Olen toiminut aineenopettajana yläkoulussa virassa reilut 10 vuotta ja nyt on tullut ajankohtaiseksi muuttopyrkimys Pirkanmaalle naisen perässä ja sen vuoksi työpaikan vaihto sinne suunnalle, vaikka en siis nykyisestä työpaikastani muuten haluaisikaan lähteä.
Uuden työpaikan haku ei sitten olekaan sujunut aivan sormia napsauttamalla; olen hakenut yläkoulun puolelta niin virkoja kuin päätoimisia tuntiopettajuuksia ja kolmeen paikkaan pääsin haastatteluun. Hakijoita näissä oli 69, 30 ja 24. Yhteenkään paikkaan en päässyt valituksi, vaan parhaimmillaan jäin kakkoseksi.
Pidän itseäni perinteisenä miesopettajana, joka pärjää hyvin oppilaiden, myös haasteellisimpien, kanssa sekä huoltajien kanssa ja muutenkin pitää arkityöstään nykypäivän koulussa. En ole se uudistuksellisin tai sellainen luonne, joka osaisi itseään suuresti haastattelussa myydä ja kehua maasta taivaisiin.
Samalla tunnen muutaman sellaisen aineenopettajan, joilla on oppilaiden kanssa toimimisessa suuria haasteita ja suoraan sanottuna oppilaat pyörittävät näitä opettajia niin, ettei varsinaisesta opettamisesta tahdo tulla mitään. Haastatteluissa nämä ovat kuitenkin onnistuneet ja osanneet kehua itseään ja ovat saaneet taas seuraavaksi vuodeksi uudesta koulusta töitä tai parhaimmillaan jopa viran uudesta koulusta.
Missä vika? Olenko vain ajastani jälkeen jäänyt dinosaurus (30-40v), jonka uran "huippuvuodet" jo olivat ja menivät? Onko tämän hetken painotus haastatteluissa tosiaan niin paljon enemmän oppilaiden kanssa hyvin pärjäämisen sijasta tvt-taitojen ja sähköisten materiaalien ylenpalttisessa kehumisessa, ettei yli vuosikymmenen työkokemus ja erinomainen pärjääminen arkityössä riitä / pääse riittävästi haastattelussa esiin? Miten pitäisi itseään kehittää? Mitä asioita itsestäsi ja osaamisestasi olet itsestäsi korostanut haastattelussa, mikäli olet saanut pysyvän pestin nyt viimeisimmän parin vuoden aikana?
Kysyy nimimerkki "kaverin kummin kaiman koiran puolesta kyselen" :)