Pahoittelut, että linkkaan Suomen uutisista jutun, mutta Keskisarjalta täysin maaliin osuva kolumni hesarista:
Historioitsija, kansanedustaja Teemu Keskisarja kirjoittaa Helsingin Sanomista. Yksi asia, jota 1980-luvussa kipeimmin kaipaan, on Helsingin Sanomat. Paksuimmil
www.suomenuutiset.fi
Toinen puoli asiassa on se, että Hesarilla on täysi oikeus ajaa omaa agendaansa, tärkeää on vain tunnistaa tämä agenda. Mitään objektiivista mediaa ei ole olemassa, objektiivisuus katoaa kuin aamusumu, jos sitä lähdetään lähemmin tarkastelemaan.
Jos mietitään viittä eri kuvausta, tässä tapauksessa otsikkoa samasta tapahtumasta:
(1) Trump piti puheen kannattajilleen;
(2) Trump piti hyvän puheen etc.
(3) Trump piti huonon puheen etc.
(4) Trump piti innostavan puheen etc.
(5) Trump piti latistavan puheen etc.
(1) Tämä tulee lähelle objektiivista kuvausta, tosin kaikki puheen kuulijat eivät varmaan olleet kannattajia, mukana saattoi olla kriittisiä toimittajiakin. Kyseessä on uutinen, jossa vain lyhyesti kuvataan neutraalisti tapahtunut. Tällainen kuvaus harvemmin kiinnostaa lukijaakaan.
(2) ja (3) Seuraavissa vastataan kysymykseen, millainen puhe oli, arvotetaan sitä. Toimittajat pyrkivät välttämään tämäntyyppisiä kuvauksia, koska objektiviisuusharha. Halutaan antaa kuva, jossa toimittaja säilyy kaiken ulkopuolella tarkkailijana. Trumpia vastustava kuvaajakin voisi teknisesti kuvata puhetta hyväksi, jos ajattelee puheen olevan yleisöä kiinnostava, mutta käytännössä on turha odottaa tällaista kommenttia vastustajilta. Häntä kannattava toimittaja voisi toki kuvata puhetta näin, mutta tuskin näin tekee. Ongelma tässä on sekin, että kyseiset hyvä/paha -kategoriat mielletään jotenkin objektiivisemmiksi kategorioiksi.
Sen sijaan (4) ja (5) kuvaavat journalismin olemusta tarkemmin. Tässä kuvaus liitetään yleisön vastuulle, on olemassa jokin yleisö, johon puhe suunnataan ja jonka reaktioita tarkataan. Trumpin kannattaja voi hyvinkin mediassa kuvata puhetta innostavaksi, koska yleisö näytti pitävän siitä. Vastaavasti Trumpin vastustaja ei mielellään kuvaa puhetta innostavaksi, vaan latistavaksi.
Hesarin toimittaja kuvatessaan Trumpia valitsee aina jonkin negatiivisen kuvauksen, joka perustuu johonkin muuhun kohteeseen kuin Trumpin kohdeyleisöön. Koska kohdeyleisö ei häntä miellytä, hän etsii jonkin kohdeyleisön ulkopuolisen kriteerin, jonka nojalla puhe saa negatiivisen kuvauksen täysin riippumatta siitä, millaisen vastaanoton puhe sai. Jos ei muuta voida tehdä, valitaan kuulijoiden joukosta Trumpin vastustaja ja haastatellaan häntä puheesta. Tai kuvataan puheen asiasisältöä negatiivisesti.
Näin toimii nk. kriittinen journalisti kaiken aikaa. Journalisti valitsee "hyvä" tai "paha" kategorian ja liittää kuvauksen siihen. Kuvaus on tavallaan valmiina journalistin aivoissa, tarvitsee vain liittää siihen konteksti. On aivan sama mitä Trump sanoo, missä sanoo, miten kuulijat reagoivat puheeseen, mielipide puheesta on jo valmiina. Taitava toimittaja käyttää kieltä siten, että objektiivisuusharha häivyttyy mahdollisimman hyvin. On ikään kuin uutinen, että Trump piti taas surkean puheen.
Kriittinen tarkkailija voisi toki kysyä, miksi jengi virtaa Trumpia kuulemaan jatkuvasti. Jotainhan siinä täytyy olla. Tai sitten kyse on vaan siitä, että me kaikki, myös Hesarin toimittajat, kaipaavat samanmielisten höpinöitä elämää voimaannuttamaan. Seminaari, jossa kaikki valkoiset miehet haukutaan rasisteiksi ja toksisiksi sovinisteiksi on varmaan joillekin tosi raikasta sanomaa.
Hesarin tekemä juttu Amerikan sydänmailta on luonnollisesti laadukas, se johdattaa lukijaa tiettyyn johtopäätökseen, ei sisällä tiedonantajamaista päälle käypää jankutusta, vaan on paljon salakavalampi pohdinnassaan. Ensin ikään kuin pohditaan objektiivisesti asioita, sitten tullaan objektiiviseen johtopäätökseen. Mutta kyseessä on kuitenkin vain taitavasti sommiteltu mielipidekirjoitus. Arvovalinta on tehty ja se määrää kirjoituksen sisällön. Riippuu toimittajan taitavuudesta, miten hyvin hän peittää arvonsa vai vaivautuuko siihen lainkaan.
Objektiivisuus tapahtumia tulkitsevassa journalismissa on mahdottomuus, uutisissa sentään pyritään tähän. Uutisissa kuitenkin tapahtumien konteksti jää viitteelliseksi, joten rajoittamalla uutisiin liittyviä faktoja saadaan myös johdateltua lukija tiettyihin ajatuksiin tapahtumista. Tapahtumat ovat harvoin yksiselitteisiä, mutta uutisetkin pyritään liittämään usein meneillään olevaan suureen kertomukseen. Ilmastonmuutos on tällainen suuri kertomus ja uutisetkin usein alleviivaavat tätä asiaa tavalla, joka ei ihan täytä objektiivisuuden kriteereitä. Esimerkkinä vaikkapa Kreetan metsäpalot.
Kreetan metsäpalojen kuvaus oli sitä luokkaa, että maallikko helposti sai käsityksen, että nyt tulinen ilmastonmuutos se siellä saarella riehuu ja hullu on se, joka sinne vielä matkustaa. Siellä kävijöiden kuvaukset olivat toisenlaisia. Jotakin paloi jossakin, mutta elämä hotellissa sujui entiseen tapaan. Metakertomus taustoittaa uutiset: on muutamia pahoja asioita, kuten ilmastonmuutos, turkikset, ydinvoimalat jne., ja näitä asioita sitten uutisoidaan ja taustoitetaan tietyllä tavalla. Tulee mieleen Neuvostoliiton imago ja ristiriidat siellä käyneiden kuvauksissa. Mutta lehdistöhän oli tässäkin tietenkin oikeassa, Neuvostoliitto oli hyvä ja ihmisten oli syytä käydä optikolla.
Jos lukija tunnistaa journalismin keinot ja tietää, mihin toimittaja jutuillaan pyrkii, niin tällöin on ihan hupaisaa lukea erinäisiä kertomuksia maailman turuilta ja kotimaasta. Suurin osa journalismista on mielipiteiden kokoelmia ja mielipiteet puolestaan perustuvat henkilön maailmankuvaan. Tämä maailmankuva ei puolestaan perustu mihinkään: kun esitetään tarpeeksi kysymyksiä, joutuu maailmankuvan omaajakin tunnustamaan, että itse maailmankuvan valinta on vain valinta, ilman sellaista perustetta, jolla sen voisi todistaa oikeaksi.
Tämä ei estä kulttuurisotaa riehumasta journalistien remutessa tässä mukana. Harmillista vain, että laadukasta myös sodan toisen osapuolen näkemyksiä tuovaa journalismia on verraten vähän. Vielä ikävämpää on se, että kun liberaalia tai konservatiivia vähän rapsuttaa, niin totalitaristihan sieltä se paljastuu. Sananvapaus on tuskallinen asia kummankin puolen edustajille. Kun se vaan tarkoittaa, ettei oma kantasi ole ainoa perusteltu kanta tässä maailmassa, ehkä ei se suosituinkaan. Vaikka journalistit mitä vakuuttelisivat.
Palatakseni Hesariin, en odota siltä mitään. Lukija ratkaisee lehden kohtalon. Jos lehti menestyy nykylinjallaan, antaa mennä vaan. Lehdillä on sananvapautensa ja linjansa. Tilaajien määrä ja mainostulot ratkaisevat sen, kannattaako lehden jatkaa tiettyä journalistista linjaa. Siksi en yhdy persujen valitusvirteen. Hesarilla ei mitään velvollisuutta nk. objektiivisuuteen journalistisissa jutuissaan ja tarinoissaan.