Jonkinmoinen ikäkriisi iski pari vuotta sitten, kun tajusin, että 40 on nurkan takana. Sitä jotenkin oli kuvitellut olevansa kolmekymppinen aika pitkään, ja kun duunipaikallanikin kuuluin siihen nuorimpaan kvartaaliin, jotenkin tulin huijatuksi. Oman tytön siirtyminen yläkouluun ja tosiaan tuon 40 ikävuoden hiipiminen lähelle laukaisi kyllä pienimuotoisen kriisin - tässäkö tämä nyt sitten oli? Varsinkin kun vielä vaihdoin duunipaikkaa viime vuonna sellaiseen, jossa yhtäkkiä olin yläkoulun vanhimpien opettajien joukossa, iski tämä kasvoihin aika kovaa. No, tuossa paikassa yläkoulun väki oli poikkeuksellisen nuorta, mutta silti.
Omanlaisensa prosessointi tämä kulunut parivuotiskausi oli, enkä ole aivan varma, onko se kokonaan vieläkään ohitse. Ei mitään dramaattista, mutta jonkinlainen välitilinpäätös. Toisaalta olen fyysisesti paremmassa kunnossa kuin ehkä koskaan, elämänkokemusta alkaa jo olla ja sen myötä orastavaa viisauttakin, kuka ties. Talous rullaa, vaikkei rikastumisesta ole pelkoa, lapset ovat jo omatoimisia, katto pään päällä ja parisuhde kohta parikymppinen. Näillä spekseillä en lopulta ole kovin huolestunut siitä, että koen itseni toisinaan vanhaksi. Toki harmittaa ihan aiheellisestikin se, että tein nuorempana idioottimaisia ratkaisuja talousasioissa, en pitänyt huolta fysiikastani ja elin muutenkin nuoruuden ansassa, mutta turha niitä on enää surkutella. Nyt asiat ovat kokolailla hyvin ja (kop kop) mulla on pelimerkkejä nauttia niistä, siispä teen niin.