Olen aina ollut ylväiden elokuvarepliikkien vietävänä ja helposti hehkuttanut omassa mielessäni kunniaa, velvollisuuden täyttämistä ja niin edelleen. Toisaalta jokin vuosi sitten olin vankasti sitä mieltä, että häipyisin maasta sodan syttyessä. Mitä sitä nyt riskeeraamaan omaa henkeään? Ja kuitenkin tämän kaiken jatkoksi tuli vannottua vuonna 2000 eräs vala, jonka varmasti moni täällä "Ei"-vastauksen valinnut on vannonut.
Tässä ketjussa ei taida olla kovin monta, joka on tositilannetta nähnyt tai kokenut. Siis tilannetta, jossa oma henkesi on uhattuna jonkun toisen ihmisen uhkaamana. Minä en ole. Ja väitän, että siltä pohjalta monikaan meistä ei voi tajuta, miten vakavasta asiasta tässä on puhutaan.
Olen kahden pienen lapsen isä ja vanhemmuus on keikauttanut elämänarvot uuteen uskoon. Mainitsemani kunniaa ja velvollisuuden täyttämistä hehkuttavat leffarepliikit ovatkin yhtäkkiä paljon todenmukaisempia. Vanhemmuuden myötä pistää itsensä täysin eri tavalla likoon ja raataa päivästä toiseen sen eteen, että pienillä ihmisillä olisi hyvä olla.
Jos kaikki tämä, jonka vuoksi raadan päivittäin ja jonka vuoksi joka päivä nousen sängystä, olisi uhattuna, mitä tekisin? Pistäisin itseni likoon ihan yhtä lailla kuin tähänkin asti ja valitsisin keinon, jolla voin parhaiten rakkaiden asioiden säilymiseen vaikuttaa.
Isänmaallisuus ei ole vain jonkin maapläntin puolustamista vaan elämäntavan ja elinmahdollisuuksien puolustamista. Kunniallisuus, velvollisuudentunto ja rehellisyys ovatkin yhtäkkiä muodostuneet niiksi arvoiksi, jotka ohjaavat tätä ihmistä eteenpäin.
"Brothers! What we do in life, echoes in eternity."
Kyllä.