Lähtökohtaisesti todella mielenkiintoinen ja hyvinkin laaja kysymys. Elämä on monessa eri seikassa sattumaa, jolloin sinusta riippumaton tekijä päättää asian ja todellakaan, et välttämättä sinä yksin.
Mutta, meillä on täällä paljon hyviksi havaittuja, pysyviä piiretiä, joista saa olla ylpeitä tai ainakin kohtuullisen vähäisen nolostuneita.
Oma soman sekava alueväittely: kielistä, eriävistä kulttuurin osa-alueista, joihin kuuluu paljon, paljon eroavaisuuksia. Silti olemme suomalaisia. En mene 1100-kuvulle vaan ”viimeaikaisiin.”
Vuodet 1917 – 1929 kävelemään uudelleen opettelu oli hyvin vaativaa ja aiheutti jo silloin keskinäisiä skismoja.
Vuodet 1930 – 1960 olivat pienellesuurelle kansakunnalle hienoja: nousu, tipahtaminen ja nousu uudelleen.
Vuodet 1960 – 1990 olivat nolostuttavia ja loivat rajalinjat, mutta aivan vääriin suuntiin. Kiitos sisä- ja ulkopolitiikan keskenään sekoittaneiden hallinnollisten poliitikkojen ja sen kautta alaisten toiminnan. Oral-Been pyöriväharjaiselle kielipesurille olisi ollut paljonkin käyttöä.
Olen aina ollut historiasta kiinnostunut ja erityisesti Suomen historiasta, josta kuopat ja nousut eivät todellakaan ole puuttuneet. Kunnioitan erittäin paljon aikaisempien vuosisatojen ja tietenkin viimeisten vuosikymmenten henkilöitä, ryhmiä, joukkoja… aikaansaannoksistaan ja samalla kovimmista mahdollisista uhrauksistaan, jotka ovat mahdollistaneet hyvin paljon. Jollei muuta, niin ainakin Jatkoajan kirjoituskielen.
Viime kahinoissa poistui isoisä, kolme isosetää ja lukuisa määrä muita sukulaisia. Suomi on menettänyt paljon ja vastavuoroisesti saanut paljon. Pitäisikö niistä luopua vai tapahtuiko kaikki turhaan? Jos kyseessä ovat kunnioitettavan ainutlaatuiset kieli, alue, historia, kulttuuri jne niin… eikö omaa kotimaata saakaan kunnioittaa?
Kyllähän minä antaisin henkeni Suomen puolesta, mutta en todellakaan kovinkaan helpolla. Siihen tarvittaisiin symbolisen Tuntemattoman Sotilaan mukaisesti vähintään kymmenen A2-keltaista eli tunnistamatonta vihollista.