on Ovetshkin, Malkin, Kovaltshuk ja Datsjuk mutta tuntui, että jokainen pelasi omia pelejään. Etenkin Ovetshkin oli taas ihan lapanen kansainvälisellä tasolla ja niinkin huikea pelaaja kuin Pavel Datsjuk onnistuttiin pimentämään aika täysin.

Naurettava suoritus Biljaletdinovilta minun mielestäni.

Oliko Biljaletdinov kopioinut vaikkapa Suomen aiempien turnausten pelikirjaa? Venäjä nimittäin pyrki selvästi hyökkäämään hitaasti ja kärsivällisesti viivelähtöjä käyttäen. Ilman kiekkoa pyrittiin olemaan hyvin korostetusti pelin alla. Tämä pelisuunnitelma ei kuitenkaan toiminut ollenkaan, koska pelitavan kopioiminen ei koskaan toimi. Tulos oli karmea, kuten edellä osoitit.

jatkuu...
 
Viimeksi muokattu:

Börje #6

Jäsen
Suosikkijoukkue
KalPa
...jatkuu

Venäjän viivelähdöt olivat niin huonosti organisoituja, että pelinopeus ei niiden myötä kasvanutkaan. Viivelähtöjen hyökkäyksellinen tarkoitushan on kiihdyttää pelinopeutta. Itse asiassa Venäjän hyökkäyspelinopeus ei ole koskaan tainnut olla näin heikko. Kyseessä on oikeastaan malliesimerkki siitä, kuinka tilan tekemistä ei kannata tehdä. Venäjä oli käsittämättömän passiivinen sekä kiekon kanssa että ilman kiekkoa. Pelaamisesta puuttui intensiteetti ja aito pelirohkeus. Nämä on täysin vastakkaisia ilmiöitä Jalosen pelikirjaan verrattuna.
 
Viimeksi muokattu:

J.Grönvall

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tappara, Newcastle United, Philadelphia Eagles
Niin näissäkin kisoissa Westerlundin johdolla, mutta Suomen joukkue näytti siltä, että siellä oli kaikennäköisiä pelitapoja. Kolme ensimmäistä ottelua oli jotain ihan muuta kuin Venäjä peli. Ruotsi pelissä näytti siltä kuin siellä pelattaisiin vähintään kahta eri pelikirjaa. Olisiko pelitapa voinut olla tiukemmin sama alusta lähtien?

Hyvä huomio, sillä tuo pätee varmasti hyökkäyspelaamisen suhteen (ja samahan koskee sitä 90-lukulaista peliäkin). Viisikot puolustavat säntillisesti ja kurinalaisesti mutta eivät tuota samanlaista hyökkäämisen rakennetta. Eli suomeksi siis hyökkäävät eri tavalla keskenään.

Ja tuo eri tavalla hyökkääminen taas vaikuttaa etenkin HAPP:n toimivuuteen. Oli ihan hauska seurata Kanada-peliä porukassa jotka eivät jääkiekkoa lähellekään niin syvällisesti seuraa, ja heidän sinänsä hyvin osuvia huomioitaan siitä miten Kanada "pääsi niin helposti" sisään Suomen alueella.

Minusta yksi avainasia (Kanadan oman pelaamisen lisäksi) oli Suomen kyvyttömyys hyökkäyspelaamiseen, jolloin ainoaksi vaihtoehdoksi jäi vetäytyvä keskialueen trap. Tämä siksi, että hyökkääminen ei tuottanut puolustusvalmiutta jne.

Börje #6 kirjoitti:
Oliko Biljaletdinov kopioinut vaikkapa Suomen aiempien turnausten pelikirjaa? Venäjä nimittäin pyrki selvästi hyökkäämään hitaasti ja kärsivällisesti viivelähtöjä käyttäen. Ilman kiekkoa pyrittiin olemaan hyvin korostetusti pelin alla. Tämä pelisuunnitelma ei kuitenkaan toiminut ollenkaan, koska pelitavan kopioiminen ei koskaan toimi.

Viitaten tähän ja myös tuohon Kanadan pelaamiseen niin minun mielestäni näyttää siltä, että kansainvälisissä peleissä pelikirjasta yksinkertaisesti pitää löytyä tietyt elementit jos haluaa menestyä.

Eli välttämättä Biljaletdinov ei suoraan ole kopioinut pelikirjaa mutta ymmärtänyt sen miten oleellista on sekä tehdä, että voittaa tilaa. Kontrollilähdöt ja viivelähdöt ovat kuitenkin vasta alku ja Venäjä kapsahti eniten juuri siihen. Avain on tuo kiihtyvä keskialueen ylitys.

Vastaava periaate pätee varmasti myös pienessä kaukalossa, ei siis välttämättä juuri kiekkokontrollin käyttäminen, mutta sen ympäristön omien lainalaisuuksien suhteen. Cobol osaa parhaiten kertoa tästä.

Tavallaan siis edelleen pitää paikkansa, että pelit voidaan voittaa monella eri pelikirjalla mutta ne erot tulevat painotuksissa ja nyansseissa, ei enää siinä "rungossa".

Liigassa näen tällä hetkellä Kärpät juuri siksi toistaiseksi selvänä mestarisuosikkina sillä se käyttää pelin virtausta hyväkseen ja tarvittaessa tekee tai voittaa tilaa. Tappara puskee aivan liikaa, yrittää "pakottaa" peliä ja on totta, että Risto Dufvan Lukko on todellinen musta hevonen, JOS Lukon KAHP kehittyy vielä. Katselin eräässä Tampereen pelissä (mistä Lukolta vielä puuttui liuta pelaajia), että Lukko rakensi hienosti rintamahyökkäyksiä mutta silloin se törmäsi yksinkertaisesti laatukysymykseen, eli ei pystynyt hyödyntämään sitä hyvää hyökkäämisen rakennetta. On jännä nähdä mihin se pystyy parhaalla kokoonpanollaan.

Luonnehtisin Lukkoa "piilokiekkokontrollijoukkueeksi" :)
 
Viimeksi muokattu:

Börje #6

Jäsen
Suosikkijoukkue
KalPa
Olet varmaan oikeassa etenkin mainitsemiesi (ja monien muiden) pelaajien suhteen. Boldaamasi lause oli suoraan Kanadan valmennusryhmän tai muun joukkueen edustajan suusta. Oliko peräti Steve Yzerman? En muista tarkkaan.

Hyvin kuvaamasi Kanadan keskialueen puolustaminen on tosiaan tappavan tiivistä ja esim. Suomea vastaan mailojen käyttö syöttöketjujen katkaisemisessa silmiinpistävän laadukasta. Tuo kiekollisen pelaamisen tilan tekeminen on myös selkeä pelitavallinen valinta.
 
Suosikkijoukkue
Hihasta vedetyt Ässät, Dallasin Tähdet & Sport
Kiekkoprofessori Westerlund totesi äsken loppuottelun erätauolla haastattelussa, että hyökkäyksen päättäminen rytmittää nykypäivänä peliä jopa enemmän kuin hyökkäyksien avauksien pelaaminen.. Mielenkiintoinen näkökanta ja lausunto kokeneen valmentajan suusta.
 

P.Sihvonen

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ei ole. Antaa urheilun näyttää, kuka kulloinkin on
Kiekkoprofessori Westerlund totesi äsken loppuottelun erätauolla haastattelussa, että hyökkäyksen päättäminen rytmittää nykypäivänä peliä jopa enemmän kuin hyökkäyksien avauksien pelaaminen.. Mielenkiintoinen näkökanta ja lausunto kokeneen valmentajan suusta.

Otan tähän toki kantaa täsmällisesti. Joko täällä tai blogissani.
 

Börje #6

Jäsen
Suosikkijoukkue
KalPa
Kanada oli muuttanut pelisuunnitelmaansa. Se ei tänään pelin alussa lähtenyt kovaan selustaprässiin, koska se olisi ollut kenttätasapainon kannalta liian suuri riski. Ruotsin puolustajat pystyvät hyvään kiekkokontrolliin, ja joukkue kykenee tilaisuuden tullen voittamaan tehokkaasti tilaa. Ruotsin isot ja vahvat puolustajat pystyvät myös vastaamaan fyysiseen uhkaan ja taklauksiin puolustusalueellaan. Ruotsi ei myöskään lähtökohtaisesti avaa peliä perinteisillä viivelähdöillä eikä rytmitä niiden avulla peliä, joten niitä ei tarvinnut tuhotakaan. Tänään tosin Ruotsi ensimmäisessä erässä haki Kanadan vahvan ja hajottavan alun jälkeen viisikkonsa ja avauspelinsä kokoon joillakin perinteisillä viivelähdöillä.

Kanadan ensijainen tavoite oli voittaa pelin keskusta erityisesti keskialueella. Joukkueen valmennusjohdon johtopäätös oli aivan sama kuin, mistä Erkka Westerlund puhui ennen Ruotsi-välierää. Sekä Suomi että Kanada halusivat ensisijaisesti olla tiiviimpiä kuin Ruotsi. Tämä oli aivan oikea strateginen lähtökohta ja Suomikin oli käsittämätömän lähellä onnistua voittoon asti. Itse olen sitä mieltä, että Suomi jäi Raskin päähän loppuottelusta.

Suomi paransi hyökkäyspelaamistaan Ruotsia vastaan merkittävästi toisen erän alkupuolella. Ruotsi teki ensimmäisen maalinsa heti Suomen, pelikirjaansa nähden epätavallisen pitkien, hyökkäysten jälkeen. Ruotsin maalissa Suomen viisikko ei pysynyt keskustassa, vaan heilahti kiekon mukana puolustusalueensa nurkkaan Olli Jokisen johdolla. Virhe oli Suomen pelikirjaan peilaten epätavallisen alkeellinen ja Ruotsi käytti auenneen tilan kliinisesti hyväkseen. Kun Suomen hyökkääminen näytti parantuneen heittämällä ensimmäiseen erään verrattuna, tapahtuiko se pelisuunnitelman vastaisesti puolustusvalmiuden kustannuksella?

Ruotsia vastaan Kanada onnistui saavuttamaan tavoitteensa ja valtaamaan pelin keskustan yllättävän nopeasti. Sitten joukkue ikään kuin laajensi voittamaansa valtakuntaa pelin keskustasta käsin, työntäen Ruotsia koko ajan kauemmaksi. Keinona tähän olivat loistavasti organisoidut ja äärimmäisen sitoutuneesti toteutetut kiekollinen ja kiekoton peli. Hiljalleen, kun se oli riskittömästi tehtävissä, Kanada laajensi pelaamistaan myös pitempiin hyökkäyksiin. Kanada yksinkertaisesti dominoi peliä ja kenttää koko ajan enemmän ja enemmän. En muista, milloin olympialaisten loppuottelussa toinen joukkue olisi ollut pelillisesti näin ylivoimainen.


Kiekkoprofessori Westerlund totesi äsken loppuottelun erätauolla haastattelussa, että hyökkäyksen päättäminen rytmittää nykypäivänä peliä jopa enemmän kuin hyökkäyksien avauksien pelaaminen.. Mielenkiintoinen näkökanta ja lausunto kokeneen valmentajan suusta.

Erkka perusteli jälleen upeaan tapaansa asiaa, ja ydin oli juuri tuo Jack of Spadesin lainaus. Kiekkoprofessori on ajattelussaan niin kokonaisvaltainen, johdonmukainen, pragmaattinen ja rehellinen, etten uskalla yhtään epäillä hänen johtopäätöksiään. Westerlundin aiempaa ajatteluprosessia ja sen vaikutusta suomalaisen maajoukkuekiekon suuntaan ja pelikirjaan Siffa vastikään tässä ketjussa avasikin.

Onko huipputason maajoukkuekiekossa pelin rakenteessa tapahtumassa vallankumous? Mielestäni tuo Westerlundin avaama asia on nyt huippujoukkueiden pelikirjojen ytimessä ja mennään johdonmukaisesti sen ehdoilla. Näin myös voitetaan. Esimerkiksi Suomen ja Kanadan pelikirjassa tämä pointti on silmiinpistävä. Näennäisellä tasolla pelissä asia näkyy siten, että hyökkääminen NÄYTTÄÄ suorastaan heikolta. Tätähän Ylen kommentoivat valmentajat puivat. Heidän mukaansa Kanadan voi hädin tuskin sanoa pelanneen hyvin edes loppuottelussa, aiemmista peleistä puhumattamaan, vaikka se oli täysin ylivoimainen. Kanadan huonoudella he eivät käsittääkseni tarkoittaneet Kanadan pelaamisen rakenteeseen liittyviä asioita.

Pelikirjan puitteissa ei voida sohia joka suuntaan, vaan on tehtävä mahdollisimman hyvä kompromissi. Nyt huippujoukkueiden johtopäätös on kyllä aivan selvä. Hyökkääminen toteutetaan hämmästyttävissä määrin puolustusvalmiuden ehdoilla riskit minimoiden. Hyökkäämisen ja puolustamisen välistä jatkuvuutta katsotaan tässä ajattelussa eri näkökulmasta kuin ennen - osin jopa päinvastaisesta.

Yksi puoli tätä asiaa on se, että kaikki huippujoukkueet, lukuunottamatta USAa ja Venäjää, ovat pääosin luopuneet perinteisistä, mahdollisimman syvältä maalin takaa seisoviltaan lähtevistä viivelähdöistä, ja lähdetään enemmän maalin edestä jatkuvalla liikkeellä. Hyökkäyspelaamisen muuttuneen dynamiikan vuoksi perinteinen viivelähtö on yhä huonompi taktinen vaihtoehto, koska se hajottaa kokonaispaketin? Liikaa viivelähtöön tukeutuvan joukkueen (USA) kiekollinen pelaaminen on myös helposti tuhottavissa (Kanada), ja silloin joukkueelle (USA) ei jää käytännössä enää mitään vahvuuksia, joilla voittaa? Perinteinen viivelähtö on siis liian haavoittuva tapa pelata?
 
Viimeksi muokattu:

J.Grönvall

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tappara, Newcastle United, Philadelphia Eagles
Näennäisellä tasolla pelissä asia näkyy siten, että hyökkääminen NÄYTTÄÄ suorastaan heikolta. Tätähän Ylen kommentoivat valmentajat puivat. Heidän mukaansa Kanadan voi hädin tuskin sanoa pelanneen hyvin edes loppuottelussa, aiemmista peleistä puhumattamaan, vaikka se oli täysin ylivoimainen. Kanadan huonoudella he eivät käsittääkseni tarkoittaneet Kanadan pelaamisen rakenteeseen liittyviä asioita.

Kyllä! Yhä liikaa odotetaan sitä, että jokainen hyökkäys tulee päättää maalipaikkaan keinolla millä hyvänsä. Toki se on hyökkäämisen perusajatus mutta itse aina ajattelen, että tasapaino on kaikista tärkein, eli pyritään tuottamaan maalipaikat tietyllä tavalla.

Westerlundin huomio on osuva sillä hyökkäysten päättämisellä todella on suuri rooli siinä miten taas vastustajan seuraava hyökkäys lähtee ja samoin oma puolustus. Niin sanotulla roiskimisella voidaan tappaa oma pelin rytmi ihan täysin ja pilata viisikon ajoitukset.

Tärkeintähän olisi pystyä hyökkäämään toistuvasti laadukkaasti ja puolustuvalmius huomioiden, kun sen hallitsee niin maalipaikkoja tulee aivan taatusti joka ottelussa, peliä ei tarvitse lähteä "pakottamaan" sen vuoksi.

Yksi puoli tätä asiaa on se, että kaikki huippujoukkueet, lukuunottamatta USAa ja Venäjää, ovat pääosin luopuneet perinteisistä, mahdollisimman syvältä maalin takaa seisoviltaan lähtevistä viivelähdöistä, ja lähdetään enemmän maalin edestä jatkuvalla liikkeellä. Hyökkäyspelaamisen muuttuneen dynamiikan vuoksi perinteinen viivelähtö on yhä huonompi taktinen vaihtoehto, koska se hajottaa kokonaispaketin? Liikaa viivelähtöön tukeutuvan joukkueen (USA) kiekollinen pelaaminen on myös helposti tuhottavissa (Kanada), ja silloin joukkueelle (USA) ei jää käytännössä enää mitään vahvuuksia, joilla voittaa? Perinteinen viivelähtö on siis liian haavoittuva tapa pelata?

Itse mietin tuota maalin taakse pysähtyvää viivelähtöä niin, että sen paikka taitaa olla enää vaihtotilanteissa. Tämä oikeastaan siksi, että tuo lähtö "katkaisee" pelin virtauksen joka kerta ja jotenkin tuntuu, että pelinopeus on se asia jota nykyään halutaan. Eli kun pelinopeutta halutaan nostaa on siirryttävä "kontrollilähtöihin" eli esimerkiksi juuri niin, että maalin takaa tullaankin heti maalin eteen, nopea pakki-pakki-käyttö ja syöttö eteenpäin tai jalalla ylös. Esimerkiksi Tappara on muuttanut hitaat lähtönsä täksi kaudeksi juuri noin.

Jukka Rautakorpi puhuu jatkuvasti hyökkäysnopeudesta ja puolustusnopeudesta. Itse kuvittelen ymmärtäväni mitä hän tarkoittaa mutta en osaa vielä pukea sitä sanoiksi. Tuo tuntuisi olevan ainakin Suomessa seuraava trendi pelaamisessa nyt kun kiekkokontrolli alkaa olla hyvin sisällytetty pelikirjoihin. Uskon, että jo tämän vuoden playoffeissa tuosta asiasta puhutaan paljon.

Ja tosiaan, viehän se terää "perinteiseltä" prässipelaamiselta tai painekarvaukselta, koska nyt pakeilla on enemmän tilaa uida alta pois (verrattuna siihen, että olisivat maalin takana). Maalin takana ei muutenkaan pitäisi asua sillä usein siellä kerjää vain verta nenästään ja itse asiassa rajoittaa merkittävästi omia vaihtoehtoja pelin avaamiseen.

Oli silti mukava huomata, että kansainvälinen jääkiekkokin edelleen muuttuu ja seuraa tavallaan aikaansa, joskin mm. Tshekki ja Venäjä olivat pahoja pettymyksiä, sekä tietenkin MM-kisoissa pystysuunnan jääkiekolla ihastuttanut Sveitsi.
 

Börje #6

Jäsen
Suosikkijoukkue
KalPa
Westerlund puhui haastattelussa kyseisistä pelitavallisista asioista samalla tavalla kuin sinä edellä. Itse en Erkan haastattelua vielä netistä löytänyt, mutta toivottavasti joku tulevaisuudessa linkittäisi sen tännekin. Se oli niin kokoava, analyyttinen ja tämän hetkisen pelitavallisen todellisuuden ytimen paljastava, että sitä voi pitää eräänlaisena kiekkoprofessorin päiväkäskynä. Haastattelu piirtää myös suuntaviivat tulevaan.

Westerlund piti kaikki vastoinkäymiset huomioiden Sotshin tulosta Torinon hopeaa kovempana ja on siinä aivan oikeassa. Suomi on jälleen pelitavallinen suunnannäyttäjä ja taktisesti maailman paras! Mulla menee kylmät väreet, kun ajattelen sitä. Tätä ei voi riittävästi hehkuttaa! Suomen valmennuksellinen ylivoima kestää jopa huippupelaajien ajoittaisen, vakavankin, vajeen. Siksi me aina menestytään. Tulevaisuuden huippuvalmentajissa meillä ei tule vajetta olemaan. Siksi me menestytään tulevaisuudessakin. Kunhan pidetään kiinni yhteisestä identiteetistä.


Itse mietin tuota maalin taakse pysähtyvää viivelähtöä niin, että sen paikka taitaa olla enää vaihtotilanteissa. Tämä oikeastaan siksi, että tuo lähtö "katkaisee" pelin virtauksen joka kerta ja jotenkin tuntuu, että pelinopeus on se asia jota nykyään halutaan. Eli kun pelinopeutta halutaan nostaa on siirryttävä "kontrollilähtöihin" eli esimerkiksi juuri niin, että maalin takaa tullaankin heti maalin eteen, nopea pakki-pakki-käyttö ja syöttö eteenpäin tai jalalla ylös. Esimerkiksi Tappara on muuttanut hitaat lähtönsä täksi kaudeksi juuri noin.

Olen aivan samaa mieltä, ja tämä kehitys vaikuttaa nyt kyllä peruuttamattomalta. Minusta näiden tiettyjen pelitavallisten asioiden muutos on tällä hetkellä odottamattoman nopeaa. Kysymys on vieläpä isoista asioista - ei mistään detaljeista. Ainakin koko kansainvälisen (maajoukkuetaso) jääkiekon "kollektiivisen pelikirjan" ydin vaikuttaa olevan dynaamisessa muutoksessa. Muutos on aina suuri silloin, kun ajattelutapa kerta kaikkiaan muuttuu. Näkökulma muuttuu. Niin näyttää nyt tapahtuvan?
 

Karpat46

Jäsen
Suosikkijoukkue
Detroit Red Wings, Україна
Itse mietin tuota maalin taakse pysähtyvää viivelähtöä niin, että sen paikka taitaa olla enää vaihtotilanteissa. Tämä oikeastaan siksi, että tuo lähtö "katkaisee" pelin virtauksen joka kerta ja jotenkin tuntuu, että pelinopeus on se asia jota nykyään halutaan. Eli kun pelinopeutta halutaan nostaa on siirryttävä "kontrollilähtöihin" eli esimerkiksi juuri niin, että maalin takaa tullaankin heti maalin eteen, nopea pakki-pakki-käyttö ja syöttö eteenpäin tai jalalla ylös. Esimerkiksi Tappara on muuttanut hitaat lähtönsä täksi kaudeksi juuri noin.

Hienoa pohdintaa teillä täällä. Ihan en kaikissa jutuissanne pysy perässä, pitäisi varmaan nähdä tilanteet ihan liikkuvan kuvan kanssa ja siihen sitten selitykset päälle.

Minulla pisti Kanadan pelissä silmään se, että monesti vaihtotilanteissa pakit kiekottelivat samalla tasalla siinä p-pisteiden kaarten kohdalla seisovin jaloin ja vielä aika kaukana laidasta molemmat eli lähellä toisiaan. Vähän kuin olisivat olleet kapeassa kaukalossa. Mikäs tässä on ideana verrattuna siihen, että oltaisiin siellä maalin takana odottelemassa?
 

Cobol

Jäsen
Suosikkijoukkue
Suomalainen jääkiekko
Minulla pisti Kanadan pelissä silmään se, että monesti vaihtotilanteissa pakit kiekottelivat samalla tasalla siinä p-pisteiden kaarten kohdalla seisovin jaloin ja vielä aika kaukana laidasta molemmat eli lähellä toisiaan. Vähän kuin olisivat olleet kapeassa kaukalossa. Mikäs tässä on ideana verrattuna siihen, että oltaisiin siellä maalin takana odottelemassa?

Siinä on kaksi etua. Pitkä avaus hyökkäyssiniselle, usein sentterille keskustaan mahdollistuu ja siitä sentteri läpiajoon. Vastustaja joutuu myös varautumaan tähän. Toiseksi, kyse on pelin virtauksesta kuten J.Grönvall hyvin kirjoittaa.
 
Suosikkijoukkue
4.11., 7.4. ja pyhä henki
En ole varma, onko tämä ketju oikea paikka tälle viestille, enkä tiedä onko tämä asia nostettu esiin joskus aiemmin, luultavasti on...

Tänään kun Westerlundia haastateltiin Ylen studiossa ja Jortikka esitti hänelle kysymyksen (liittyi jotenkin hyökkäyspeliin) tuli mieleeni heti ajatus, mitä voitaisiin saavuttaa, jos Suomen kovimmat kiekkovalmentajat löisivät viisaat päänsä yhteen.


On totta, että valmentajat oppivat asioita katsomalla muiden joukkueiden pelejä, mutta yleensä hienoja asioita syntyy, kun tarpeeksi paljon tietoa lyödään samaan pöytään. Nythän on ollut jonkinlaista lajienvälistä toimintaa, mutta tuloksia tuskin saavutetaan kovin paljon, jos mukana on joka lajista vain yksi edustaja.

Entäpä jos perustettaisiin joku suuremman luokan työryhmä, jossa olisi paljon osaamista. Jos halutaan kehittää jääkiekossa pieniä nyansseja, niin otetaan jääkiekon puolelta erilaisten pelitapojen meritoituneita valmentajia.
Esimerkiksi seuraavanlainen kokoonpano: Westerlund, J Jalonen,K Jalonen, Rautakorpi, Dufva, Suikkanen, Heikkilä, Jortikka, Aravirta ja Marjamäki. Lisäksi Westerlund toisi tuossa nykyisessä projektissa oppimiaan asioita esim. koripallon puolelta.

Riittävän monella palikalla voitaisiin sitten rakentaa todellinen 'meidän peli', Suomen ase tulevissa arvoturnauksissa. Tuollaisen järjestäminen ei sinänsä edellyttäisi mitään muuta kuin oman egon hetkellistä syrjään jättämistä ja hyvää tahtoa. Korttien paljastamisesta on turha puhua, ne paljastuvat kentällä.

Näitä olympialaisia ei välttämättä kannata pitää minään pelillisenä suunnannäyttäjänä, sillä jää oli ilmeisen heikko->kiekollisen pelaamisen laatu kärsi. Joka tapauksessa näissä kisoissa merkittävämpi tekijä oli pelaajan kuin kiekon liikenopeus/liike. Lisäksi huomionarvoista oli voittavien joukkueiden puolustusvalmius. Montako ylivoimahyökkäystä vastustaja sai Kanadaa tai Suomea vastaan, vrt. Venäjä ja USA?

Huumoripuolelle menee kanadalaisten kommentointi Suomen sumputtamisesta ja puolustusvoittoisesta pelaamisesta, kun itse päästivät kolme maalia, eikä esimerkiksi Ruotsi meinannut tänään päästä punaviivan yli, saati vetosektoriin.
 

TosiFani

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ässät
Kiekkoprofessori Westerlund totesi äsken loppuottelun erätauolla haastattelussa, että hyökkäyksen päättäminen rytmittää nykypäivänä peliä jopa enemmän kuin hyökkäyksien avauksien pelaaminen.. Mielenkiintoinen näkökanta ja lausunto kokeneen valmentajan suusta.

Kun puhutaan maailman parhaista pelaajista, kontroloitu pelin nopea kääntäminen on selkeä uhka ja tästä syystä hyökkäysten päättäminen nousee entistä tärkeämpään osaan. Jos tullaan perinteisellä rintamahyökkäyksellä, se imee mukaansa vähintään kolme pelaaja. Tässä tilanteessa pitää olla tarkkana, ettei hyökkäyksen päättämisen jälkeen synny ylivoimahyökkäystä omiin, kun vastustaja pääseekin hyvin liikkeelle.
 
Suosikkijoukkue
Hihasta vedetyt Ässät, Dallasin Tähdet & Sport
Kun puhutaan maailman parhaista pelaajista, kontroloitu pelin nopea kääntäminen on selkeä uhka ja tästä syystä hyökkäysten päättäminen nousee entistä tärkeämpään osaan. Jos tullaan perinteisellä rintamahyökkäyksellä, se imee mukaansa vähintään kolme pelaaja. Tässä tilanteessa pitää olla tarkkana, ettei hyökkäyksen päättämisen jälkeen synny ylivoimahyökkäystä omiin, kun vastustaja pääseekin hyvin liikkeelle.

Tottakai hyökkäyksien päättymishetkellä on elinarvoisen tärkeää hyvä kenttätasapaino ja viisikon valmius alkaa puolustamaan vastustajan hyökkäykseen lähtöä varmistaen, että ainakaan ylivoimaista esim. 2vs.1 tai 3vs.2 etc. tilannetta pääsisi syntymään.

En silti usko, että Westerlund kommentillaan tarkoitti pelkästään tätä asiaa, vaan myös sitä, että tilanteen mukaan hyökkäykset pyritään pelaamaan mahdollisimman pitkäkestoisina syvälle vastustajan selustaan antaen painetta vastustajan puolustukselle mm. kulmapelaamisella ja hyökkäys pyritään päättämään maalipaikkaan.

Nykytrendissä Sotshissa oli myös nähtävissä, että vähintään toinen oma puolustaja voi ja pitääkin tilanteen mukaan nousta tukemaan vahvasti hyökkäyksiä, tyyliin Karlsson & Vatanen, jotka välillä olivat jopa ylimpinä pelaajina päättäen hyökkäyksiä, tällöin tietenkin esim. sentterin tai toisen laiturin pitää pudottaa jonkin verran alas varmistamaan.

Tälläisen syvällä vastustajan selustassa olevan hyökkäyksen, jota esim. hyökkäävä puolustaja voi olla ylimmäisenä miehenä tukemassa tai päättämässä aina siihen hetkeen, kunnes vastustaja saa kiekon itselleen suhteessa oman joukkueen pelaajien sijoittumiseen kentällä Erkka mielestäni tarkoitti.

Toisinsanoen pelataan aikaa ja viivytetään peliä oman puolustusalueen sijaan hyökkäyspäässä ja aiheutetaan samalla paine vastustajalle. Taktisesti niin, että puolustaja voi hyökätä ja vastaavasti hyökkääjä puolustaa. Tälläisen hybridin yllätyksellisyys aiheuttaa päänvaivaa myös vastustajan puolustuspelaamiselle, kun eivät voi olla varmoja, ketä miestä vartioivat.
 
Viimeksi muokattu:

TosiFani

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ässät
Tottakai hyökkäyksien päättymishetkellä on elinarvoisen tärkeää hyvä kenttätasapaino ja viisikon valmius alkaa puolustamaan vastustajan hyökkäykseen lähtöä varmistaen, että ainakaan ylivoimaista esim. 2vs.1 tai 3vs.2 etc. tilannetta pääsisi syntymään.

En silti usko, että Westerlund kommentillaan tarkoitti pelkästään tätä asiaa, vaan myös sitä, että tilanteen mukaan hyökkäykset pyritään pelaamaan mahdollisimman pitkäkestoisina syvälle vastustajan selustaan antaen painetta vastustajan puolustukselle mm. kulmapelaamisella...

Mielestäni kysymys on reagoinnista, mitä kiekollisen ja kiekottomien pelaajien kannattaa tehdä. Aina ei kannata pelata sitä kiekkoa maalille ja ukkoa perään, koska tällöin pelin kääntämisen riski saattaa kasvaa liikaa.

Joku varmasti kehittää tähänkin erilaiset mallihyökkäysten päätökset, viivästykset, hidastukset, pistot jne. Ydin Westerlundin sanomassa oli hyökkäysten päättämisen tärkeyden korostaminen ja mielestäni syy tähän on olympilaisten taitotaso, mikä mahdollistaa pelin nopean kääntämisen.

Viivelähtöjä on suosittu, koska ne onnistuvat heikommallakin materiaalilla. Nopeaan ja kontroloituun pelin kääntämiseen taas tarvitaan taitavampia pelaajia, peliä pitää osata lukea nopeasti, syötöt täytyy antaa ja vastaanottaa nopeammin ja jalkojenkin pitää liikkua.
 

Börje #6

Jäsen
Suosikkijoukkue
KalPa
Entäpä jos perustettaisiin joku suuremman luokan työryhmä, jossa olisi paljon osaamista. Jos halutaan kehittää jääkiekossa pieniä nyansseja, niin otetaan jääkiekon puolelta erilaisten pelitapojen meritoituneita valmentajia.
Esimerkiksi seuraavanlainen kokoonpano: Westerlund, J Jalonen,K Jalonen, Rautakorpi, Dufva, Suikkanen, Heikkilä, Jortikka, Aravirta ja Marjamäki. Lisäksi Westerlund toisi tuossa nykyisessä projektissa oppimiaan asioita esim. koripallon puolelta.

Riittävän monella palikalla voitaisiin sitten rakentaa todellinen 'meidän peli', Suomen ase tulevissa arvoturnauksissa.


Tartut tärkeään asiaan. Itse mietin aivan samaa. Varmaan meillä Jääkiekkoliiton puitteissa ja jääkiekkopiireissä epävirallisestikin valmentajien yhteistyö ja keskustelu ovat painopistealue. Jääkiekkoliitossahan on mm. valmennusvaliokunta, joka jollakin tavalla "virallisesti" toteuttaa tätä asiaa. Tarkemmin en sen toiminnasta tiedä. Lisäksi on monenmoista lajirajat ylittävää valmennusprojektia, jollaiseen viittasitkin.

Minustakin olisi tärkeää, että Suomessa tehtäisiin yhdessä kaikki mahdollinen Suomen valmennuksellisen ylivoiman ylläpitämiseksi ja kehittämiseksi. Ei jätettäisi mitään sattuman varaan tulevaisuutta silmällä pitäen. Varmistettaisiin se, että huippuvalmentajat voisivat käydä jatkuvaa, laajaa keskustelua ja luoda syvällisellä tasolla tulevaisuuden valmennusfilosofiaa ja käytäntöä aina pelitavan kehittämistä myöten.

Erkka Westerlundhan on käytännössä ollut jo pitkään suomalaisen jääkiekkovalmennuksen johtaja ja mentori, mutta minusta hänestä kannattaisi tehdä virallisesti Jääkiekkoliiton koko valmennuksen johtaja. Hänen näkemyksensä, kokemuksensa ja kyvykkyytensä ovat monella eri tasolla ylivertaisia. Halutessaan Erkka voisi tehdä samalla omia valmennusprojektejaan - kuten seuraavaksi Jokereissa, mutta hän vetäisi suomalaisen jääkiekkovalmennuksen ja valmennusorganisaation suuret linjat ja toisaalta olisi käytettävissä ikään kuin mentorina.

Laajemminkin mentorointi-järjestelmä eri valmennussukupolvien välillä voisi olla hyvä. Siirrettäisiin myös sitä "hiljaista tietoa" sukupolvelta toiselle. Tavoitteena olisi pitää meidän poikkeuksellisen lahjakkaasta uudesta valmentajasukupolvesta huolta, auttaa ja tukea heitä sekä saada heidät toimimaan myös yhdessä ja organisoituneesti.

Erkka Westerlundista vielä. Itse olen edelleen hämmästynyt siitä, kuinka upeaan henkilökohtaiseen suoritukseen hän olympialaisissa pystyi. Edellisen Erkan Jokerit-pestin perusteella en täysin saanut selvää, missä miehen valmennusfilosofia nimen omaan pelitavan suhteen menee. Tässä mielessä olin jopa hiukan skeptinen olympia-projektin suhteen.

Westerlund on kuitenkin taas näyttänyt minulle ja kaikille muillekin närhen värkit. Hän pystyy uusiutumaan - hän pystyy luomaan uutta. Ja sen hän tekee aina käsittämättömän laadukkaasti. Kaikki pohjatyö ja analyysit on tehty hirvittävällä tarkkuudella. Kaikki tekeminen on vankkumattomasti perusteltua ja loogista. Sattuma eliminoidaan. Johtopäätökset ovat vääjäämättömiä ja johtavat jään tasolla pelitapaan, joka on optimaalinen kompromissi ja kokonaisuus. Tämä kaikki johtaa ainoaan hänen tavoittelemaansa lopputulokseen. Voittamiseen.
 
Suosikkijoukkue
Hihasta vedetyt Ässät, Dallasin Tähdet & Sport
Otan tähän toki kantaa täsmällisesti. Joko täällä tai blogissani.

Luin kannanottosi Westerlundin näkemykseen blogistasi ja otit siinä mielestäni ihan osuvasti kantaa sanojasi lainatakseni "flipperikoulukunnan" ja "vitkastelukoulukunnan" pelitapoihin. Missään nimessä näitä pelitavallisia eroavaisuuksia ei ole syytä vastakkainasetella, vaan yrittää poimia kummastakin pelitavasta ne parhaat elementit kulloisenkin vastustajan mukaan..

Kenties joku "kultaisen keskitien jääkiekko" tässäkin olisi paras vaihtoehto ja se eksakti totuus löytynee sieltä jostain äärimmäisyyksien välimaastosta.. Otit blogitekstissäsi myös kantaa Marjamäkeen & Kiveen mahdollisina Leijonien valmentajina tulevaisuudessa ja kuten täällä palstallakin olen useasti jo moneenkin otteesen kirjoitanut, niin omasta mielestäni parivaljakko Marjamäki-Kivi olisi todellakin se paras kokeilemisen arvoinen valmennuskaksikko johtamaan Leijonien pelitapaa, kultaista keskitien ja parhaan mahdollisen kompromissin jääkiekkoa.

Kuten todettua, peliä voi tarpeen & tilanteen mukaan kiekkoa pitäen "vitkastella" niin omalla puolustusalueella, kuin hyökkäyspäässä. Vastaavasti peliä tulee tarvittaessa nopeasti reagoiden voida kääntää "flipperikiekolla" nopeastikin suorilla hyökkäyksillä ja kokeneiden pelureiden "antaa vain mennä" niillä Selänteen, Granlundin etc. peräänkuuluttamilla vaistoilla, jollainen toimivaan joukkueen pelitapaan perustuva, nopea joukkue-pallopeli jääkiekko kuitenkin yksilöiden tasolla on..
 
Viimeksi muokattu:

Ostoskassi

Jäsen
Suosikkijoukkue
Suomen maajoukkueet, Boston Bruins, suomalaiset
Nyt kun luki tuon Petterin hyvän kirjoituksen, niin pystyi huomaamaan kuinka monipuolinen pelitapa meidän peli onkaan. Kärjistäen voisi varmaan sanoa, että jaloslaisuudessa pyritään pitämään kiekkoa mahdollisimman selkeästi omalla joukkueella tilanteessa kuin tilanteessa ja lähes vältetään kaksinkamppailuja, ja juurikin pyritään pysymään kiekossa niin selkeästi, että kiekosta ei tarvitse kamppailla. Westerlundilaisuudessa pelataan enemmän kaksinkamppailujen kanssa.

Se mikä itsellä pisti silmään oli se kuinka nuorten kisoissa Karri Kivi pelitavassa uskottiin keskustan tukkimiseen papp:in osalta. Toisin kuin Jalosen leijonat pelasivat paikan ja mievartoinnin välimaastoon sijoittuvaa peliä puolustusalueellaan. Jalosen aikana laiturit seurasivat todella paljon vastustajien puolustajia, aivan sama mihin se oma mies sieltä viivalta nousi oli Suomen laituri jatkuvasti iholla. Kivi taas halusi estää sen, että vastustajat eivät pääse Suomen maalinedustalle. Tässä myöskin Suomi onnistui sillä esimerkiksi finaalissa Ruotsin kaikki maalit tehtiin kaukaa, ensimmäinen p-pisteeltä ja toinen siniviivalta, molemmat ylivoimalla, eli tasakentällisin ei Ruotsi tehnyt Suomelle maaliakaan.


Olympiajoukkueessa Suomen pelitapa vaihteli kentällisittäin vaikka raamit, eli pelikirja oli kaikille sama. Petri Kontiola tuli hyvin usein olympialaisissa hakemaan kiekkoa pakkien lavasta, ja tätä ei nähty muilta hyökkääjiltä läheskään niin paljoa. Puolustajaparit oltiin jaettu siten, että neljä NHL-pakkia pelasi yhdessä ja neljä Euroopassa pelaava pelasivat yhdessä. Siinä missä Hietanen-Lepistö ja Kukkonen-Väänänen luottivat hyvin paljon aavaamispelaamisessaan Jalosen aikaisiin keinoihin. Samaan aikaan Timonen-Vatanen ja Salo-Määttä pelasivat enemmän Pohjois-amerikkalaisittain, enemmän pystysuunnan jääkiekkoa jossa kuitenkin selkeästi näkyi Westerlundin kädenjälki ja meidän pelin ominaispiirteitä. Oli myöskin nähtävissä selkeä ero kiekollisessa pelissä, jos Jalonen olisi tuota olympiajoukkuetta valmentanut olisi se varmasti pitänyt kiekkoa enemmän kuin nyt piti, missään nimessä ei nyt roiskittu kiekkoa, mutta kiekosta luovuttiin välillä silmiinpistävän helposti jos vertaillaan Sotshin olympialaisia Vancouveriin.
 
Viimeksi muokattu:

siffa

Jäsen
Suosikkijoukkue
Sport, Kärpät, Detroit Red Wings
HPK pudotti 2-0 voitoin Jokerit ulos puolivälieristä. Kärpät pudotti HPK:n 4-0 voitoin ulos välieristä. Kolme ensimmäistä Kärpät-HPK ottelua olivat tiukkoja, mutta 4. ottelu oli jo Kärppien selvää paremmuutta. Kiinnostavaa pelitapamielessä olivat Jokereiden ja Kärppien HPK:ta vastaan peluuttamat pelikirjat. Myös päävalmentajien nöyryydessä vastustajaa ja sen pelaajia kohtaan oli suuri ero. Siinä, missä Jokereiden Valtonen ja Nurminen kohkasivat joukkueelleen pelinopeutta, tunnetta ja kamppailua sanallisesti, hoiti Marjamäki joukkueensa tunne- ja kamppailupelaamisen nöyryydellä. Kärpät pelasi Meidän Peliä, jossa avainsanana oli tiivis koko kentän puolustuspeli. HPK:n liukkaat hyökkääjät tulivat jatkuvasti laidoilta läpi Jokereiden sekasortoisesti organisoidun viisikkopelin. Pelin painottomalle puolelle Jokerit jätti jatkuvasti vapaan jään HPK:n ratkaisupelaajien, kuten Rautiaisen, luistella kohti Jokereiden maalia. HPK teki maaleja Jokereita vastaan pakkien oman alueen palauttelun ja kiekottelun jälkeen. Kiekottelun jälkeen toinen pakki syötti pitkän syötön oikeaan laitaan (Karjalainen, Vänttinen) ja laiturit jakoivat painotonta puolta edelleelle Rautiaiselle. Rautiainen ei erehtynyt päästyään kahden kesken Irving Lelandin kanssa. Kärppien nöyrä koko viisikon puolustuspeli eliminoi HPK:n vastaavanlaiset hyökkäykset. Seurasin Hämeenlinnassa 4. ottelun ja totesin Kärppien kaikkien pelaajien nöyryyden pelata tarkka puolustuspeli. Kapteeni Lasse Kukkonen oli ilmentymä Kärppien pelitavan noudattamisessa. Omalta puolustusalueelta Kärpät lähti hyökkäyksiin rytmittäen niitä kaikilla kontrollilähdöillä. Hämeenlinnan sikakatsomon yleisö hermostui Kärppien palautteluun, hidastuksiin, pakki-pakkeihin ja viiveisiin ja huuteli, että Kärpät ei uskalla pelata HPK:ta vastaan. Jokerit uskalsi, mutta huonoin lopputuloksin.
 

Johannes

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK, jääkiekko.
Seurasiko kukaan Jukka Jalosen SKA:n pelaamista, kun tie päättyi jo puolivälieriin KHL:ssä. Meidän peli + Ilja Kovalchuk, ei kuullosta hyvältä, mutta onko jollain katselukokemuksia SKA:n otteluista ja halua analysoida SKA:n kevään 2014 pelitapaa.
 
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Ylös