Nuori Suomi ry

[mtt]

"minkälaista pelaajatyyppiä, taitoa ja lahjakkuutta arvostetaan?"

Tämä on pohtimisen arvoinen kysymys. Ei voi mennä niin, että kullakin valmentajalla on oma ihannetyyppinsä ja sitten koko joukkue valmennetaan siihen. Näin se menee joidenkin wannabe isävalmentajien kanssa.

Mielestäni kunkin pelaajan erityisominaisuuksia tulisi korostaa ja vahvistaa, samalla kun heikkouksiakin tulee kehittää paremmiksi. Saman suuntaisesti kuin Summanenkin kirjoittaa kirjassaan. Tällä tavalla saamme erikoistuvia roolipelaajia, jotka voivat olla roolissaan maailman huippuja. Heistä saamme kasattua maailman parhaan joukkueen. He myös työllistyvät NHL:ään.

Näin maailman parhaat firmatkin toimivat. Erikoistuvat siihen alueeseen, jossa voivat olla maailman parhaita.
Jääkiekossa meidän tulee pystyä valmentamaan eri tyyppisistä pelaajista roolinsa maailman parhaita.
Tietysti heilläkin tulee olla riittävä perusosaaminen joka osa-alueella. (Yks luistelee, toinen syöttää ja kolmas tekee maalin? Sama se kunhan se maali syntyy...:-)

Asiasta toiseen, Sihvonen kirjoittaa selkeät toimenpiteet mitä pitää tehdä. On korkea aika päättää toimenpiteistä eikä vain karttaa vastuuta. Ei vain liitossa vaan myös seuroissa ja joukkueissa.

Niin, olisihan se kiva jos yhteiskunta tukisi samaan tapaan kuin Ruotsissa. Turha toivo tällä niemellä. Vaan olisi siitä hyötyä yhteiskunnallekin kun olisi terve nuoriso ja jaksavat alokkaatkin...

Pleikat sun muut on tulleet jäädäkseen. Ne vaan pitää saada hyötykäyttöön ja kääntää vahvuudeksi. Esim se että youtubesta löytyy videoita harhautuksista, maalinteosta, aloituksista jne on hyvä alku.

 

[Johannes]

Kuudesluokkalaisilla on n. 24 viikkotuntia koulua. He ovat 12-13 vuotiaita ja nuoremmilla lienee korkeintaan tämä 24 tuntia päivässä koulua. Jos jotenkin saataisiin kehitettyä sellainen malli, jossa koulut ja paikalliset juniori-jääkiekkoseurat yhdessä järjestäisivät jääkiekkoa harrastaville lapsille jäähalleista jääaikaa klo 7-9 ja 13-16 välisille ajoille, kuten P. Sihvonen esitti. Koulu voisi tukea toimintaa ainakin järjestämällä jääkiekkoa harrastavien koululaisten opiskelun välille 9-13 tai 9-14. Koulut ja seurat osallistuisivat "jotenkin" lasten kuljettamiseen aamulla yhdeksäksi hallilta kouluun ja iltapäivän alussa koulusta halliin. Jääkiekkoa harrastavien lasten vanhemmat kuljettaisivat aamulla lapsensa jäähalliin ja illalla noutaisivat lapset pois jäähallilta. Tämän lisäksi iltaisin olisi normaalit seuran vetämät harjoitukset muutaman kerran viikossa.

Jos n. 7-12-vuotiaat lapset kävisivät seuran harjoitusten lisäksi edes 3-4 kertaa viikossa aamu- tai iltapäivä-jäällä, niin luulisi sen muistuttavan jo hieman 70-luvun lasten tapaa höntsätä lätkää kaikki vapaa-aika ulkojäillä, kun oli mahdollisuus, koska muita aktiviteetteja oli aika vähän urheilemisen lisäksi, ehkä kirjojen lukeminen. Nykyään Etelä-Suomessa talvet ovat niin leutoja, että ulkojäiden varaan ei voi rakentaa mitään.

 

[Glove]

Tuohon luistelun aloittamiseen en pysty varmaa sanomaan. Koko ajan on kuitenkin pelannut vanhemmissa ikäluokissa. Muistaakseni oli ihan pikkunaskalista asti mukana -90 syntyneiden joukkueessa ja kävi muutamaan otteeseen pelaamassa myös -89:n pelejä. Jos muistini pitää paikkansa niin olisi ollut 4 vuotiaasta asti mukana ohjatussa toiminnassa, mutta varmasti suurin harjoitusmäärä on tullut omatoimisesti ulkojäillä.

Löytyipä tuohonkin "varmaa" tietoa. Urheilulehdessä oli esitelty eri lajien tulevaisuuden lupauksia ja Granlundin kohdalla luki, että aloitti kiekkoilun viisivuotiaana.

 

[PJx]

Mielestäni kunkin pelaajan erityisominaisuuksia tulisi korostaa ja vahvistaa, samalla kun heikkouksiakin tulee kehittää paremmiksi. Saman suuntaisesti kuin Summanenkin kirjoittaa kirjassaan. Tällä tavalla saamme erikoistuvia roolipelaajia, ...

Vai että Nuori Suomi ketjussa puhutaan roolipelaajien kehittämisestä? Aika vahvasti ennenaikaista. Eiköhän tämän aika tule vasta pa...aljon myöhemmin. Väittäisin, että jos esimerkiksi Tuomo Ruutu olisi roolitettu myöhemmin, olisi lopputulos ollut parempi ja meillä olisi NHL:ssä yksi profiilipelaaja enemmän.

Asiasta toiseen: Palstalla on oltu huolissaan junnujen henkisestä jaksamisesta, jos treenimääriä lisätään. Huoli on aiheellinen näilläkin harjoitusmäärillä, jos harjoittelu ei ole tarpeeksi motivoivaa (laadukkuus yksi iso tekijä tässä). Tämäkin kysymys palautuu loppujen lopuksi resurssikysymykseksi, sillä kyllä pojat jaksavat, haluavat pistää itsensä likoon ja vastaavat huutoon, kunhan pääsevät treeneissä edes etäisesti flow-tilaa muistuttavaan tilaan. Huonoissa treeneissä käy asennevammaista porukkaa, joka palaa helpolla loppuun.

Kun puhutaan jääajan ratkaisevasta kasvattamisesta, niin se tarkoittaa todellista asioiden uudelleen priorisoimista. Jos ajatellaan, että viikolla on käytännössä 4 tai ehkä 5 jäävuoroa illassa käytössä. Jos ajatellaan, että junnujoukkue kaipaa keskimäärin (eri ikäiset eri määrän) 3.5h iltajäätä viikolla, niin yksi kaukalo riittää siinä kuudelle joukkueelle (esim A,B,C,Cn,D,Dn). Jää ajan lisääminen merkitsee siis joukkuemäärän karsimista ja poikakohtaisen kustannuksen kasvattamista jään muodostuessa todelliseksi niukkuushyödykkeeksi (yksikköhinta kasvaa kilpailutilanteessa).

Loppujen lopuksi sielä pyöreän pöydän ääressä ei varmaankaan tule liikaa erimielisyyttä tavoitteista, sillä paikalla on urheilumiehiä. Kun aletaan keskustelemaan siitä, miten paljon joustetaan mistäkin päämäärästä, niin silloin mielipiteiden kirjo onkin jo luultavasti "riittävä". Silloin keskustelukin on mielenkiintoisempaa....

 

[Tervalammen Tynamo]

Mielestäni Teemun tapaus niin kuin se on ilmenee kyseisestä kirjasta osoittaa, että huipulle noustaan omalla määrätietoisella ja monipuolisella harjoittelulla "järjestelmästä" riippumatta. Lahjakkuuttakin toki tarvitaan.

Itsellä juuri työn alla tuo Teemu-kirja (muistaakseni toista tai kolmatta kertaa sitä luen nyt).

Kyllähän Ilmari-isän kerronta antaa melko selvän kuvan siitä, miten kilpailunhaluinen ja kova reenaaja Teemu oli jo junnuna. Hyvä vertauskuva on esim. Teemun kaksoisveli Paavo, joka harrasti Teemun kanssa samoja lajeja samoissa joukkueissa, kunnes melko nuorena alkoi veljesten välille syntyä eroa. Suurin syy tämän eron syntymiseen on kirjasta saamani kuvan perusteella juuri tuo Teemun halu pelata, reenata ja kehittyä koko ajan. Välillä (liian) kova tahti aiheutti rasitusvammoja ja muita vaivoja, mutta sitkeästi homma vain jatkui.

Kirjassa tuodaan myös esiin se, kuinka lapsen vanhemmalla on suuri rooli siinä, että mukula yleensä löytää liikunnan ja urheilun pariin. Mitä pidemmälle mennään, sitä enemmän on vanhemman terveellä tavalla mahdollista tukea ja "puskea" lastansa eteenpäin. Tällä tarkoitan nimenomaan noita lukuisia pienempiä ja suurempia yksityiskohtia, joita Teemu-kirjassakin tuodaan esille. Esimerkkeinä varustevalinnat, henkilökohtaiset reenit, rasitus/lepo -suhde, ravinto jne.


Meni vähän kirjaesittelyksi. Sori.
Kiitos kuitenkin hemmetin hyvästä keskusteluketjusta, jossa on paljon asiaa sekä mielenkiintoisia pointteja. Perehdyin tähän vasta tänään kunnolla ja tämän takia tulee pitkä perjantai, että saat duunitkin tehdyksi.

 

[Spes patriae]

Pään huolto ja jaksaminen

Asiasta toiseen: Palstalla on oltu huolissaan junnujen henkisestä jaksamisesta, jos treenimääriä lisätään. Huoli on aiheellinen näilläkin harjoitusmäärillä, jos harjoittelu ei ole tarpeeksi motivoivaa (laadukkuus yksi iso tekijä tässä). Tämäkin kysymys palautuu loppujen lopuksi resurssikysymykseksi, sillä kyllä pojat jaksavat, haluavat pistää itsensä likoon ja vastaavat huutoon, kunhan pääsevät treeneissä edes etäisesti flow-tilaa muistuttavaan tilaan. Huonoissa treeneissä käy asennevammaista porukkaa, joka palaa helpolla loppuun.
.

Pjx sivuaa asiaa josta ainakin minulla on tunne, että siihen ei kiinnitetä tarpeeksi huomiota. Kuulin muutamalta C-Sm tason pelurilta, joista yksi on oma kasvatti ja muut naamatuttuja, kuinka puhki ja väsyneitä pojat olivat joulutauolla. Takana oli kova kesä ja syksy täynnä tapahtumia ja vain muutama vapaapäivä. Yksi antoi periksi, muut sinnittelevät. Okei, huipulle pääsevät ne kivikovat kaverit jotka jaksavat, mutta kuinka paljon lahjakkuutta haaskataankaan matkalla. Onkohan se ihan pakko vetää maksimimääriä vai vosiko miettiä, että välillä vähemmän ja rennosti toisi saman tuloksen?

 

[korkki]

Vähään aikaan en ole ehtinyt tätä palstaa lukea mutta annetaan nyt tulla...

Sihvosen teesit olivat kyllä hyviä, mutta pariin pointtiin haluaisin puuttua.

Ensinnäkin, jakoa tasoryhmiin en tekisi heti kun lapset aloittavat kiekon (moni aloittaa 6-7 vanhana) vaan vasta 9-10 vuoden ikäisenä, eli pari vuotta aikaisemmin kuin nyt. Mielestäni porukan on oltava mahdollisimman tasainen harjoittelumäärien suhteen pari vuotta jonka jälkeen voidaan erottaa ne jyvät akanoista. Kyllähän ne tuosta erottuvat kun osa käy harjoituksissa 100% ja vielä luonnonjäillä kun taas osa käy silloin kun huvittaa.

Taklaaminen olisi hyvä aloittaa aikaisemmin mutta alle 10-vuotiaissa koko- ja voimaerot ovat aivan liian suuria. Taklaamisen voisi kyllä aloittaa heti 10-vuotiaina. Lämärit pitäisi sallia aina. En edes tajua mikä tuon lämärikiellon taustalla voi olla, varusteet ovat sellaisia että suojaavat kyllä tarpeeksi. Sekä kenttäpelaajia että maalivahteja.

Jääaikaa olisi hyvä olla vaikka miten jaossa, mutta realismia on että sitä ei ole. Tai se että isommat menevät aina edelle. Ainakin täällä meilläpäin.

 

[Schadowan]

Mä en itse tiedä mitään oikeista harjoittelumetodeista tai miten jalostetaan lahjakkuuksia tms, mutta omasta mielestäni tärkeintä nuorelle pelaajalle on se into ja halu pelata sitä omaa lajia. Omilta junnuajoilta ainakin muistan, että nämä huippulahjakkuudet olivat aina joko jäällä, potkimassa palloa, hiihtämässä tai juoksemassa, siis jengin treenien lisäksi. Omasta halusta se kaikki lähtee, ilman sitä ei tule mitään. Pelkällä lahjakkuudella voi pärjätä junnuissa pitkällekkin, mutta kyllä siinä c-b-junnu ikäisenä pitäisi alkaa se todellinen treenaaminen viimeistään.

Itse ihmettelin erään kaverini (nykyään pelaa NHL:ssä) harjoittelumääriä, mutta hän vain totesi, että treenaaminen on hauskaa, eikä kokenut sitä mitenkään rasittavana tai vastenmielisenä. Tähän lisättynä nöyrä asenne ja poikkeuksellinen urheilulahjakkuus, niin ei ollut vaikea arvata, että kaveri joskus NHL:ssä pelaa. Ja kyllä hänestä ja monesta muustakin huomasi jo todella nuorena, että kyseessä on todellinen lahjakkuus.

Selänteen kirjan olen myös itse lukenut monta kertaa, ja ihmettelen niitä, jotka väittävät, että Ilmari Selänne olisi jotenkin painostanut Teemua urheilun suhteen tai että olisi ollut tällainen stereotyyppinen yli-innokas "hokifaija". Asiahan ei tosiaan niin ollut.

 

[Creative]

Itsellä juuri työn alla tuo Teemu-kirja (muistaakseni toista tai kolmatta kertaa sitä luen nyt).

Kyllähän Ilmari-isän kerronta antaa melko selvän kuvan siitä, miten kilpailunhaluinen ja kova reenaaja Teemu oli jo junnuna.

Aivan. Mutta Teemukin omissa kannanotoissaan puhuu enemmänkin yksilön omien valintojen kuin kaikenkattavan "järjestelmän" puolesta:

"Lasten urheilu on mennyt aivan liian kovaksi. Ei ylipäätään ole mitään järkeä, että kymmenvuotiaat nassikat harjoittelevat viisi tai kuusi kertaa viikossa.
.....
Ei voittaminen saa nuorena olla turhan tärkeää. Kasvatuksellisesti paljon merkityksellisempää on oppia häviämään.
.....
Olen nähnyt paljon vanhempia, jotka haluavat korvata omaa huonoa urheilumenestystään siirtämällä liian suuria vaatimuksia jälkikasvulleen. He haluavat päteä lastensa kautta."

 

[Mänizeri]

Aivan. Mutta Teemukin omissa kannanotoissaan puhuu enemmänkin yksilön omien valintojen kuin kaikenkattavan "järjestelmän" puolesta:

"Lasten urheilu on mennyt aivan liian kovaksi. Ei ylipäätään ole mitään järkeä, että kymmenvuotiaat nassikat harjoittelevat viisi tai kuusi kertaa viikossa.
.....
Ei voittaminen saa nuorena olla turhan tärkeää. Kasvatuksellisesti paljon merkityksellisempää on oppia häviämään.
.....
Olen nähnyt paljon vanhempia, jotka haluavat korvata omaa huonoa urheilumenestystään siirtämällä liian suuria vaatimuksia jälkikasvulleen. He haluavat päteä lastensa kautta."

Ja taisi se Teemukin aika pitkään harrastaa muutakin kuin jääkiekkoa. Ja silti miehen ainoa heikkous kiekkoilijana taitaa olla aavistuksen pehmeä kulmissa ja puolustuspeli. Eli täysin päinvastainen, kuin nykylaiturit, joita Suomesta tulee Mutta kaipa hän olisi tavoitteellisessa ryhmässä olleessaan kehittynyt vielä paremmaksi, harmi ettei häntä laitettu koskaan "kunnon reeneihin" alle 5-vuotiaasta?? Samoin kuin Petteri Nummelinia, Saku Koivua ja kumppaneita. Taisivat kuitenkin treenata enemmän itsekseen, kuin seuroissa.

 

[choose_life]

Vai että Nuori Suomi ketjussa puhutaan roolipelaajien kehittämisestä?

Juuri ylläolevissa valmennuksellisissa "nerouksissa", joilla valmentajat apinoivat oma uraansa edistääkseen ja epävarmuuttaan peittääkseen aikuisten ammattilaisten kiekkoa pikkulapsille 90-luvulla, on enemmän syytä nykytilaan kuin viidessä Nuoressa Suomessa yhteensä. Kuinka helvetissä kukaan voi oppia elintärkeät perustaidot, saati ratkaisuvalmiutta, jos asemoidaan 10-13-vuotiaana kaahaamaan ja painimaan koko pelin läpi käytännössä ilman kiekkoa? Ei olisi tullut vanhemman polven jäärille kovin äkkiä edes mieleen.
Ns. likainen työkin on tärkeää, mutta sen oppii vanhempana kuka tahansa, jolla on kuntoa, vähän sijoittumiskykyä, kova pää ja kykyä sietää mustelmia. Kokemusta on:-).

 

[siffa]

Laatua käytännön valmennukseen osa I

Jääkiekkoliitossa on nähty juniorijääkiekkojärjestelmän muutoksen välttämättömyys. Uudelle valmennuspäällikölle ja hänen valitsemalleen ryhmälle avuksi on juuri sopivaan ajankohtaan (2008) ilmestynyt valmentajien valmentajan Kyösti Lampisen ja Hannele Forsmanin kirja "Laatua käytännön valmentamiseen". Vahvan teoreettisen ja käytännön valmennustiedon lisäksi kirjassa on käytetty hyväksi huippu-urheilijoiden ja huippu-urheilun parissa olleiden henkilöiden kokemuksia.

Referoin kirjaa täälläkin Nuori Suomi-Myytti keskusteluissa esillä olleiden teemojen pohjalta.

"Useissa lajeissa suomalaiset jäävät kehityksessä ratkaisevasti jälkeen jo lapsiurheiluvaiheessa. Muut maat hyödyntävät paremmin lapsuuteen liittyviä kehittymisen herkkyyskausia. Viikottaisessa liikkumisessa ja harjoittelussa tämä näkyy merkittävästi suurempina tuntimäärinä ympäri vuoden".

Juuri näin on käynyt suomalaiselle juniorijääkiekkoilulle verrattuna vaikkapa Kanadaan ja Ruotsiin. Kanadaa ja Ruotsia on hyvä vertailla sen takia, että yhteiskunniltaan ne ovat Suomen kaltaisia. Esim. Kummolan mainitsema "pahin vihollinen nettipelit" ei ole pystynyt estämään lasten ja nuorten kehitystä noissa korkean elintason maissa Ruotsissa ja Kanadassa.
Palaan näihin kirjassa perusteellisesti esitettyihin herkkyysvaiheisiin seuraavissa osissa.

"Varsinkin joukkuelajeissa on se vaara, että ei anneta lapselle mahdollisuutta harjoitella niin paljon kuin lapsi haluaa. Kaikilla pitäisi olla mahdollisuus huipulle tähtäävään harjoitteluun, niin halutessaan. Puhutaan siitä, että lapsena harjoittelun pitää olla kivaa. Jos lapsella on tavoitteet korkealla, niin se tekee urheilusta kivaa, että saa harjoitella niin paljon kuin haluaa. Se ei ole lapselle yhtään sen enempää hampaiden kiristelyä kuin sille lapselle, joka ottaa sen rennommin. Enemmän lapsi stressaa siitä, jos hän ei saa tehdä sitä niin paljon kuin haluaa." SAMI ELOPURO

Lapsille on aina kiva lähteä vanhempien kanssa höntsäämään pihoille tai ulkojäille. Myös esim. hiihtorinteisiin meno on niin hauskaa lapsille, että he haluaisivat mennä sinne aina uudestaan ja uudestaan. Ongelma on siinä, että vanhemmat eivät ole niinkään kiinnostuneita viemään lapsiaan harrastuksiin, joissa varsinkin alkuaikoina olisi oltava myös itse mukana. Lasten vanhemmille huippu-urheilun vaatima harjoittelu osoittautuu usein liian rankaksi.

 

[Gags]

"Useissa lajeissa suomalaiset jäävät kehityksessä ratkaisevasti jälkeen jo lapsiurheiluvaiheessa. Muut maat hyödyntävät paremmin lapsuuteen liittyviä kehittymisen herkkyyskausia. Viikottaisessa liikkumisessa ja harjoittelussa tämä näkyy merkittävästi suurempina tuntimäärinä ympäri vuoden".
-------
Palaan näihin kirjassa perusteellisesti esitettyihin herkkyysvaiheisiin seuraavissa osissa.

Kun palaat asiaan, niin minua kiinnostaa tuosta ensin lainaamastani kohdasta erityisesti se, että tarkoittavatko tuolla nimenomaan lajikehitystä vaiko lapsen yleistä motoorista kehitystä lajin parissa.

"Varsinkin joukkuelajeissa on se vaara, että ei anneta lapselle mahdollisuutta harjoitella niin paljon kuin lapsi haluaa. Kaikilla pitäisi olla mahdollisuus huipulle tähtäävään harjoitteluun, niin halutessaan. Puhutaan siitä, että lapsena harjoittelun pitää olla kivaa. Jos lapsella on tavoitteet korkealla, niin se tekee urheilusta kivaa, että saa harjoitella niin paljon kuin haluaa. Se ei ole lapselle yhtään sen enempää hampaiden kiristelyä kuin sille lapselle, joka ottaa sen rennommin. Enemmän lapsi stressaa siitä, jos hän ei saa tehdä sitä niin paljon kuin haluaa." SAMI ELOPURO

Tulkitsetko tämän niin, että Elopuro todellakin tarkoittaa että 7-10(?) vuotiaalla lapsella on omaa halua huipulle tähtäävään harjoitteluun? Miten lapsella voi moinen halu olla, koska tuon ikäinen lapsi ei voi millään tasolla hahmottaa kuinka paljon harjoittelua huipulle pääseminen vaatii, eikä ylipäänsä olla mitään käsitystä vaadittavista harjoitusmenetelmistä.

 

[Mänizeri]

Tulkitsetko tämän niin, että Elopuro todellakin tarkoittaa että 7-10(?) vuotiaalla lapsella on omaa halua huipulle tähtäävään harjoitteluun? Miten lapsella voi moinen halu olla, koska tuon ikäinen lapsi ei voi millään tasolla hahmottaa kuinka paljon harjoittelua huipulle pääseminen vaatii, eikä ylipäänsä olla mitään käsitystä vaadittavista harjoitusmenetelmistä.

Ei lapsella sellaista olekaan, vaan tämä käsitys on aikuisilla jotka luulevat tunnistavansa lapsessa tämän halun.

Tuskinpa yhdelläkään lapsella on kiinnostusta ja motivaatiota harjoitella siksi, että he tähtäävät huipulle omasta tahdostaan. Aika moni nassikka valitsee idolinsa, ei siksi että hän on huippu-urheilija, vaan siksi että se "sillä on parhaat veivit" tai "se tekee paljon maaleja". Tässä on pienen mielen analysointikykyjen rajat.

Monesti on vain niin, että se paine siihen harjoitteluun tulee siitä, ettei lapsiparka uskalla sanoa vastaan. Jos juniorivalmentaja käskee, niin kuinka monella lapsella on oikeasti uskallusta sanoa vastaan? Varsinkin, jos isä nyökyttelee vieressä? Niitäkin tapauksia on nähty satoja, jossa isät retuuttavat poikaansa joukkueesta toiseen, koska "meidän poika ei saa riittävän kovia pelejä" tai "tämän valmentajan harjoitteet eivät miellytä minua, koska treenataan vääriä asioita" jne.

Itse näen tavoitteellisuuden vaarat seuraavasti:

1. Lapsesta tulee ajopuu, jota ei kuunnella "koska et sinä ymmärrä sitä, että tällainen sopii sinulle". Ja poikaa viedään väkisin treenehin, vaikka hänellä saattaa olla täysin muut intressit kiekon peluuseen. Mutta koska isän (sori vaan miehet, mutta harvemmin näkee äitejä tässä roolissa) mieltä ei halua pahoittaa.

2. Mitä jos kaveri on hyvä useammassa lajissa ja hän voisi taitojensa puolesta pelata ykkösjoukkueessa niin jääkiekossa, kuin muussa talvilajissa? Tämähän tarkoittaa automaattisesti putoamista ykkösjoukkueesta. Todennäköisesti ne pelaavat, jotka treeneissä käyät. Ei ole pienintäkään saumaa saada sellaisia pelejä, jotka hänen kehittymisensä paremmaksi, vaatisi. Jos et tavoitteellisuuteen suostu, ei tällöin ole asiaa myöskään ykkösjoukkueeseen. Tällöin pitää valita lajinsa 7-10 vuotiaana! Aivan sairasta mielestäni, tällainen ei lapsuuteen kuulu.

3. Miten poistetaan politiikka valintojen ympäriltä? Se on siellä ollut ja tulee aina olemaan. Jos isä on valmentaja, joukkeenjohtaja tai huoltaja, niin putoaako poika pois joukkueesta vaikka ei taitojensa puolesta sinne kuuluisi? Takuuvarmat riidat ainakain saadaan aikaiseksi, niitä on jo nyt, vaikka Nuori Suomi on eräiden tulkintojen mukaan tuhonnut kilpailun. Pelkkä meno isojen kaupunkien jäähalleille paljastaa sen, että kyllä siellä aika verisesti kilpaillaan pelipaikoista. Jopa liian verisesti, verrattuna siihen mitä se oli 80-luvulla. Syy tähän lienee A-maajoukkue, joka ei menestenyt nykyisen lailla ja jääkiekkoilijat olivat tavallisia ihmisiä, jotka kävivät töissä. Saivat lapsetkin kehittyä rauhassa. Nyt kaikkitietäviä on joka oksalla ja nassikat aivan sekaisin siitä, mitä heidän pitäisi tehdä: miellyttää itseään, valmentajaa, isää vai ketä?

4. Miten huolehditaan niistä, jotka eivät ole parhaita 7-10 vanhana? Aika moni tulee lopettamaan jo tässä iässä, jos valmentajan tuomio on se että taitosi eivät yksinkertaisesti riitä, ei sinusta tule huippupelaajaa. Tässä vaiheessa syy voi olla vain pieni koko, kun isokokoiset pojat jyräävät. Onko meillä varaa syrjiä jo tässä vaiheessa lajin parista ne, jotka saavuttavat potentiaalinsa vasta 25-vuotiaana? Lapsen mieli on herkkä (ja tätä täällä ei kiihkouskovaiset suostu tunnustamaan, muistelkaapa vain omaa lapsuuttanne!) ja kaikki palaute jättää jonkinlaisen jäljen.

5. Kilpailullisuus tarkoittaa automaattisesti voittamisen nostamista etusijalle ja prosenttikiekko tulee jäädäkseen. Vai mitä kilpailemista sellainen on, jossa ei haeta joka pelistä voittoa? Voiko yksittäinen pelaaja kehittää itseään kilpailullisessa ympäristössä? Jos joukkueen pitää voittaa, niin kaikki yltiöpäiset ratkaisut karsitaan, luovuudesta puhumattakaan. Varsinkin niille, joille kaikki kaikessa on pysyminen ykkösjoukkueessa, ei tule mielenkään muu kuin valmentajan miellyttäminen. Ja sehän on kurinalainen pelaaminen, jossa joukkueen voitto ei vaarannu. Ja kehä on valmis... Tuleeko tällä tavalla kiekollisesti taitavia pelaajia? Ja ennen kuin joku vastaa, että "tämä on valmentajien tehtävä huolehtia siitä, ettei näin käy", niin voiko kilpailua painottavassa ympäristössä oikeasti antaa pelaajien olla luovia, jos se maksaa sarjapisteitä?

PS. Kuinka moni tämän palstan lukija on työpaikallaan kokenut organisaatiomuutoksen, jolla piti ratkaista kaikki ongelmat, mutta hetken päästä huomattiin ettei se todellinen ongelma kadonnut mihinkään, koska ne resurssit olisi voinut kohdistaa sinne? Sitten vaihtui johto ja tehtiin uudistus palaamalla vanhaan systeemiin, koska se aiheutti vähemmän kaaosta. Miltä teistä tämä keskustelu "tavoitteellisuuden ja kilpailullisuuden lisääminen = huippujuniorituotanto" tällä hetkellä tuntuu? Samoja piirteitä..??

 

[PJx]

Tulkitsetko tämän niin, että Elopuro todellakin tarkoittaa että 7-10(?) vuotiaalla lapsella on omaa halua huipulle tähtäävään harjoitteluun? Miten lapsella voi moinen halu olla, koska tuon ikäinen lapsi ei voi millään tasolla hahmottaa kuinka paljon harjoittelua huipulle pääseminen vaatii, eikä ylipäänsä olla mitään käsitystä vaadittavista harjoitusmenetelmistä.

Tämä on tärkeä huomio. Tavallisen ihmisen, sellaisenkin, joka luulee harrastaneensa urheilua, on vaikea käsittää, mitä ainakin yksilöurheilussa huipulle pääseminen vaatii.

Tässäkin kohtaa valmennuksen ammattitaito tulee esiin. On epärealistista olettaa, että edes valmentajat tietäisivät omasta kokemuksesta mitä huipulle pääseminen vaatii, lapsista puhumattakaan.

 

[choose_life]

Ei lapsella sellaista olekaan, vaan tämä käsitys on aikuisilla jotka luulevat tunnistavansa lapsessa tämän halun.

Saivat lapsetkin kehittyä rauhassa. Nyt kaikkitietäviä on joka oksalla ja nassikat aivan sekaisin siitä, mitä heidän pitäisi tehdä: miellyttää itseään, valmentajaa, isää vai ketä?

Ja mitä vähemmän omaa menestystä on takana, mitä suurempi kuilu omien pyrkimysten ja todellisten kykyjen välillä, mitä sokeampi usko auktoriteetteihin ja hierarkioihin ja ylipäätään mitä vähemmän liikkuu korvien välissä, sitä suurempaa "kaikkitietävää" yritetään olla. Ennen tällaiset pellet pantiin hallilla järjestykseen ja omalle paikalleen aika nopeasti, kun paljastui, että puheiden takana on pelkkää paperia. Pelaajat tekevät niin yhä - mutta eivät he lapsina siihen pysty.

PS. Kuinka moni tämän palstan lukija on työpaikallaan kokenut organisaatiomuutoksen, jolla piti ratkaista kaikki ongelmat, mutta hetken päästä huomattiin ettei se todellinen ongelma kadonnut mihinkään, koska ne resurssit olisi voinut kohdistaa sinne? Sitten vaihtui johto ja tehtiin uudistus palaamalla vanhaan systeemiin, koska se aiheutti vähemmän kaaosta.

Been there, done that - parikin kertaa. Mitä SJL:ään tulee, panen edelleen (turhan) toivoni J. Jalosen kaltaisiin hahmoihin. Toivottavasti myös Kärppien edustajia kuunnellaan heidän tekemänsä systeeminmuutoksen suhteen.

 

[Joukkuepelaaja]

Taitaa olla niin, että lapsen normaaliin elämään kuuluu "kilpailu". Tässä yhteydessä tarkoitan kilpailulla lapsen/nuoren oman itsensä kehittymistä omissa taidoissa ja tiedoissa. Voidakseen lapsi/nuori tämän todeta tulee hänen saada verrata omia taitoja ja tietoja toisiin erilaisissa tilanteissa.

Jääkiekossa tämä tapahtuu peleissä, jääkiekko harjoituksissa sekä tietysti keskinäisissä "höntsessä"

Nämä lapset /nuoret taitavat ymmärtää edellä olevan paremmin kuin me aikuiset.

Annetaan lasten/nuorten "kilpailla" ja kokea voittamisen ja häviämisen tunteita sekä kehittymisen riemua.

Vanhempien/ aikuisten kannattaa keskittyä luomaan tälle " kilpailulle" vain oikeudenmukaiset raamit. Lapset/ nuoret arvostavat oikeudenmukaisuutta enemmän kuin tasa....

Miksihän ne kaikki osaavat ja tietävät valmentajat/ohjaajat loistavat poissa olollaan näistä lasten/nuorten hommista?

Hyvä on myöskin muistaa, että järjestelmä ei tee yhtään hyvää/huonoa pelaajaa. Eikä sitä tee myöskään yksikään LAJI- TAI MUKAAN PÄÄLLIKKÖ.

Lapsi/nuori kehittyy omassa viite ryhmässään ja silloin kun tämä viite ryhmä on jääkiekko joukkue, niin se tietysti tapahtuu siellä ja kaikkein vähiten vaikuttaa tähän viite ryhmään suoraan SJL tai sen henkilöt olkoon niiden nimet mitä tahansa.

 

[Mänizeri]

Miksihän ne kaikki osaavat ja tietävät valmentajat/ohjaajat loistavat poissa olollaan näistä lasten/nuorten hommista?.

Resurssikysymys. Vastaus on päätoimiset juniorivalmentajat, ongelma rahan puute. Kun ajattelee omaakin tavallista päivää työn parissa ja kotona askaroidessa, niin sen ajan varastaminen vielä iltaharjoitusten pariin menemiseksi kuulostaa teoriassa ihan helpolta, mutta pitkän päälle todennäköisesti olisi joko työpaikasta tai valmennuksesta luovuttava. Uskon, että tämä on monelle se syy, välillä on pakko hengähtää ja jättää juniorivalmennus, vaikka siitä nauttisikin. On helppo sanoa, että "velvollisuus lajia kohtaan jne", mutta asuntovelka ei pelkillä valmentajapalkkioilla lyhene. Vai onko päinvastaista tietoa??

Ruotsinkin uusi nousu perustuu ainakin osittain juuri päätoimisten valmentajien palkkaamiseen A-, B- ja jopa C-nuoriin. (Joissakin seuroissa nuoret eivät edes kustanna itse harrastustaan, vaan seura hoitaa.) Ei automaattinen vastaus nuorten pelaajien kehittämiseen, mutta tuskinpa ainakaan heikentää junioreiden valmennuksen tasoa. Tosin nyt on puhuttu vielä nuorempien laittamisesta tavoitteelliseen harjoitteluun, mutta otin nyt kuitenkin esiin.

Jos meillä olisi hyviä päätoimisia valmentajia A-, B- ja C-tasolle, niin eiköhän heistä osa jaksaisi käydä pienempienkin lapsien treenejä seuraamassa, mitä ne isät siellä oikein touhuavat. Kyse on kuitenkin seuran tulevaisuudesta ja siitä, että mahdollisimman moni varsinkin lahjakkaasta päästä jaksaisi pelata niin pitkälle, kuin ne taidot riittävät. Ja jos touhu näyttää aivan kaaottiselta, niin pientä vinkkiä siihen sun tähän jne. Tuskinpa siitä isätkään nokkiinsa ottaisivat, jos heille kerrottaisiin, että apuakin olisi saatavilla.

Tuskinpa sen tämän tieteellisempää tarvitsisi olla??

 

[PJx]

Jos meillä olisi hyviä päätoimisia valmentajia A-, B- ja C-tasolle, niin eiköhän heistä osa jaksaisi käydä pienempienkin lapsien treenejä seuraamassa, mitä ne isät siellä oikein touhuavat. Kyse on kuitenkin seuran tulevaisuudesta ja siitä, että mahdollisimman moni varsinkin lahjakkaasta päästä jaksaisi pelata niin pitkälle, kuin ne taidot riittävät. Ja jos touhu näyttää aivan kaaottiselta, niin pientä vinkkiä siihen sun tähän jne. Tuskinpa siitä isätkään nokkiinsa ottaisivat, jos heille kerrottaisiin, että apuakin olisi saatavilla.

Äkkiä ajateltuna yhden A/B/C-joukkueen vetäminen olisi tuskin täysipäiväistä työtä. Näiltä pitäisi jäädä aikaa vetää osa nuorempien junnujen treeneistä, jolloin koko hommaan saataisiin automaattisesti lisää ryhtiä ja joukkueiden vv:lle askelmerkit kohdalleen.

Mitä laadukkaiden junnuvalmentajien puutteeseen tulee, niin valmentaminen vaatii melkoisia ihmissuhdetaitoja. Niillä pärjätään "siviilissäkin"...

Yleisenä huomiona voisi sanoa, että usein junnuja kohdellaan toisaalta kuin pieninä aikuisina ja toisaalta kuin turhan pieniä lapsia. Valitettavasti vieläpä väärinpäin. Valmentajat olettavat lasten/nuorten menttaali-puolen olevan ihan jotain muuta kuin mitä se todellisuudessa on. Toisaalta "varotaan" kuormittamasta fyysisesti. Siinä ollaan helposti siinä tilanteessa, että hommasta tulee henkisesti liian raskasta, mutta harjoittelu ei ole silti tarpeeksi kehittävää taitojen ja fysiikan suhteen.

 

[siffa]

Laatua käytännön valmennukseen osa II

Kyösti Lampinen ja Hannele Rorsman kirjoittavat erinomaisessa kirjassaan "Laatua käytännön valmennukseen" jo heti luvussa I "Oleellisen oivaltaminen" :

"Pohjat menestyksekkäälle urheilu-uralle tehdään lapsena ja nuorena. Jokaisen valmentajan, urheilijan ja vanhemman tulisi tiedostaa tavoitteellisen urheilun vaatimukset eri ikäluokissa".
"Suomalaisten vaisu urheilumenestys joissakin lajeissa ei johdu lahjakkaiden lasten tai nuorten puutteesta. Lapset ja nuoret ovat edelleen lahjakkaita, mutta osaavatko valmentajat ja vanhemmat ohjata ja tukea lasten ja nuorten kehittymistä oikein?"
"Kukaan urheilija ei ole niin lahjakas, että menestyisi puolta vähemmällä harjoittelumäärällä kuin esimerkiksi vierasmaalainen kilpakumppani. Suomalaisten urheilijoiden on harjoiteltava yhtä paljon tai enemmän ja yhtä laadukkaasti tai laadukkaammin kuin muiden maiden urheilijat, mikäli haluavat menestyä omassa lajissaan kansainvälisesti. Oikotietä onneen ei ole."

Suomessa jääkiekon huippujuniorituotanto on hiipunut hälyttävästi sinä aikana, kun Jääkiekkoliitto lähti mukaan Nuori Suomi lajiksi. Nyt, kun ollaan tekemässä välttämätöntä muutosta juniorijärjestelmään, niin toivoisi, että Lampisen ja Forsmanin kirja kuluisi muutosten tekijöiden käsissä.

Eilisessä Ilta-Sanomassa oli juttu Laura Lepistöstä ja hänen valmentajastaan Virpi Horttanaisesta. Euroopan mestari Laura Lepistön valmentaja Virpi Horttanainen ei ole varaukseton Nuori Suomi-ohjelman kannattaja. Sen sijaan hän on huippu-urheiluihminen, joka "ei voi rajattomasti käyttää aikaa puuhastelijoiden kanssa". "Huippu-urheilu on huippu-urheilua ja muu jotain muuta. Meillä siirrytään huippu-urheiluun jo varsin nuorena. Silloin ei aina liikuta mukavuusvyöhykkeellä".
Laura Lepistö on valmentajansa kanssa samoilla linjoilla myös ns. kaikki pelaa-periaatteesta:"Sillä on puolensa. Kyllähän kaikille pitää antaa mahdollisuus harrastaa ja urheilla, mutta kyllä meilläkin jo aika nuorena karsitaan ne potentiaaliset".

Huippujääkiekkoilijaksi pyrkivälle lapselle (kokonaispakettina lapsi+valmentaja+vanhemmat) on jatkossa luotava myös juniorijärjestelmä, mikä tukee hänen kehittymistään huipulle lapsesta lähtien. Kun menestyksekkään järjestelmän pystyivät luomaan taitoluistelijat äärimmäisen kovassa kansainvälisessä kilpailutilanteessa, niin samaan pystytään myös jääkiekossa, joka saa Suomessa toistaiseksi vielä valita parhaan lahjakkuuden lajiinsa.

 

[PJx]

Tässä ei ole ainakaan minulle mitään uutta eikä juurikaan mitään, jota ei olisi kirjoitettu tähänkin ketjuun jo moneen kertaan. Uskoisin, että suurin osa meistä vastapuolen ihmisistäkin allekirjoittaa yllä olevat "teesit".

Vielä muutamaan kertaan: NS:n kuoppaaminen ei lisää resursseja. NS ei ole perimmäinen syy nykyiseen puuhastelun ilmapiiriin. NS on hyvä vihollinen, jonka syyksi voi kaataa kaiken puuhastelun. Tosiasiassa puuhastelu jatkuu vielä SM-sarjajoukkueissakin, joita koko NS ei ole koskaan koskenut. Niissä (ainakin osassa) ihan ensimmäiseksi tulisi puuttua ajan käyttöön.

Vielä kerran: tautia on paha parantaa, jos ei tunne sen syitä. Nykuiseen tilanteeseen on tultu loogista polkua, joka on viitoitettu paljon muullakin kuin NS:llä. On aivan selvää, ettei NS:stä olisi edes keskusteltu, ellei se olisi sopinut aikoinaan olemassa olleeseen sapluunaan ilman tuskaa.

Fakta on, että resurssit ovat mitkä ovat ja uudet tiukemmin urheilulliset linjaukset lähinnä vähentävät resursseja. Tuhannen taalan kysymys on, mitä oikeasti halutaan ja kuinka saada nykyisistä resursseista enemmän irti. Koko NS on vain sivujuonne, joka on saanut kohtuuttomasti huomiota.

Pientä pohdiskeltavaa: Kuinka vapauttaa ne (ehkä tunnustustakin saaneet) valmentajat, jotka tietävät olevansa kyvyttömiä valmentamaan sillä tasolla, johon ovat joutuneet? (Toki isompi riesa on ne, jotka eivät edes tunnista kyvyttömyyttään.) Mistä löydetään se valtava joukko kyvykkäitä valmentajia, jotka pystyvät toteuttamaan visiot? Mistä löytyy rahoitus? Mistä löytyy jääaika? yms.

 

[vero]

Pientä pohdiskeltavaa: Kuinka vapauttaa ne (ehkä tunnustustakin saaneet) valmentajat, jotka tietävät olevansa kyvyttömiä valmentamaan sillä tasolla, johon ovat joutuneet? (Toki isompi riesa on ne, jotka eivät edes tunnista kyvyttömyyttään.) Mistä löydetään se valtava joukko kyvykkäitä valmentajia, jotka pystyvät toteuttamaan visiot? Mistä löytyy rahoitus? Mistä löytyy jääaika? yms.

Nyt ollaan asian ytimessä. NS tai sen lopettaminen ei ratkaise mitään ongelmaa. Eikä sitä ratkaise myöskään jääkiekkoliiton herrojen uudelleen organistointi tai jalkautuminen maakuntaan. Seuraavat asiat ovat niitä oikeita ongelmia;

1. Krooninen jääpula. Kaikki suunniteltu toiminta pohjautuu tänä päivänä hallijäähän. Ilmaston muuttuminen ovat käytännössä vieneet ulkojäät suuremmasta osasta "jääkiekko" Suomea. Kahdella tai kolmella viikkotunnilla jäätä 50 pojan ryhmän kanssa ei rakenneta huippupelaajia kuin sattumalta oli valmentajana kuka hyvänsä. Harjoitushalleja pitäisi saada kymmeniä lisää, mitä jääkiekkoliitto voisi tehdä tässä asiassa?

2. Jääkiekon kalleus. Iso osa ikäluokasta ei voi harrastaa jääkiekkoa sen kalleuden vuoksi tai ainakin harrastaminen loppuu liian aikaisin. Miten jääkiekkoliitto voi laskea kustannuksia tai tuoda vastaavasti lisää rahaa juniorijääkiekkoon?

3. Läski. Kansa on sylivauvoista alkaen muuttumassa pelkäksi pullamössöksi, josta ei väännetä huippu-urheilijoita tai edes jääkiekkoilijoita. Jääkiekkoliiton pitäisi alkaa painostaa vähintään yhden päivittäisen liikuntatunnin saamiseksi osaksi joka ikistä koulupäivää ja myöhemmässä vaiheessa käyttämään näitä tunteja jääkiekon hyväksi.

Monta muuta ongelmaa on myös olemassa, mutta nuo kolme ovat mielestäni ne kaikkein tärkeimmät. Jääkiekkoliitolla on varallisuutta ja Suomen mittakaavassa laaja ja toisaalta myös raskas organisaatio. Ja tällä hetkellä tuo organisaatio sutii tyhjää. Kuka on rohkea ja ehdottaa tuon organisaation purkamista ja siitä säästyvän rahan ohjaamista suoraa seurojen junioritoimintaan? Kuka ehdottaa liiton ottavan reilusti velkaa seuraavien kotikisojen tuottoa vastaan ja ohjaavan sen jälleen suoraan seurojen junioritoimintaan? Kuka jääkiekkoliitosta alkaa pontevasti ajamaan koululiikunta-asiaa?

Kärjistystä, mutta nämä ovat ne oikeat ongelmat, mutta kukapa liiton luottamustehtävissä tai ennen kaikkea liiton töissä oleva lähtisi tälle linjalle.

 

[dimmu]

.....
Ei voittaminen saa nuorena olla turhan tärkeää. Kasvatuksellisesti paljon merkityksellisempää on oppia häviämään.

Tähän täytyy tarttua. Useinhan on puhetta, että suomalaiset ovat "oppineet" häviämään, ja sen takia harvemmin niitä voittoja tulee. Siis mielestäni tämä on ihan totta. Suomessa jossain junnusarjassa jäädään hopealle, niin pelaajat sanovat : "no ei voi mitään." Toki näinkin kuuluu olla, mutta Suomessa alistutaan aivan liian helposti tähän. Esim. Kanadassahan juniorit vihaavat häviämistä yli kaiken. Ja sen takia he voittavatkin usein. Toki täytyy muistaa myös, että siellä on enemmän pelaajia mistä valita jne, mutta he eivät halua hävitä!

Suomessa siis opetetaan sitä häviötä liikaa. Jos pelaajat sanovat aina hävityn pelin jälkeen että ei voi mitään, se on mielestäni väärin. Usein näkee, kun pelaajat tulee hävityn pelin jälkeen kopista ulos. Hymyssä suin ja heitetään vitsiä ja kerrotaan kalatarinoita ja kysellään mitä porukka tekee illalla. Porukasta ehkä 1-2 tulee huonolla mielellä ja sanoo kaverille pidä turpas kiinni. He ovat usein myös parempia pelaajia.

Edit: Sen verran korjaan, että tarkoitan tuolla suomalaisten junnusarja kommentilla sitä, kun kotoisissa liigoissa ollaan tuolla asenteella mukana, miten se muuttuisi kansainvälisiin peleihin?

 

[PJx]

Kohta 1 "poistaa" ongelman 2, mikäli jäät menevät uusjakoon. Massoille ei ole tilaa halleissa...

Kohdasta 3 kiekkoyhteisö ei ole suostunut ottamaan vastuuta pätkääkään, ainakaan nuorimmissa ikäluokissa.Puhutaan, että poikien olisi harrastettava useita lajeja yms. Muuten hyvin, mutta se ei ole arkitodellisuudesta. Kiekon olisi tarjottava kokonaispaketti jo nuoresta lähtien.

Jos todellista muutosta halutaan, pitäisi olla hallussa kokonaisajatus, jolla ensimmäisiin tilaisuuksiin saapuvasta 5v taaperosta kehittyy se kaivattu huippupelaaja. Toisaalta kaikista ei tule huippuja ja pitäisi olla ajatus, kuinka näitä kavereita kohdellaan asiallisesti. Puuhastelemalla tehdään vääryyttä kaikille.

 

[Mänizeri]

Kyösti Lampinen ja Hannele Rorsman kirjoittavat erinomaisessa kirjassaan "Laatua käytännön valmennukseen" jo heti luvussa I "Oleellisen oivaltaminen"

Seuraavaksi haluaisin tietää, kuinka monta urheilijaa on päässyt maailman (,no Suomenkin riittää) huipulle näiden kahden alaisuudessa? Eli onko näyttöjä tyyliin Vladimir Jursinov Senior ja Jukka Jalonen? Kuka tahansa voi puhua mitä tahansa (kuten minäkin tällä palstalla), mutta todellinen painoarvo sanoilla on silloin, kun on näyttöjä. En laske sellaiseksi sitä, että on työllistynyt johonkin liittoon. Kyllä meikeläiseltäkin löytyy tarinaa kirjaksi asti, jos joku sellaisen haluaa tilata. :)

Eilisessä Ilta-Sanomassa oli juttu Laura Lepistöstä ja hänen valmentajastaan Virpi Horttanaisesta. Euroopan mestari Laura Lepistön valmentaja Virpi Horttanainen ei ole varaukseton Nuori Suomi-ohjelman kannattaja. Sen sijaan hän on huippu-urheiluihminen, joka "ei voi rajattomasti käyttää aikaa puuhastelijoiden kanssa". "Huippu-urheilu on huippu-urheilua ja muu jotain muuta. Meillä siirrytään huippu-urheiluun jo varsin nuorena. Silloin ei aina liikuta mukavuusvyöhykkeellä".
Laura Lepistö on valmentajansa kanssa samoilla linjoilla myös ns. kaikki pelaa-periaatteesta:"Sillä on puolensa. Kyllähän kaikille pitää antaa mahdollisuus harrastaa ja urheilla, mutta kyllä meilläkin jo aika nuorena karsitaan ne potentiaaliset".

Huippujääkiekkoilijaksi pyrkivälle lapselle (kokonaispakettina lapsi+valmentaja+vanhemmat) on jatkossa luotava myös juniorijärjestelmä, mikä tukee hänen kehittymistään huipulle lapsesta lähtien. Kun menestyksekkään järjestelmän pystyivät luomaan taitoluistelijat äärimmäisen kovassa kansainvälisessä kilpailutilanteessa, niin samaan pystytään myös jääkiekossa, joka saa Suomessa toistaiseksi vielä valita parhaan lahjakkuuden lajiinsa.

Yksilölajit ovat tavallaan helpompi savotta, koska niissä valmennetaan kahdesta kymmeneen junioria kerrallaan. Ja Horttana on osoittanut olevansa huippuvalmentaja, joka osaa tehdä luistelijoita. Tällaiseen valmennukseen minäkin voisin lapseni päästää.

Mistä meille löytyy riittävästi kiekkoon yksilöiden eroja huomioivia valmentajia? Jos kerran valikointia pitää alkaa lasten keskuudessa tekemään. Pelkkä karsinta, kilpailutus ym. ei riitä, jos valmennusongelmaa ei saada ratkottua. Todennäköisesti tuhoaa entistä enemmän.