Niin ja sinä automaattisesti tiesit, että näin on tehty ilman lapsen intoa. On tosiaan kumma, kun ei mene viesti perille....
Jos Niemisen isä Kauko on tosiaan vienyt poikaansa ilman lapsen intoa tennistä pelaamaan, pidän häntä säälittävänä.
Kyllä itse ainakin olin juuri se joka 2-3vuotiaana halusi sinne jäälle luistelemaan. Pian sai vielä mailan jolla alkaa lyömään pieniä kiekkoja/palloja, niin aina parempi. Samoin itse olin se joka halusi jalkapallon jalkoihin ja siitä meinannut luopua edes kun nukkumaan meni.
Vanhempi voi toki ohjata kokeilemaan eri lajeja, mutta kyllä kuitenkin nuorella lapsella selvästi löytyy jo myös omaa intoa ja halua tiettyjä lajeja kohtaan. Toki aina riippuu vähän sitten tapauksesta kuinka kauan intoa riittää. Itselläni riittänyt sen 30+ vuotta.
Eli tarkoittaako tämä nyt lopulta kuitenkin sitä, että se Esa Sievinen kuitenkin toimi ihan ok poikansa kohdalla, kun vei pienestä pitäen päivittäin uimahallille? Jos nimittäin Jani ei olisi viihtynyt siellä, niin eipä hänestä kai maailmanmestaria ja olympiamitalistia olisi koskaan tullut? Ja mites se Agassi oikein pärjäsi niin hyvin, vaikka mukamas vasten tahtoaan joutui pelaamaan ja harjoittelemaan?
Riippuu täysin mikä on se vanhemman motiivi tässä taustalla. Jos ajatuksena on se, että "vauvauinti on lapsen polku kohti uinnin olympiakultaa" tai "minun lapsi piirtää nyt sillä hänestä tulee Picasso..." niin sitten se on pelottava lähtökohta vanhemmalta.
Juu, mutta kuvittelin, että nämä itsestäänselvät asiat voisi jättää kirjoittamatta. Fakta on se, että edes eagle ei sinne menny ilman vanhempiensa tahtoa, eikä olisi moisista asioista osannut edes haaveilla ilman, että lajin pariin olisi ohjattu.
Tietenkin kun huomaavat, että lapsi siitä tykkää niin miksi ei veisi aina uudelleenkin. Mutta nimenomaan vanhemmat sen lajivalinnan ihan aluksi tekevät, ei kolmevuotias muksu.
Fakta on se, että edes eagle ei sinne menny ilman vanhempiensa tahtoa, eikä olisi moisista asioista osannut edes haaveilla ilman, että lajin pariin olisi ohjattu.
Noh jalkapalloon seuraan menin juuri sen takia, kun vaadin sinne päästä. Samoin jääkiekkoon isä/äiti ei olisi vienyt vielä 5-vuotiaana, mutta sanoin että "Pakko päästä, muuten en ala...". Molemmissa siis oli taustalla enemmän tai vähemmän se, että näin muiden tekevän sitä, näin urheilua telkkarista/kentän laidalta ja sain jalkapallon jalkoihini.
Vanhemman tehtävä on luoda mahdollisuudet harrastaa ja kannustaa siinä, mutta ei suinkaan käskeä mitä lapsi harrastaa mallia Williamssit. Noh toki iloisesti mennyt, ainakin rahallisesti, ura, mutta kuinka monta epäonnistunutta tapausta sitten on näitä "onnistuneita" kohti onkin sellainen mitä ei kukaan tiedä.
Urheilu on isoissa lajeissa jättiläismäistä bisnestä ja tulijoita kyllä riittää, ja uskoisin ettei keinoja juuri kaihdeta, edes länsimaissa.
Tämä on tosiasia.
Mutta taas palataan alkupisteeseen ja (moraali-/arvo-)kysymykseen: onko huippu-urheilu loppujen lopuksi niin tärkeä juttu, että asiat tehdään keinoja kaihtamatta ja sillä riskillä, että isolla prosenttilla tulee näitä jotka eivät saa tarvittavaa menestystä...
Mikä on menestyksen hinta? Ja mikä on loppujen lopuksi tärkeää (puutarhan hoidon lisäksi siis)?
Minun näkemykseni on sikäli selvä, että minusta urheilussa on kyse aina paremmuuden mittaamisesta suhteessa muihin, eli kilpailusta.
Mutta kun puhuit huippu-urheilusta ja siitä miten maailmalla sitä toteutetaan keinoja kaihtamatta, niin miten pitkälle suomalaisen huippu-urheilun tulisi mennä niin moraali- kuin arvomielessä?
Ja (näin yleisesti) samaan aikaan on helppo kirjoittaa, että "huippu-urheiluun pitää panostaa", mutta mitä Sinä olet valmis tekemään tämän asian eteen? Jos tämä on tärkeä asia, niin paljonko käytät tähän omaa aikaasi? Lopulta kaikki kuitenkin näkyy siinä, miten paljon on itse valmis tekemään jonkin asian eteen töitä.
No jos halutaan, että ollaan maailman parhaita jossain niin tuota samaa linjaahan meidän on kuljettava, tai sitten keksiä vaihtoehtoinen tapa. Kuten sanottua niin olosuhteet ovat mitä ovat ja niihin ei voi kuin sopeutua, tai keksiä ihan uusi tapa.
No, kuitenkin itse aiheeseen, niin henkilökohtaisesti en varmaankaan tee huippu-urheilun suhteen yhtään mitään. Arvostan urheilijoiden tekemää työtä ja heidän taitojaan mutta en muuta.
Tottakai kai näin tehdään "perustasolla". Mutta kun puhutaan siitä, että toinen kaveri käyttää kaikki keinot, keinoja kaihtamatta niin miten pitkälle suomalainen arvomaailma on valmis menemään urheilussa sen menestyksen perään? Samaan aikaan suuri yleisö vaatii suomalaisilta hiihtäjiltä mitaleja mutta samalla nauretaan ja halveksitaan sitä, kun jäädään dopingista kiinni. KuPS - JJK peli ei kiinnosta, kun se on potkupalloa, mutta joka lauantai huudetaan televisiolle ManU:n voitolle ja täytetään olympiastadion kun Arsenal-City pelaavat.
Nyt en syylistä sinua, mutta tätähän tämä on nykyään. Urheilu ei ole enää tarpeeksi seksikäs ajanviete ihmiselle ja tämä näkyy niin junioritoiminnassa (joka toimii huippu-urheilun alustana) kuin myös huippu-urheilussa itsessään, kun ei saada enää perseitä penkeille seuraamaan kansallista huippu-urheilua. Eikä enää kansaivälinen urheilukaan tunnu kiinnostavan, kun katsoo kuinka paljon oli yleisöä Salpausselän skaboissa.
Toisekseen, urheiluseurat tarvitsevat tottakai rahaa, mutta toiseksi tärkein asia seuroille on saada ihmisten vapaa-aika käyttöönsä jotta he toimisivat juniorikentillä ja siten antaisivat aikaa junioreille. Paljon on näitä, jotka ovat mukana kun se oma juniori pelaa mutta sitten heistä iso osa lopettavat kun poikakin lopettaa. Tässä on iso ongelma seuroille, kun eivät pysty sitouttamaan näitä ihmisiä jatkamaan toiminnassa...
Voi vittu, mitä paskaa taas sinulta...
Eikös hiihdon osalta joskus puhuttu, että huipulle pääsemiseksi (= pohjien luomiseksi) vaaditaan noin kymmenen vuoden harjoittelu ja sitten voidaan aloittaa vasta se tehoharjoittelu?
Eli 20-vuotias maailmancupia kiertävä hiihtäjä olisi aloittanut määrätietoisen treenin jo kymmenvuotiaana!
Toki ladulla on voitu painella vaikka palopostin kokoisesta, mutta muut lajit putosivat esim. Iivo Niskaselta (jalkapallo ja yleisurheilu) pois vasta Vuokattiin hiihtolukioon siirtyessä. Samalla pikku hiljaa käynnisteltiin myös sitä tehoharjoittelua (joka on yhä kesken; Niskasella ruuvia kiristetään sekä tehojen että määrien suhteen vielä monta vuotta).
Osaatko sanoa paljonko "Niskaselle" tulee hiihtoa per viikko ennen tuota lukiossa aloitettua tehoharjoittelua, sanotaan siis ikävuosien 10-16 välillä?
Eli minkälainen pohja vaaditaan siihen, että keho ylipäätään kestää tehoharjoittelua hiihdossa.
Onhan meillä esimerkiksi jääkiekko jolla on kansallisesti kuitenkin poikkeuksellisen vahva brändi ja kiinnostavuus. Muuten allekirjoitan kyllä sen, että surullisen vähän itse tapahtumissa käydään ja tuetaan toimintaa sillä tavoin.
Minä olen pohtinut sitä, että seurojenkin pitäisi mahdollisuuksiensa rajoissa muuttua, pyrkiä lisäämään palvelutarjontaa. Esimerkiksi saada kuntoliikkujia sitoutettua kuin kuntosalit ikään, aletaan myymään kylmästi vuoden jäsenyyksiä ja kaikenmaailman juoksukouluja ja ulkohöntsyvuoroja.
Mutta siinäkin tullaan sitten siihen ongelmaan, että volyymia pitäisi olla paljon jotta voisi palkata kokopäiväisiä ihmisiä töihin. Ja tavallaan tuolla rahoittaa taas sitä seuran kilpaurheilupuolta ja mahdollistaa sinne paremmat olosuhteet.
Vapaa-ajan käyttäminen toimintaan vaatii rakkautta lajiin ja sitä on tietysti mahdoton alkaa vaatia yhdeltäkään. Päinvastoin pitäisi pystyä antamaan vastavuoroisesti jotain takaisin.
Hiíhdosta: se on tosiaan laji, jossa ihan muutamia poikkeuksia (Therese Johaug, Iivo Niskanen) aikuisten huipulle ts. menestymään ei ole mitään asiaa kuin aikaisintaan 25 ikävuoden jälkeen. Maailmancupia ym. kierretään toki aikaisemmin, mutta se on osa tehoharjoitteluvaihetta.
Jalkapallossa ja jääkiekossa kilpailu on kiristinyt Suomessa jo nyt niin kovaksi, että 12-vuotisten AAA-sarjoissa ei huipulla enää tuplaharrastajia ole, koska lajiharjoittelu ja pelit vaativat paljon aikaa.
No ei se nyt ihan noinkaan ole.
Minusta tuossa on jo ihan riittävä lista osoittamaan, että menestys nuorella iällä ei ole mitenkään poikkeuksellista. Etenkin naisten puolella näyttäisi ennemmin olevan sääntö kuin poikkeus, että jos urallaan ylipäätään haluaa olla ihan maailman parhaita, niin jo viimeistään 23 vuoden tienoilla on oltava mitalivauhdissa.
No ei se nyt ihan noinkaan ole. Petter Northug voitti ekan maailmancupin osakilpailun 20-vuotiaana. 23-vuotiaana hän oli jo kiistaton hiihtokuningas. Dario Cologna voitti 22-vuotiaana tour de skin ja 23-vuotiaana olympiakultaa. Marit Björgen voitti ekan MM-kullan 22-vuotiaana. Charlotte Kalla voitti tour de skin 20-vuotiaana ja olympiakultaa 22-vuotiaana. Justyna Kowalczyk saavutti ekan olympiamitalin 23-vuotiaana. Astrid Jacobsen voitti maailmanmestaruuden 20-vuotiaana. Heidi Weng voitti MM-pronssia ja viestikultaa 21-vuotiaana. Krista Lähteenmäki saavutti kaksi viestimitalia MM-kisoissa 20-vuotiaana.
Minusta tuossa on jo ihan riittävä lista osoittamaan, että menestys nuorella iällä ei ole mitenkään poikkeuksellista. Etenkin naisten puolella näyttäisi ennemmin olevan sääntö kuin poikkeus, että jos urallaan ylipäätään haluaa olla ihan maailman parhaita, niin jo viimeistään 23 vuoden tienoilla on oltava mitalivauhdissa.
Se on vanha mantra, että vasta 25-vuotiaana pystyy hiihtämään arvokisamitaleja. Hiihtäjät aloittavat yhä nuorempina hiihtämisen ja saavat jo lapsina ja junioreina sellaiset pohjat, että 17-vuotiaina harjoittelevat hiihtoa jopa 650 tuntia vuodessa. Matti Heikkinen hiihti saman ikäisenä 400 tuntia vuodessa.
Varmasti näin. Toisaalta myös hiihdon muuttuminen lajina on johtanut siihen, että yhä nuorempana voi menestyä.
