Satu
Mato luikertelihe nurmikolla ja törmäsihe omenaan. Siinä hetken
tuumailtuaan ajatteli tuhota kyseisen omenaisen ja siltä lojumiseltaan
syöksähti tekemään omenaan madon mentävää kolosta. Tovin mässyteltyään
onnistui suojautumaan vihollisen katseilta eväänsä sisään...paitsi, että
paikallisessa pihlajassa päivystävä tintti sattui jo madon omenaan
törmättyä huomaamaan erittäin mielenkiintoisen makupalan ja oli jo
tekemässä pihapiirissä kuuluisan titityy-syöksynsä uhrinsa kimppuun.
Mutta siinä siipiään suipistaessaan välähti tintin silmissä ahne kiilto -
mitä jos antaisikin matosen pistellä omenan poskeensa ja sitten kun mato
kylläisenä pullahtaa omenasta ulos, niin sitten syömään. Olisihan isompi
eväs syötävänä tintille.
Nooh, viereisessä korpikuusenomaisessa puussa lymyilihe pieni
varpushaukka, joka oli iskenyt silmänsä jo aikoja sitten tähän pikku
tinttiimme. Ja jostain kumman syystä silläkin oli näitä ihmisillekin
erittäin yleisiä piirteitä, kuten esimerkiksi tämä äsken mainitsemani
ahneus. Joten se ajatteli kyräillen itsekseen, että antaa madon syödä
omena ja tintin syödä sitten lihava mato niin sitten on oikea aika
syöksähtää ja iskeä kyntensä lihavan tintin pehmeään, ihraiseen
lihaan....
Tshaah, kylän pahin kollikissa sattui tassuttelemaan naapurustossa ja
äityi pällistelemään kuusta, jossa ystävämme varpushaukka kiillotteli
kynsiään ja huojui hurmoksissa odotellen tulevaa suurateriaansa. Kuinka
ollakaan kollille välähti mieleen, että saattaisipa haukka maistua
hyvällekin, pitkästä aikaa. Rupesi sitten sitä väijymään ja häntäänsä
viuhtoessaan huomasi myös tintin ja omenan sekä omenasta juuri ulos
tulollaan olevan madon. Älykkäänä kissana kolli tajusi heti, mistä oli
kysymys ja niinpä se päätti heti noudattaa, yllätys yllätys, samaa
taktiikkaa kuin tintti ja haukkakin.
No, mato luikertelihe ulos omenastaan, jonka sisäosille se oli
aiheuttanut pienet peruuttamattomat tuhot. Tintti suipisti siipensä ja
hyökkäsi heti, kun mato oli tullut kokonaan ulos ompustaan. Haukka
katseli myhäillen tintin titityy-syöksyä....
Suurta ylpeyttä tuntien ja nokan varttaan pitkin katsellen tintti nautti
yhden elämänsä parhaimmista aterioistaan - ja viimeisensä, sillä samalla
hyökkäsi haukka...
Kohottaen nopeutensa jo päätähuimaavaan seitsemänkymmenen kilometrin
tuntinopeuteen se syöksyi kohtaamaan lihavan tintin. Tintti samalla
hetkellä pöyhisteli höyheniään ja puhdisti nokkaansa aterioinnin jälkeen,
tietämättä yhtään mitään lähestyvästä vihollisesta.
Haukka otti tintin kynsiinsä ja yhtään sääliä tuntematta nokkaisi tintin
pääkopan puhki. Verta roiskuen tintti esitti viimeiset vastalauseensa ja
vaipui sitten värisevänä hiljaisuuteen...kollikissa nuoleskeli jo
viiksiään pensaassa.
Haukka ei edelleenkään tuntenut sääliä, vaan pisteli tintin pieninä
palasina poskeensa ja röyhtäsi jokaisen suupalan jälkeen tyytyväisenä.
Kollin hännänpää alkoi kiivaan liikehdintänsä. Takajaloilleen kolli alkoi
kaivaa lähtökuopanomaisia kaivantoja. Se hyökkäsi sillä hetkellä, kun
haukka oli nielaissut viimeisenkin palan entisestä tintistä.
Mutta, kuinka ollakaan, haukka huomasi pienen liikkeen silmäkulmassaan ja
nousi siivilleen heti samalla hetkellä. Kissa hyökkäsi ohi - ja putosi
suoraan kuralammikkoon....
Mitä tästä opimme?
Nooh, mitä pidempi esileikki, sen märempi mirri.....