”Turvallinen ympäristö on edellytys oppimiselle ja hyville suorituksille. Tämä johtopäätös voidaan vetää aivotutkimuksen tuloksista. Entisenä urheilijana tiedän sen myös kokemuksesta.
Kognitiiviset taidot (esim. tarkkaavaisuus, havainnointi, analysointi, päätöksenteko, muisti) ratkaisevat kaikilla tasoilla. Edellä mainitut taidot eivät ole parhaalla tavalla käytössä, jos urheilija on liian stressaantunut, esim. pelkää virheitä ja/tai valmentajan palautetta.”
- Tuomas Grönman
Ottamatta kantaa Pekka Virtaan, mielestäni näin voidaan kiteyttäää ratkaisevat erot stereotyyppisen suomalaisen ja ruotsalaisen johtamis- ja valmennuskulttuurin välillä aina 2000-luvulle asti:
"Suomalainen"
- Autoritäärinen linjajohtaminen
- Vahvat hierarkiat
- Virheistä rankaiseminen
- Huutaminen ja nöyryyttäminen
- Despoottinen pelolla johtaminen
- Oletus ja pyrkimys, että alaiset/valmennettavat toimivat mahdollisimman pitkälle "lihasmuistin" varassa, tahdottomina ja käskettävinä komponentteina
"Ruotsalainen" (mm. Jukka Jalonen, Mikko Manner, Antti Pennanen)
- Keskusteleva toimintakulttuuri (ts. "diskuteeraus", jolle Suomessa pitkään naureskeltiin)
- Luottamuksen monitasoinen rakentaminen
- Tiimityön tukeminen ja siihen innostaminen
- Virheiden salliminen ja niistä oppiminen
- Onnistumisista palkitseminen
- Esimies toimii valmentajana, joka keskustelee, antaa palautetta, kannustaa ja rohkaisee kehittymään
Lopputulemana on se, että toisella näistä malleista pelätään häviämistä niin paljon, ettei uskalleta voittaa, kun taas toisella uskalletaan sekä voittaa että hävitä. Ja menestyä.