Reaaliaineen opettajana ja pari vuotta myös äikkää opettaneena sanoisin, että kyllä ne äikäntyöt teettävät reilusti enemmän duunia. Hissan esseen tarkistus kohdistuu sisältöön, ei niinkään rakenteeseen, kun taas äidinkielen kirjoitelmat sisältävät molemmat aspektit kieliasusta lähtien. Lukiossa tuo puoli alkaa olla jo aika työlästä, kun kirjoitelmat ovat pitkiä ja taitavien kirjoittajien työt vaativat palautetta, jonka pitäisi kehittääkin. Yläkoulussa taas se, että osaaminen on erittäin vaihtelevaa.
Aina näitä eri opettajakuntien nokitteluja kuunnellessa ihmetyttää se, miten hyvin muiden duunit voidaan tietää, vaikkei niitä olla päivääkään tehty. Vaikka itse olen tehnyt vähintään kaksi lukuvuotta äikkää, matikkaa, liikuntaa, terveystietoa ja elämänkatsomustietoa sekä toiminut erityisopettajana sen lisäksi, että varsinaisen urani olen tehnyt pätevänä hissan ja yhteiskuntaopin opettajana, uskallan vain omasta puolestani laittaa eri tehtäviä järjestykseen.
Osassa oppiaineita voidaan painaa vuodesta toiseen suht kivuttomasti vanhoilla materiaaleilla, mutta osa aineista taas elää jatkuvasti, kuten yhteiskuntaoppi. Vähän vaikea ainakaan itse olla päivittämättä materiaaleja muutosten mukana. Tai olla huomioimatta digitaitoja, laaja-alaisia taitoja tai mokkeja. Tekeekö se minusta parempaa opettajaa verrattuna johonkin, joka vetää samoilla dioilla, ei liiemmin huomioi hojkseja ja teettää tehtävänsä vihkoon, kuten 15 vuotta sitten? Ei välttämättä puhtaasti oppiaineen hallinnan näkökulmasta. Ei välttämättä muutoinkaan, mutta elättelen toivoa, että joskus joku oppilaistani hokasee, miksi oli ihan jees, että sampion tunneilla käytettiin tekstinkäsittelyä ja editoitiin videoita tai tehtiin näytelmää yhdessä äikäntuntien kanssa. Toivottavasti nyt helvetti hokasee, sen verran noihin on tunteja illan pimeinä hetkinä uponnut [/humble brag]
---
Olen tainnut joskus aiemminkin täällä todeta, että opetusduuni on erinomainen pesti henkilölle, joka kykenee tekemään sitä opsia pääpiirteissään noudattaen sekä työyhteisönsä, huoltajien ja oppilaiden kanssa toimeentullen. Sitten kun pakettiin lisätään vielä se, että henkilö kykenee kehittämään osaamistaan ja olemaan kyynistymättä sekä rajaamaan työtuntinsa kohtuullisiksi, puhutaan jo kovan luokan ammattilaisuudesta. Harmittavasti tuo töiden rajaaminen tuppaa olemaan monelle aika vaikeaa, ihan aidosti hyvillekin opettajille, eikä vain sellaiseksi itsensä luuleville.
Sitten on tietenkin sekin joukko, joka pitää itseään erinomaisina ammattilaisina, mutta tosiasiassa kyseessä on vain heikon itsetunnon ja ylisuuren egon yhdistelmä. Siinä maailmassa uhitteleva teini on vihollinen, opekokouksista pyritään liukenemaan mielellään heti tai sitten niissä käyttäydytään kuin ne uhittelevat teinit välitunneilla. Niin, ja nämä tyypit toki tietävät kaiken politiikasta, urheilusta, taiteesta ja viihteestä sekä tietenkin muiden opettajien työstä, kun taas heidän tekemisensä ei kellekään muulle kuulu. No, näitä lienee joka kahvihuoneessa. Ero on vain siinä, että yritysmaailmassa niille voidaan antaa kenkää, kouluissa ei juurikaan voida.